Ylen A-studion etiikkaa, vuosimallia 2018

Kokoomuksen Verkkouutiset paljasti eilen, että Ylen A-studiossa 28.3.2018 työttömyysturvan aktiivimallia ja Juha Sipilän hallitusta kironnut työtön ei ollutkaan vain työtön. Hän oli myös ay-aktiivi, tai jopa ay-vaikuttaja.

Katsojille A-studio mainosti ohjelman asetelmaa, jossa "studiossa ministeri kohtaa työttömän työnhakijan".

työtön työnhakija Kari Vatanen

(kuvakaappaus: A-studio 28.3.)

Studiossa työttömän työnhakijaparan Kari Vatasen kohtasi sisäministeri Kai Mykkänen (kok.). Studiovieraita, joihin kuului myös SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne, haastatteli toimittaja Marja Sannikka.  

toimittaja Marja Sannikka

(kuvakaappaus: A-studio 28.3.)

Toimittaja ei todellakaan maininnut sanaakaan siitä, että Kari Vatanen oli paitsi työtön myös jopa semmoinen vaikuttaja, joka istuu JHL:n edustajistossa ay-valtaa käyttämässä. 

Vatasen retoriikasta ja paidan komeasta JÄRJESTÄYDY! -käskystä tarkkaavainen katsoja toki osasi päätellä hänet ay-aktiiviksi. 

Minäkin osasin, mutta en kyllä arvannut päätellä häntä pampuksi, joka istuu vaikutusvaltaisen ay-järjestön edustajistossa. 

Sen olisin halunnut tietää, ja kun en saanut tietää, oli pakko todeta A-studion, vuosimallia 2018, hairahtuneen ujutuksen eli indoktrinaation tielle.

Tämän päivän jutussaan Verkkouutiset uutisoi A-studion toimittajan Helmiina Suhosen selityksen, miksi "työttömän työnhakijan" ay-liiketausta jäi kertomatta: syynä oli kuulemma "tietokatko".

Oliko 6.3. A-studiossakin kyse "tietokatkosta"?

(kuvakaappaus Ylen nettisivuilta)

6.3.2018 A-studiossa ruodittiin muuttumassa olevia, kiisteltyjä tiedustelulakeja ja kysyttiin, mitä muutokset konkreettisesti tuovat mukanaan. Nytkin studio-osuuden toimittaja oli Marja Sannikka.   

Yhtenä haastateltavana oli mies, jonka Sannikka esitteli meille tähän tapaan: "Martti Kari, olet tiedustelun opettaja Jyväskylän yliopistossa."  

yliopiston lehtori Martti Kari

(kuvakaappaus: A-studio 6.3.)

Hienoa! Nyt meille oli tullut avaamaan kiisteltyjen ja kinkkisten tiedustelulakien uudistusta alan riippumaton, akateeminen asiantuntija, yliopiston lehtori Jyväskylän yliopistosta. 

Kun Martti Kari todisti niin kiivaasti uusien lakien puolesta ja lipsautti kerran, vahingossa, ilmaisun "me", päätin tutkailla, mihin tuo "me" kenties viittasi.

Kävi ilmi, että tämä riippumaton, akateeminen asiantuntija oli se sama eversti Martti J. Kari, joka oli vastikään eläköitynyt Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen apulaisjohtajan tehtävistä.

Hän oli se sama eversti Martti J. Kari, jonka esimerkiksi Uusi Suomi (20.8.2017) tiesi kertoa olleen valmistelemassa tiedustelulakeja jo vuodesta 2013 lähtien.

Martti J. Kari siis oli mitä suurimmassa määrin asianosainen, mutta katsojille toimittaja kuitenkin esitteli hänet vain akateemisena asiantuntijana. Näin hän veti katsojia nenästä.

Kiukkuisissa tunnelmissa meilailin A-studion Marja Sannikalle palautetta tiedustelulakijutun studio-osuuden eettisistä ongelmista:

"Hei,

esittelit Martti Karin A-studion katsojille vain Jyväskylän yliopiston lehtorina ja tiedustelun opettajana, siis ikään kuin alan riippumattomana akateemisena asiantuntijana. Miten ihmeessä saatoit näin menetellä?

Tiesit varmasti, että tämä sama Martti J. Kari on se eversti, joka eläköityi juuri äsken eli vuodenvaihteessa Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen apulaisjohtajan hommista. Oli kiusallista indoktrinaatiota ja eettisesti vallan ala-arvoista jättää mainitsematta viattomille katsojille Karin taustasta."

