Faktantarkistajan painajainen

Yksi faktoja tarkistavan mediakriitikon painajaisista on yleiseltä kannalta tärkeää asiaa koskeva, mutta kiusallisen epämääräisesti esitetty perätön väite. Mitä sellaisen kanssa oikein pitäisi tehdä?

Esimerkki tällaisesta faktantarkistajan painajaisesta on Ilta-Sanomien 8.6.2017 pääkirjoitus. Sen tykityksen kohteena oli Kalevi Sorsa -säätiön julkaisema professori Heikki Hiilamon raportti "15 reseptiä tuloerojen kaventamiseksi". 

Pääkirjoituksessaan Ilta-Sanomat korosti, että rikkaiden rankaiseminen lisäveroilla ei ole enää tätä päivää.

Iltapäivälehden mielestä rikkaita ja keskiluokkaa verotetaan Suomessa "varmasti tarpeeksi". Tässä yhteydessä pääkirjoituksen kirjoittaja esitti väitteen:

"Täytyy muistaa, että pieni osa tulolistojen yläpäässä olevista suomalaisista maksaa jo nyt leijonan osan kaikista kerättävistä tuloveroista."

Kun luin tämän tosiasiana esitetyn väitteen, tiesin heti, että kirjoittaja huiputti lukijoita tiedolla, joka ei alkuunkaan pitänyt paikkaansa.

Mutta mitä tarkoitti "pieni osa" tulolistojen yläpäässä olevista? Mihin tuloluokkiin kuuluviin Iltis väitteellään viittasi? Entä kuinka iso osa onkaan "leijonanosa" kaikista kerättävistä tuloveroista?

Vaikka tiesin väitteen perättömäksi, se oli niin epämääräisesti esitetty, ettei lehti sitä kuitenkaan korjaisi. Niinpä jätin – oikein tai väärin – esittämättä Iltiksen toimitukselle korjauspyynnön.

Kesäkuun 10. päivänä 2015 päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä julkaisi Helsingin Uutisissa napakan kolumnin "Elämme kiristäjien armoilla". Netissä kolumni julkaistiin jo 9.6.

Kolumnissaan hän sivalsi arkkipiispaa ja "muita populisteja", jotka tietämättömyyteen perustuen haluavat kiristää parempituloisten veroja.

Sivalluksensa jälkeen A-P. Pietilä esitti väitteen: "Verotilastojen mukaan parhaiten ansaitseva 10 prosenttia maksaa jo nyt 70 prosenttia kaikista ansiotuloveroista".

Näin täsmällisesti esitetty väite oli Tilastokeskuksen tulonjakotietojen perusteella helppo osoittaa perättömäksi.

Kesällä 2015 tuoreimmat tilastotiedot olivat vuodelta 2013. Tietojen mukaan suurituloisin kymmenys maksoi sen vuoden kaikista ansiotuloveroista vain 32 prosenttia eikä 70 prosenttia.

Yhteiskunnallisesti tärkeä tosiasia oli kolumnissa vääristelty suuruusluokaltaankin virheelliseksi. HU ei kuitenkaan suostunut oikaisemaan pahaa virhettään, joten kantelin lehden menettelystä Julkisen sanan neuvostoon.

Tammikuun 27. päivänä 2016 JSN päätti uuden puheenjohtajansa Elina Grundströmin johdolla antaa Helsingin Uutisille huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.

Päätös oli perusteltu ja lukemisen arvoinen. Päätöksessään neuvosto kiinnitti huomiota kiinnostavasti myös siihen, että kolumnisti esitti poikkeuksellisen radikaalin väitteen, mutta ei perustellut väitettään eikä kertonut lukijoille mitään tiedon lähteestä.

Tulolistojen yläpään pienen osan leijonanosa tuloveroista

Tuoreimmat Tilastokeskuksen tiedot veronalaisista tuloista ja maksetuista veroista ovat vuodelta 2015. Näiden tietojen perusteella yritin haarukoida, kuinka pieni on se osa tulolistojen yläpäässä olevista suomalaisista, joka maksaa leijonanosan kaikista tuloveroista.

Alla olevan asetelman tuloluokat on muodostettu veronalaisten tulojen mukaan. Tulot tarkoittavat veronalaisia tuloja, joissa ovat mukana verovapaat osingot ja korot. Tuloveroja ovat valtionverot, kunnallisverot, kirkollisverot, Yle-vero sekä sairaanhoito- ja päivärahamaksut.