Tuorein tapaus saa kysymään, onko A-studion, vuosimallia 2018, epärehelliseltä haiskahtavassa tavassa toimia kyse sittenkin jopa tietoisesta kutyymistä.

Henkisiä valmiuksia vilpistelyyn Yle ainakin on hankkinut jo pitkään. Se on ollut pyörittämässä aktiivisesti sitä JSN:n kulissien takaista ei-julkista itsesääntelyä, jossa yleisön oikeuksista ei piitata.

A-studion pomo ja Ylen etiikkapomo ovat niitä "vastuullisen journalismin" ammattilaisia, jotka ovat käytännössä vastanneet Ylen puolesta JSN:n likaisesta työstä.

6.3. A-studio johti katsojia harhaan myös lähdesuojasta

Reilun kolmen viikon takaisen A-studion studio-osuus sortui harhaan johtavan tiedon levittämiseen myös toimittajan ja haastateltavien tietämättömyyden takia.

Kyse oli sananvapauslain 16. pykälän tarkoittamasta lähdesuojasta. Tästä asiasta lähetin Sannikalle tällaista reklamaatiota:

"Ongelmallista ja katsojia harhaan johtavaa studio-osuudessa oli myös se, että lähdesuoja tuli esitellyksi ikään kuin vain toimittajien oikeutena. Sitä lähdesuoja ei kuitenkaan ole, vaikka toimittajat poikkeuksetta vuodesta toiseen niin uskottelevat.

Sananvapauslain (460/2003) 16. pykälän mukaan ”Yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla – – on oikeus olla ilmaisematta, kuka on antanut viestin sisältämät tiedot”.

Viestintäoikeuden asiantuntija, oikeustieteen tohtori Päivi Tiilikka (nyk. Korpisaari) on useassa yhteydessä muistuttanut siitä, että lähdesuoja ei ole vain toimittajien oikeus. Aivan sama oikeus on kenellä tahansa ”yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla”.

Tällä suoraan lakitekstistä näkyvällä tosiasialla on yleistä merkitystä varsinkin nykyaikana, jolloin kenen tahansa on helppo toimittaa yleisön saataville viestejä internetiin.

Jos siis puhutaan lähdesuojan vaarantumisesta säädettävän tiedustelulain takia, ongelma ei liity vain toimittajien ja heidän lähteidensä suhteisiin vaan on tiedustelulainkin asiayhteydessä paljon laajempi. 

Se tosiasia, että lähdesuoja on kenen hyvänsä yleisön saataville toimitetun viestin laatijan oikeus, asettaa koko lailla toisenlaiseen valoon myös ne kommentit, joilla eversti Martti J. Kari ja Amnestyn oikeudellinen asiantuntija Susanna Mehtonen eilen viihdyttivät A-studion katsojia." 

Lähdesuojasta muuten olen kirjoitellut blogissani pari kertaa aiemminkin. Kirjoitukset voi lukea tästä ja tästä. Kannattaa lukea.

Alennetun alvin verotuki poikinut lehtibisnekselle useiden miljardien hyödyn 

Olen kirjoitellut useaan otteeseen lehtien tilausmaksujen alennettuun arvonlisäveroon leivotusta valtion verotuesta, jota sanoma- ja aikakauslehtiä kustantava bisnes nautiskelee.

Kyse on siitä verotuesta, josta "vastuullinen journalismi" ei vahingossakaan kerro veronmaksajille. Postaukset voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Verotuella on pitkä, jo yli puolen vuosisadan mittainen historia, josta kansalaisilla ei ole ainakaan vielä hajuakaan. Alun perin tuki "piilotettiin" vuonna 1964 liikevaihtoveroon ns. nollaverokantana.

EU-kaudella sama nollaverojärjestely jatkui arvonlisäverotuksessa. Nollaverokanta oli voimassa vuoden 2011 loppuun asti.

Vuoden 2012 alusta meillä siirryttiin alennettuun, 9 prosentin alv-kantaan. Vuoden 2013 alussa verokanta nousi 10 prosenttiin, kun kaikkia muitakin verokantoja korotettiin prosenttiyksiköllä.

Keskiviikkona 28.3.2018 julkaistussa, mediapolitiikan taustaksi tehdyssä tutkijoiden raportissa verotukea käsitellään lyhyesti. Raportin voi lukea tästä.

Siltä varalta, että "vastuullinen journalismi" vaikenee nytkin visusti tukiaisista, kirjoitan muutaman rivin verran siitä, mitä havaintoja tutkijat ovat tehneet ja mitä he – varovaisesti – ehdottavat.

Raportissa verotuesta kirjoittavat mediataloutta tutkineet tutkimuspäällikkö Mikko Grönlund Turun yliopistosta ja tutkija Katja Lehtisaari Helsingin yliopistosta.

Heti kärkeen tutkijat huomauttavat, että "arvioitaessa viestintäalojen saamaa tukea on syytä ottaa huomioon myös kulloinenkin voimassa oleva arvonlisäverokäytäntö".

Tämä on hyvä panna merkille, sillä tukiaisten kiittämättömät nautiskelijat itse tapaavat aina väittää, ettei alennettu alv mitään tukea ole. Silti he pitävät alennetusta alvista kiinni kynsin hampain.

Grönlund ja Lehtisaari viittaavat VATT:n arvioihin ja toteavat, että "verotuen tuottama hyöty sanoma- ja aikakauslehdille on tänä vuonna yhä 116 miljoonaa euroa eli sen vaikutus on edelleen selvästi suurempi kuin minkään muun tukimuodon".

"VATT:n arvioihin perustuen verotuen tuottama hyöty sanoma- ja aikakauslehdille on 2000-luvulla ollut noin 2,8 miljardia euroa ja 2010-luvullakin noin 1,2 miljardia euroa."  

Alla oleva kuvio raportin sivulta 232 kertoo, miten vuosittaisen verotuen määrä kasvoi aina vuoteen 2011 asti. Sitten tuki romahti, kun luovuttiin nollaverosta ja siirryttiin alennettuun 9 prosentin veroon.

Ja vaikka alennettu alv ei tukiaddiktien itsensä mielestä mitään tukea ole, niin hirmuista oli huuto ja kiivasta lobbaus, kun vuonna 2011 valmisteltiin nollaverosta luopumista.

Koko 16-päisen tutkijaköörin johtopäätöksissä ja suosituksissa heitetään esiin ajatus, joka sytyttänee lehtimogulit nytkin kiukkuiseen lobbaukseen.        

Pohtiessaan kansalaisten pääsyä media- ja viestintäpalveluihin tutkijat kirjoittavat (s. 304) näin:

"Kansalaisten pääsyn ja tiedonsaannin näkökulmasta saattaisi olla hyödyllisempää, jos yhteiskunta tukisi ensisijaisesti lehtien tilaamista ja jakelua (esim. tietyin kriteerein myönnettävien lehtisetelien, verovähennysten tms. avulla) sekä lukemista sen sijaan, että suurimman tuen saa paperilehtien painaminen (alennettu alv)."

Rohkenen vähän epäillä, ettei tutkijoiden varovaisesti esittämä ajatus ihan heti kohta muutu todeksi. Tukinarkkarit rakastavat verotukea, koska se hyödyttää alaa "tasapuolisesti" Erkkojen arvopaperista aina Seiskaan asti.

Alla oleva on näyte siitä Seiskan "vastuullisesta journalismista", jota veronmaksajilla on ilo tukea nyt, ja melko varmasti myös tulevaisuudessa.

Lehtitilausten hintakiito 2000–2016

Viestintä- ja mediatutkimuksen pohjoismainen tietokeskus Nordicom on julkaissut jännän raportin sanomalehdistä. Newspapers in the Nordic Media Landscape -raportin voi lukea tästä.

Raportista löytyvät kustakin maasta tiedot muun muassa sanomalehtien hintakehityksestä vuodesta 2000 vuoteen 2016. Kuvio ikiomien lehtitilaustemme hintakiidosta löytyy raportin sivulta 42:

Annual newspaper subscription prices 2000–2016 (index, 100=year 2000)

Kuviossa alin eli harmaiden pylpyröiden käppyrä kuvaa kuluttajahintojen keskimääräistä kehitystä. Käppyrä suuntaa suurin piirtein kohti inhaa itää.

Itäkoilliseen tai peräti koilliseen sojottavat iloisemman väriset käppyrät taas kuvaavat yhdestä seitsemään kertaan viikossa ilmestyvien sanomalehtien tilaushintoja.

Raportista käy ilmi, että kuviossa esitetyt hinnat ovat kestotilausten hintoja ja että tietojen lähteenä on Sanomalehtien Liitto.