TULOLUOKAT	100 000 € ⇒	50 000 € ⇒
Osuus tulonsaajista %	1,7	11,9
Osuus tuloista %	11,1	34,3
Osuus tuloveroista %	17,3	47,1

Kielitoimiston sanakirjan mukaan "leijonanosa" on 'suurin osa'. Tässä verohelvetin asiayhteydessä sen voinee katsoa tarkoittavan yli puolta.

Asetelman vasemmanpuoleisesta sarakkeesta näkyy, että veronalaisia tuloja vähintään 100 000 euroa saaneiden pieni osa eli 1,7 % tulonsaajista maksaa vain reilun kuudesosan kaikista tuloveroista. 

Asetelman oikeanpuoleisesta sarakkeesta taas näkyy, että veronalaisia tuloja vähintään 50 000 euroa saaneiden pieni osa eli 11,9 % tulonsaajista maksaa vain 47,1 % kaikista tuloveroista.

"Leijonanosan" maksamiseen tarvitaan siis tätäkin isompi tulonsaajien porukka. En enää kehdannut laskea, kuinka "pieni osa" tulonsaajia tarvitaan, jotta kaikista tuloveroista "leijonanosa" tulee maksetuksi. Mukaan pitäisi nimittäin ottaa paljon sitäkin rupusakkia, jonka veronalaiset tulot jäävät alle 50 000 euron.

Vuonna 2015 veronalaisia tuloja vähintään 100 000 euroa haalineiden veronalaiset tulot per nenä muuten olivat noin 190 000 euroa. Nyt puheena olevia veroja ja maksuja he pulittivat keskimäärin noin 67 000 euroa eli 35 % veronalaisista tuloistaan.

Käteen näille tulolistojen yläpään suomalaisille jäi keskimäärin 124 000 euroa eli noin 10 000 euroa kuussa. Paljon vai vähän, sitä sopii pohtia.

Lukijoitaan huiputtavan iltapäivälehden päätoimittajan verotettavat tulot vuonna 2015 olivat noin 250 000 euroa eli suurin piirtein 20 000 euroa kuussa. Näin verokoneet kertoivat.

Jos hänen verotettavat tulonsa ovat tänäkin vuonna noin 250 000 euroa, hänen veroprosenttinsa on Veronmaksajien julkaiseman taulukon mukaan 51,9. Käteen jää näin ollen vajaat 10 000 euroa kuussa. 

Hesari jätti korjaamatta pappien perättömän väitteen kirkon säännöksistä

Kesäkuun 16. päivän postauksessa kerroin siitä, miten kolmen papin ryhmä oli huiputtanut HS:n lukijoita avioliittoon vihkimistä koskevista kirkon säännöksistä. Julkaisin samalla toimitukselle lähettämäni korjauspyynnön.

Hesarin toimitus ei välittänyt siitä, että lehden lukijat olivat tulleet petkutetuiksi. Lehti ei reagoinut korjauspyyntöön millään tavalla eikä myöskään korjannut pappien 13.6. kirjoituksessa ollutta pahaa asiavirhettä.

Niinpä lähetin pari päivää sitten Julkisen sanan neuvostolle kantelun olennaisen virheen korjaamatta jättämisestä. Kantelu on luettavissa jäljempänä tässä postauksessa.

Kirkolliseen avioliittoon vihkimistä koskevan säännöstön kävin läpi jo 8.4.2017 postauksessa, joka koski Ylen uutisten levittämää ja korjaamatta jättämää perätöntä väitettä aivan samasta asiasta.

Siksi en tässä kirjoituksessa enää kertaa tuota yksiselitteistä säännöstöä. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen kaksinaamaiseen tapaan, jolla homoparien kirkollista avioliittoon vihkimistä ajavat toimivat.

Julkisuudessa he uskottelevat kirkkoväelle ja pakanoille, että kirkon avioliittosäännöksissä ei puhuta mitään sukupuolista. Kirkon päätöksenteossa he kuitenkin samaan aikaan ajavat muutosta juuri siihen kirkon säännökseen, jossa puhutaan sukupuolista.

Viime toukokuun kirkolliskokous ruoti 22 edustajan aloitetta (1/2017) kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta. Avioliittokäsitystä tuli aloitteen mukaan laajentaa, niin että se koskee myös samaa sukupuolta olevia pareja. Aloite päätettiin 5.5. lähettää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan käsiteltäväksi.