On kiinnostavaa, että koko lailla hurjaa hintakiitoa kuvaavat tiedot on nyt julkaistu pohjoismaisessa raportissa. Omista lehdistämme tällaisia tietoja on ollut turha etsiä.

Lehtipomojen mielestä medialystiä rahoittavat tilaajat ja lukijat voivat paljon paremmin, kun heitä kasvatetaan pimeässä kuin herkkusieniä.

Minäkin olen joutunut faktoja tarkistellessani turvautumaan toisenlaiseen lähteeseen. Olen seurannut sanomalehtien tilausmaksujen iloista rallia jo pitkään Tilastokeskuksen kuluttajahintaindeksin avulla.

Laskeskelin aiemmin tänään tilastoviraston lukuja käyttäen, minkä verran lehtitalot ovat ikiomilla päätöksillään nostaneet sanomalehtien tilausmaksuja.

Tulos oli tämä: vuoden 2005 tammikuusta vuoden 2018 helmikuuhun firmat ovat nostaneet tilausten hintoja keskimäärin reilut 68 prosenttia.

Kun kuluttajahinnat ovat samana aikana nousseet vain vähän yli 22 prosenttia, tilaushintojen kiito on ollut siihen verrattuna yli kolminkertaista. Tilaajia ja lukijoita tieto ryöstöhinnoista tuskin ilahduttaa.

Raportin sivulta 90 löytyvä tieto painettujen sanomalehtien mainostuloista taas on semmoinen, että sen pitäisi hyvinkin ilahduttaa tilaajia ja lukijoita.

Käy nimittäin ilmi, että esimerkiksi vuodesta 2005 vuoteen 2016 nuo sanomalehtien mainostulot ovat tippuneet 643 miljoonasta eurosta 400 miljoonaan euroon.

Lehdissä mainostettujen tavaroiden ja palvelujen hintoihin piilotettu maksutaakka eli pakkoperintä on siis kutistunut kymmenessä vuodessa lähes 250 miljoonalla eurolla. Tilaajat ja lukijat kiittävät.

"Suomi valittiin hiljattain YK:n vertailussa maailman onnellisimmaksi maaksi"

Näin Helsingin Sanomat, sanomalehtiemme ykkönen, kuvasi pääkirjoituksessaan 22.3.2018 reilu viikko sitten julkaistua onnellisuusraporttia The World Happiness Report 2018.

Hesarin nettilehdessä pääkirjoitus julkaistiin illansuussa 21.3. Kirjoituksen, joka ruoti varsinaisesti professori Juho Saaren johtaman eriarvoisuustyöryhmän raporttia, voi lukea tästä.

Helsingin Sanomien lyhyt kuvaus oli kiinnostava, sillä se johti lukijoita harhaan kahdellakin tavalla: Suomea ei totta vie "valittu" onnellisimmaksi maaksi, eikä vertailu ollut YK:n oma vertailu.

Hesarin kuvaus kiteytti yhteen lyhyeen lauseeseen ne molemmat tavat, joilla ties kuinka monet mediat ovat antaneet suomalaisille aivan väärän kuvan kiinnostavasta onnellisuusraportista.    

Vertailu ei ollut "YK:n vertailu"

Vertailun teki ja julkaisi YK:hon yhteydessä oleva, mutta sitoutumaton asiantuntijaverkosto The Sustainable Development Solutions Network (SDSN).

Tämän kestävän kehityksen ratkaisuja edistävän verkoston lanseerasi kesällä 2012 YK:n silloinen pääsihteeri Ban Ki-moon. Verkosto ei kuitenkaan ole mikään YK:n elin, vaikka toimii yhteydessä YK:hon ja on ikään kuin YK:n pääsihteerin "suojeluksessa".

Yhteistyötä SDSN-verkosto totta kai tekee YK:n toimistojen kanssa, saa niiltä käyttöönsä esimerkiksi tilastoaineistoja. Mutta verkosto tekee yhteistyötä myös lukemattomien yksityisten tahojen kanssa.

SDSN-verkostoa johtaa maailmankuulu professori Jeffrey D. Sachs, joka on myös toiminut pitkään YK:n pääsihteereiden neuvonantajana.

Tämän vuoden onnellisuusraportin tuottamista tukivat ainakin seuraavanlaiset putiikit: Ernesto Illy Foundation, Canadian Institute for Advanced Research ja Gallup.