Kun aloitteesta 4.5. keskusteltiin, Tulkaa kaikki -liikkeeseen kuuluvat kirkolliskokousedustajat ilmoittivat yhteisessä puheenvuorossaan (sen piti Jaakko Weuro), että he kannattavat aloitetta. Puheenvuorossa aloitetta kuvattiin näin:

"Aloitteessa on käytännöllisesti katsoen kysymys siitä, että avioliittolain muutoksen vaikutus tulisi ottaa huomioon ja käynnistää työ avioliittoon vihkimisen ja siunaamisen mahdollistamiseksi myös samaa sukupuolta oleville pareille sekä valmistella sitä vastaavat muutokset kirkollisten toimitusten kirjaan."

Hesarissa lukijoita harhaan johtaneet, homoparien kirkollista avioliittoon vihkimistä ajavat papit olivat totta kai tietoisia myös kevään kirkolliskokouksen puheenvuoroista ja päätöksistä. Mitä meidän tästä pitäisi ajatella?

__________________

Julkisen sanan neuvosto

Fredrikinkatu 25 A 8

00120 Helsinki

Kantelu hyvän journalistisen tavan rikkomisesta

Kantelun kohde

Kolmen papin mielipidekirjoitus ”Yli sata pappia vihkii tasa-arvoisesti” Helsingin Sanomien nettilehdessä 13.6.2017. Mielipidekirjoituksen osoite netissä on: http://www.hs.fi/mielipide/art-2000005251258.html (tarkistettu 25.6.2017).       

Kantelun perusteet

Homoparien kirkollisesta vihkimisestä kirjoittivat HS:n julkaisemassa mielipidekirjoituksessa rovasti Leena Huovinen, pastori, kanttori Samuli Korkalainen ja yliopistopappi Laura Mäntylä. Kirjoitukseen sisältyi tällainen kappale:

”Lain näkökulmasta asia on selvä. Luterilaisen papin vihkimän samaa sukupuolta olevan parin avioliitto on pätevä. Myös kirkkolaki ja kirkkojärjestys viittaavat vain voimassa olevaan avioliittolakiin ja asettavat vihittäville ehdoksi kirkkoon kuulumisen ja rippikoulun käymisen. Sukupuolista ei puhuta mitään.”

Kirjoittajat siis väittivät asian olevan ”lain näkökulmasta” sillä tavalla selvä, että ”sukupuolista ei puhuta mitään”. Väite oli perätön ja johti HS:n lukijoita pahasti harhaan, kuten jäljempänä osoitan.

Evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi 11.11.2010 perustevaliokuntansa mietinnön (4/2010), jossa ilmaistiin kirkon kristillinen näkemys avioliitosta:

”Kirkon uskon mukaan avioliitto on Jumalan luomistyössä asettama yhden miehen ja yhden naisen liitto.”

Perustevaliokunta korosti avioliittoa Jumalan asettamana järjestyksenä (ordinatio divina), jota ei voi muuttaa eikä kumota laeilla.

Valiokunta viittasi ehdotukseen sukupuolineutraalista avioliitosta ja katsoi, ettei kirkko voi tältä osin muuttaa omaa avioliittokäsitystään, ”joka kuuluu sen uskonkäsitykseen ja ihmiskuvaan”.

Vuoden 2010 lopussa arkkipiispa Kari Mäkisen johtama Kirkkohallitus hyväksyi yksimielisesti kirkon hallitusohjelmatavoitteet 2011 ja tiedotti tavoitteista yleiskirjeessään (5/2011, 17.2.2011).

Tavoiteasiakirjassaan kirkko korosti politiikan päättäjille, että kirkon näkemys avioliitosta on ilmaistu ”kootusti” siinä perustevaliokunnan mietinnössä, jonka kirkolliskokous 11.11.2010 hyväksyi.

Evankelisluterilaisella kirkolla siis on ylimmän päättävän elimensä hyväksymä virallinen kanta kristillisestä avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen liittona.

Kun kirkollista avioliittoon vihkimistä tarkastellaan ”lain näkökulmasta”, taustaksi on syytä todeta, mitä avioliittolain (234/1929) 15. ja 16. pykälässä säädetään noudatettavaksi myös kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä.

Avioliittolain 15. pykälä edellyttää kihlakumppanien olevan samaan aikaan läsnä toimituksessa. Siinä vihkijä kysyy kummaltakin kihlakumppanilta erikseen, tahtooko hän mennä avioliittoon kumppaninsa kanssa. 