Raportin toimittivat hyvinvointitutkimuksen veteraanit, professorit Jeffrey D. Sachs, John F. Helliwell ja Richard Layard. Kolmikon lisäksi raportin tekstejä kirjoitteli viitisentoista tutkijaa.

Onnellisuusraporttia YK:n vertailuksi väittäneiltä näyttää myös jääneen huomaamatta jo raportin sisällysluettelon sivulla julkaistu varoitus lukijoille:    

"The World Happiness Report was written by a group of independent experts acting in their personal capacities. Any views expressed in this report do not necessarily reflect the views of any organization, agency or programme of the United Nations." 

Aika erikoinen on sellainen "YK:n vertailu", josta varoitetaan, että sen näkemykset eivät välttämättä vastaa YK:n minkään organisaation, toimiston tai ohjelman näkemyksiä.

Jos kyse olisi YK:n omasta vertailusta, niin luulisi, että ainakin joku YK:n instansseista ottaisi vertailun nimiinsä.

Funtsin tuosta YK:n vertailu -väärinkäsityksestä, että suurin piirtein vastaavaan väärinkäsitykseen sortuisi se, joka väittäisi professori Juho Saaren työryhmän ehdotuksia hallituksen ehdotuksiksi.

Suomea ei "valittu" onnellisimmaksi maaksi

The World Happiness Report 2018 on luettavissa tästä. Avautuvan sivun oikeasta laidasta löytyvät linkit raportin lukuihin ja liitteisiin.

Alla olevassa kuviossa on onnellisuusraportin rankkauksen Top 10. Raportissa rankkaus on esitetty luvussa 2 kuvana 2.2. Postaukseen en valitettavasti onnistunut kopsaamaan kuviota aivan säällisen kokoisena.

Tarkkasilmäinen lukija kenties kuitenkin näkee, että Suomi on sijalla 1. Isänmaan nimen perässä on sulkeissa mystinen luku 7.632.

Kakkosena olevan Norjan luku on 7.594, kolmantena olevan Tanskan 7.555 ja yhdeksäntenä olevan Ruotsin luku 7.314.

Top 10:n keskimääräinen lukema on yli kaksi kertaa isompi kuin kymmenen vähiten onnellisen maan vastaava lukema. 156 maan vertailussa hännänhuipun eli Burundin lukema on 2.905.

Mutta miten moinen rankkaus mystisine lukuarvoineen oikein saatiin aikaan? Tähän tapaan asiasta kerrotaan raportissa:

"Figure 2.2 (below) shows the average ladder score (the average answer to the Cantril ladder question, asking people to evaluate the quality of their current lives on a scale of 0 to 10) for each country, averaged over the years 2015–2017."

Vastaus siihen, mikä tuo kyselyissä eri maiden asukkaille esitetty, hyvinvointitutkimuksista tuttu Cantril ladder -kysymys tarkasti ottaen oli, löytyy raportin luvun 2 tilastoliitteestä 1:

“Please imagine a ladder, with steps numbered from 0 at the bottom to 10 at the top. The top of the ladder represents the best possible life for you and the bottom of the ladder represents the worst possible life for you. On which step of the ladder would you say you personally feel you stand at this time?” 

Vastaajaa siis pyydettiin kuvittelemaan tikkaita, joiden askelmat on numeroitu nollasta kymppiin. Vastaajalle kerrottiin, että huipun askelma edusti hänelle parasta mahdollista elämää ja alin askelma taas pahinta mahdollista elämää.

Tämän jälkeen vastaajalta udeltiin, millä askelmalla hän nyt kokee seisovansa. Toisin sanoen ihmistä pyydettiin antamaan oman elämänsä tämänhetkiselle yleiselle laadulle pisteet 0–10-asteikolla.

Onnellisuutta siis mitattiin tällä kysymyksellä, ja raportti korosti, että rankkaus perustui ainoastaan tähän kysymykseen annettuihin vastauksiin eri maissa tehdyissä kyselyissä.

"The rankings in Figure 2.2 depend only on the average Cantril ladder scores reported by the respondents." 

Suomea ei toden totta "valittu" maailman onnellisimmaksi maaksi, vaikka Hesari niin lukijoilleen uskotteli.

Hesarin "kunniaksi" pitänee kuitenkin sanoa, että se ei ollut ainoa media, joka sortui kirjoittamaan Suomen "valitsemisesta" onnellisimmaksi maaksi. Saman konsernin Ilta-Sanomissakin kävi näin.