Lain 16. pykälä puolestaan takaa kirkolle itselleen oikeuden määrätä kirkollisen vihkimisen ”muut ehdot ja muodot”.

Tämä pykälä ilmentää avioliittolaissa omaksuttua, uskonnonvapauteen pohjautuvaa periaatetta olla puuttumatta uskonnollisten yhdyskuntien opillisiin kysymyksiin avioliitosta.

Kun eduskunta hyväksyi sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan lainmuutoksen, lainsäätäjän nimenomainen ja julki lausuttu tahto oli se, että kirkolle kuuluvaan oikeuteen määrätä itse vihkimiskäytännöistään ei lainmuutoksella millään tavoin kajota.

Eduskunta hyväksyi lainmuutoksen lakivaliokunnan (LaVM 14/2014) vastalauseen mukaisena. Vastalauseessa korostettiin: ”Tällä lain muutoksella ei puututa uskonnollisten yhdyskuntien oikeuteen määrätä siitä, keitä ne vihkivät avioliittoon.”

Kirkkolaissa (26.11.1993/1054) määrätään siitä, missä kirkollisista toimituksista määrätään. Lain 4. luvun 2. pykälän 1. momentissa nimittäin säädetään, että ”kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa”.

Kirkkojärjestyksen (1055/1993) 2. luvun 18. pykälän 1. momentissa säädetään: ”Kihlakumppanit vihitään kirkollisesti avioliittoon kirkkokäsikirjassa määrätyllä tavalla.”

Kirkkokäsikirjaan sisältyy kirkolliskokouksen 8.11.2003 hyväksymä Kirkollisten toimitusten kirja. Siitä löytyy kirkollisen vihkimisen kaava. Kirjan sivulla 103 ovat ne avioliittolain 15. pykälän edellyttämät pakolliset kysymykset kihlakumppaneille:

Pappi kysyy sulhaselta:

”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan (näiden todistajien) läsnä ollessa kysyn sinulta, NN (koko nimi), tahdotko ottaa NN:n (koko nimi) aviovaimoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Pappi kysyy morsiamelta:

”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan (näiden todistajien) läsnä ollessa kysyn sinulta, NN (koko nimi), tahdotko ottaa NN:n (koko nimi) aviomieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Edellä esitetty kuvaus osoittaa yksiselitteisesti, että ”lain näkökulmasta” kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä puhutaan sukupuolista. Kuvaus osoittaa myös sen, että HS:n julkaisema kirjoitus huiputti lukijoita ”unohtamalla” juuri sen säännöksen, jonka mukaisesti kirkollinen avioliittoon vihkiminen tapahtuu.

Lähetin HS:n toimitukselle 14.6. korjauspyynnön, jonka teksti on kantelun lopussa. Toimitus ei millään tavoin reagoinut pyyntöön eikä myöskään korjannut pahaa virhettä. Jättämällä olennaisen virheen pyynnöstä huolimatta korjaamatta Helsingin Sanomat rikkoi hyvää journalistista tapaa (JO 20).

Kantelun tarkoitus ja luonne

JSN:n puheenjohtaja on karsinut kaikki ”Kulissien takana” -raportin julkitulon eli 23.4.2016 jälkeen tekemäni kantelut. Kaikissa niissä on ollut kyse olennaisen asiavirheen korjaamatta jättämisestä (JO 20).

Jokaisen noista karsintapäätöksistään JSN:n puheenjohtaja on tehnyt tulkitsematta lainkaan hyvää journalistista tapaa. Sen sijaan hän on karsinut kunkin yksittäisen kantelun ikään kuin ”teknisellä” perusteella. Joulukuun 2016 päätöksiin asti karsintaperuste oli tällainen:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kyseessä on testaustarkoituksessa tehty massakanteleminen.”

21.12.2016 JSN:n puheenjohtaja karsi neljä syys-lokakuussa tekemääni kantelua ja perusteli kutakin karsintapäätöstään näin:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kantelu on tehty testaustarkoituksessa.”

”Testaustarkoitus” on ollut kantelun karsintaperusteena kaikissa joulukuun 2016 jälkeenkin tehdyissä karsintapäätöksissä. Karsintaperuste on kahdestakin syystä erikoinen.