Rankkaus ei perustunut onnellisen elämän edellytyksiin

Vastoin medioiden luomaa kuvaa SDSN-verkosto ei myöskään mitannut onnellisuutta raportissa mainittujen kuuden tekijän – elintason, sosiaalisen tuen, terveen elinajan odotteen, elämän valintojen sosiaalisen vapauden, anteliaisuuden tai korruption – avulla.

Yksi tämän harhaanjohtavan kuvan luojista oli Helsingin Sanomat. Kun se uutisoi verkossa 14.3. Suomen noususta World Happiness Report -vertailun kärkeen, se antoi ymmärtää, että vertailussa oli kyse onnellisen elämän edellytyksistä. HS:n jutun voi lukea tästä.

Juttuja kiireessä sähläävät toimittajat kaiketi käsittivät väärin sen, mitä kunkin maan nimen perässä olevat värikkäät palkit tarkoittivat.

Väärinkäsitykseen saattoi toimittajia altistaa rankkauksen perässä kuviossa 2.2 esitetty palkin värien selite:

Näin raportin kirjoittajat tekstissään kuvasivat värikkäiden palkkien merkitystä kunkin maan nimen perässä:

"Each of these bars is divided into seven segments, showing our research efforts to find possible sources for the ladder levels. The first six sub-bars show how much each of the six key variables is calculated to contribute to that country’s ladder score, relative to that in a hypothetical country called Dystopia". 

Värikkäät palkit siis kuvasivat vain tutkijoiden yritystä etsiä selitystä niille pisteille, joita kunkin maan vastaajat olivat kyselyissä antaneet oman elämänsä laadulle.

Palkeissa ja selitteessä mainittu hypoteettinen maa "Dystopia" on niin kauhea maa, että sen roolia tuossa tutkijoiden selitysyrityksessä en uskalla ruveta kuvaamaan.    

Tämäkö "vastuullista journalismia"?

Kun tiedotusvälineiden porukka laidasta laitaan johtaa yleisöä harhaan lopultakin aika simppelissä asiassa, herää kysymys, millaisessa journalismin "Dystopiassa" meillä oikein eletään.

Helsingin Sanomien "vastuullinen journalismi" on herättänyt faktoja tarkistavassa lukijassa erityistä ihmetystä.

Ihmetystä herätti muun muassa kv-onnellisuuspäivänä 20.3. netissä julkaistu juttu Miksi Suomi julistettiin maailman onnellisimmaksi maaksi? Jutun voi lukea tästä.

Jutun toimittaja uskotteli lukijoille, että onnellisuustutkimusta varten haastatelluilta tivattiin näkemystä jopa sellaisesta asiasta kuin elinajanodotteesta.

Pikainen vilkaisu SDSN:n raporttiin olisi paljastanut, että oikeasti tuo tieto saatiin WHO:sta ja Maailmanpankista.

Eiväthän kyselyihin vastaavat, herra paratkoon, edes meillä Suomessa voi tietää yhtään mitään elinajanodotteista. Ja luuleeko HS:n toimittaja Burundin tavallisten pulliaisten tietävän jotain elinajanodotteista?

Hesarin "Suomi valittiin" -väite taas kieli kehnosta journalismista siksikin, että filosofi Frank Martela oli vain hetkeä aiemmin, varhain aamulla 21.3., kertonut HS:n kolumnissa, miten SDSN:n rankkaus oikeasti oli syntynyt. Martelan jännän, oivaltavan kolumnin voi lukea tästä.

Siitä lukijaa kuitenkin varoitan, että World Happiness -raportin statusta kuvaava ilmaisu "YK:n alla toimiva" ei ollut kolumnissa erityisen onnistunut.

"YK:hon yhteydessä oleva" olisi ilmaissut paremmin sen, että kyse ei ollut YK:n omasta raportista. Tätä mieltä Frank Martelakin varmasti on.

Ilta-Sanomat oikaisi virheen vähin äänin

Julkisen sanan neuvosto kertoo Journalistin ohjeidensa kohdassa 20, miten verkossa julkaistu olennainen asiavirhe pitää hyvän journalistisen tavan mukaan korjata:

"Verkossa olennaisen virheen korjaamiseksi ei riitä virheellisen tiedon tai jutun poistaminen, vaan yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu."