Testaaminen itsessään ei ensinnäkään ole mikään tarkoitus. Eiväthän yrityksetkään testaa hyödykkeitään testaamisen vuoksi vaan kehittääkseen yhä parempia hyödykkeitä; testaus on siis pelkkä väline tarkoituksen tai tarkoitusten toteuttamiseksi.

”Testaustarkoitus” on kantelun karsintaperusteena erikoinen myös siksi, että joka ainoa kantelu on aina pakostakin ikään kuin testi.

Kun media jättää olennaisena pitämäni virheen korjaamatta, se mielestäni rikkoo hyvää journalistista tapaa. Ainoa keino saada selville, miten median itsesääntelyelin tulkitsee median menettelyä, on kantelu. Se taas vääjäämättä ”testaa” sitä, pitääkö JSN median menettelyä hyvän journalistisen tavan mukaisena vai sen vastaisena.

Jos JSN aikoo jatkossakin käyttää ”testaustarkoitusta” kantelujen karsintaperusteena, sen tulee kertoa, miten kantelun median menettelystä voi ylipäätään tehdä, niin ettei kantelulla ole tuota JSN:n kiellettynä pitämää tarkoitusta.

JSN:n perussopimuksen mukaan neuvoston tehtävänä on ”tukea hyvää journalistista tapaa”. Sopimuksesta käy edelleen ilmi, että JSN:n tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa” ja että neuvosto käsittelee asioita ”tehtyjen kanteluiden perusteella”.  

Tämän kantelun tarkoituksena on edistää hyvää journalistista tapaa. Kantelu tarjoaa JSN:lle konkreettisen mahdollisuuden toteuttaa median itsesääntelyä perussopimuksessa määritellyn tehtävän mukaisesti.

Neuvosto voi tulkita tämän kaikki muodolliset ja asialliset vaatimukset täyttävän kantelun perusteella, rikkoiko kantelun kohteena oleva tiedotusväline hyvää journalistista tapaa vai ei.

Koska kantelun kohteena oleva tiedotusväline jätti korjaamatta olennaisen virheen (JO 20), se mielestäni rikkoi hyvää journalistista tapaa. Siksi kantelun erityisenä tarkoituksena on se, että neuvosto tekee kantelusta langettavan päätöksen ja antaa tiedotusvälineelle huomautuksen.

Tekemällä tästä kantelusta JSN:n kotisivuilla ja tiedotusvälineessä julkaistavan langettavan päätöksen neuvosto voi parhaiten toimia neuvostolle asetetun tehtävän mukaisesti ja tukea median yleisölle tosi tärkeää hyvää journalistista tapaa.

Mutta siinäkin tapauksessa, että JSN:n päätös jostain käsittämättömästä syystä olisi vapauttava, yleisöä ajatellen on joka tapauksessa oleellista se, että päätös julkaistaan neuvoston kotisivuilla. Vain sillä tavalla yleisö voi saada tiedon siitä, millaisen virheen korjaamatta jättämistä median itsesääntely ei pidä hyvän journalistisen tavan vastaisena.

Jos JSN:n puheenjohtaja karsii virheen korjaamatta jättämistä koskevia kanteluja pelkin ”teknisin” perustein, se kielii siitä, ettei median itsesääntelyssä piitata lainkaan siitä, saavatko suomalaiset tiedotusvälineistään oikeaa vai virheellistä tietoa. Tällainen menettely myös synnyttää itsesääntelyn tehtävän ja tarkoituksen kannalta absurdin tilanteen.

Jättämällä virheet järjestään korjaamatta tiedotusvälineet voivat silloin vaikuttaa siihen, ettei JSN tosiasiassa lainkaan tutki niiden menettelyä ja tulkitse, ovatko ne menetelleet hyvän journalistisen tavan vastaisesti vai ei.

Mikäli JSN:n puheenjohtaja karsintaratkaisuillaan tarjoaa tiedotusvälineille tilaisuuden menetellä tällä tavalla, median itsesääntely lakkaa tyystin toimimasta. JSN:n mahdollisuudet tukea hyvää journalistista tapaa katoavat saman tien.

Helsingissä 25.6.2017

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola (at) gmail.com

KORJAUSPYYNTÖ

14. kesäkuuta 2017 18.18

Markku Lehtola

Vastaanottaja: kaius.niemi@hs.fi

Kopio: hs.mielipide@hs.fi, antero.mukka@hs.fi

”Yli sata pappia vihkii tasa-arvoisesti” -kirjoituksen (HS:n nettilehti 13.6.) asiavirhettä koskeva korjauspyyntö

Hei,

kirjoituksessaan rovasti Leena Huovinen, pastori, kanttori Samuli Korkalainen ja yliopistopappi Laura Mäntylä johtivat lehtesi lukijoita harhaan useillakin perättömillä väitteillä. Pyydän Helsingin Sanomia korjaamaan perättömistä väitteistä sen härskeimmän, joka sisältyi tähän tekstiin:

”Lain näkökulmasta asia on selvä. Luterilaisen papin vihkimän samaa sukupuolta olevan parin avioliitto on pätevä. Myös kirkkolaki ja kirkkojärjestys viittaavat vain voimassa olevaan avioliittolakiin ja asettavat vihittäville ehdoksi kirkkoon kuulumisen ja rippikoulun käymisen. Sukupuolista ei puhuta mitään.”

Samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen puolesta kampanjoivat papit siis uskottelivat lukijoille, että ”lain näkökulmasta” sukupuolista ei puhuta mitään. Lain näkökulmasta asia on kuitenkin tosiasiassa aivan toisin, kuten jäljempänä osoitan.

Lähtökohdaksi on syytä todeta, mitä avioliittolain (234/1929) 15. ja 16. pykälässä säädetään noudatettavaksi myös kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä. 

Avioliittolain 15. pykälä edellyttää kihlakumppanien olevan samaan aikaan läsnä toimituksessa ja vihkijän tivaavan kummaltakin kihlakumppanilta erikseen, tahtooko hän mennä avioliittoon kumppaninsa kanssa. 

Lain 16. pykälä puolestaan takaa kirkolle itselleen oikeuden määrätä kirkollisen vihkimisen ”muut ehdot ja muodot”. Tämä pykälä ilmentää avioliittolaissa omaksuttua, uskonnonvapauteen pohjautuvaa periaatetta olla puuttumatta uskonnollisten yhdyskuntien opillisiin kysymyksiin avioliitosta.

Kun eduskunta hyväksyi sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan lainmuutoksen, lainsäätäjän nimenomainen ja julki lausuttu tahto oli, että kirkolle kuuluvaan oikeuteen määrätä itse vihkimiskäytännöistään ei lainmuutoksella millään tavoin kajota.

Eduskunta hyväksyi lainmuutoksen lakivaliokunnan (LaVM 14/2014) vastalauseen mukaisena. Vastalauseessa korostettiin: ”Tällä lain muutoksella ei puututa uskonnollisten yhdyskuntien oikeuteen määrätä siitä, keitä ne vihkivät avioliittoon.”

Kirkkolaissa (26.11.1993/1054) määrätään siitä, missä kirkollisista toimituksista määrätään. Lain 4. luvun 2. pykälän 1. momentissa nimittäin säädetään, että ”kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa”.

Kirkkojärjestyksen (1055/1993) 2. luvun 18. pykälän 1. momentissa säädetään: ”Kihlakumppanit vihitään kirkollisesti avioliittoon kirkkokäsikirjassa määrätyllä tavalla.”

Kirkkokäsikirjaan sisältyy kirkolliskokouksen 8.11.2003 hyväksymä Kirkollisten toimitusten kirja. Siitä löytyy kirkollisen vihkimisen kaava. Kirjan sivulla 103 ovat ne avioliittolain 15. pykälän edellyttämät pakolliset kysymykset kihlakumppaneille:

Pappi kysyy sulhaselta:

”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan (näiden todistajien) läsnä ollessa kysyn sinulta, NN (koko nimi), tahdotko ottaa NN:n (koko nimi) aviovaimoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Pappi kysyy morsiamelta:

”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan (näiden todistajien) läsnä ollessa kysyn sinulta, NN (koko nimi), tahdotko ottaa NN:n (koko nimi) aviomieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?”

”Aviovaimo” tarkoittaa sekä vihkikaavassa että yleiskielessä naispuolista aviopuolisoa ja ”aviomies” miespuolista aviopuolisoa. ”Lain näkökulmasta” siis puhutaan mitä suurimmassa määrin sukupuolista, vaikka HS:n lukijoita huiputtavat papit toisin väittivät.

Väite, että lain näkökulmasta sukupuolista ei puhuta mitään, oli olennainen asiavirhe, joka on syytä korjata viipymättä (JO 20). Koska paha virhe julkaistiin myös HS:n printtilehdessä, oikaisu on syytä julkaista myös siinä.

Tervehdyksin

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola@gmail.com