Katsotaanpa, miten Ilta-Sanomat menetteli julkaistuaan perättömän tiedon kymmenen viime vuoden talouskehityksestä. Toimiko Iltis JSN:n edellyttämällä tavalla?

IS julkaisi eilen 21.3. 2018 Tekniikan Maailman päätoimittajan Reijo Ruokasen ärhäkän kolumnin "Emävale, tilasto ja valikoiva muisti".

Kolumnissaan päätoimittaja Ruokanen väitti, että "meillä on ollut kymmenen vuotta kestänyt lama".

Koska väite oli totta kai täyttä pötyä ja johti lukijoita harhaan tärkeässä asiassa, meilailin eilen illansuussa Iltiksen toimitukselle tällaisen oikaisupyynnön:  

"Hei,

Tekniikan Maailman päätoimittaja Reijo Ruokanen väitti IS:n 21.3.2018 julkaisemassa kolumnissa, että ”meillä on ollut kymmenen vuotta kestänyt lama”. Väite oli perätön ja johti lehden lukijoita pahemman kerran harhaan. Olennainen asiavirhe on syytä korjata viipymättä (JO 20).

”Lama” tarkoittaa vakiintuneen määritelmän mukaan poikkeuksellisen pitkää ja syvää matalasuhdannetta. Näin käsitteen määrittelee esimerkiksi professori Matti Pohjola (Taloustieteen oppikirja, 2015, s. 309). Samoin ”laman” määrittelee Tieteen termipankki.

Poikkeuksellisen pitkän ja syvän matalasuhdanteen vuosiksi on absurdia väittää vuosia, jolloin talous kasvaa. Alla oleva kuvio (Tilastokeskuksen tiedote 16.3.2018) osoittaakin, että kymmenen viime vuoden aikana talous on kasvanut viitenä vuonna, niistä neljänä vuonna jopa rapsakasti. 

Tästä kuviosta sokean Reetankin pitäisi heti nähdä, että Tekniikan Maailman päätoimittaja Reijo Ruokanen lasketteli luikuria. Kun ajattelee kolumnin asiasisältöä, luikuri oli lievästi sanoen härskiä.

Tänä aamuna klo 8.08 emävaleella, tilastolla ja valikoivalla muistilla vittuilevan Ruokasen kolumni julkaistiin vähän uudessa asussa Ilta-Sanomien nettisivuilla. Kolumnin voi lukea tästä.

Perätön väite kymmenen vuotta kestäneestä lamasta oli oikaistu. Nyt Ruokanen totesi, että "meillä on ollut kymmenen vuotta kestänyt surkea kausi".

Mutta mitä 22.3.2018 aamulla uudelleen julkaistussa kolumnissa ei kerrottu, ei ainakaan tämän postauksen kirjoittamiseen klo 11.00 mennessä?

Kolumnissa ei kerrottu yleisölle sanaakaan "virheestä sekä milloin ja miten se on korjattu", vaikka juuri sitä Julkisen sanan neuvosto ilmoittaa hyvän journalistisen tavan vaativan.

No, perätön väite oli totta kai nolo asiavirhe, minkä vuoksi se kaiketi haluttiin oikaista vähin äänin. Julistetaan tässä vain yhdessä JSN-kampanjan "vastuullista journalismia" ja ollaan ihan hissuksiin virheestä.

"Yleisölle ei saa välittyä virheellistä kuvaa käsitellystä asiasta"

Julkisen sanan neuvosto antoi Ilta-Sanomille 7.3.2018 huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta (JO 20). Langettava päätös 6710/SL/17 oli tärkeä ja tervetullut. Sen voi lukea tästä.

"Vastuullisen journalismin" ideaalia julistava JSN-media on sivuuttanut ratkaisun vähin äänin. Siksi vain harvat suomalaiset tietävät tuosta yleisön oikeuksia arvostavasta linjauksesta.

Niinpä kerron tapauksesta blogissani. Pohdin samalla, onko JSN:n julkaisema päätös linjassa sen kanssa, mitä on tapahtunut yleisöä huijaavan, kulissien takaisen ei-julkisen itsesääntelyn puolella.

"Julkisen sanan neuvoston mukaan myös tyyliltään vapaammissa kirjoituksissa esitettyjen tietojen tulee pitää paikkansa. Vaikka tiedotusvälineellä on oikeus valita näkökulmansa ja käyttämänsä ilmaisut, yleisölle ei saa välittyä virheellistä kuvaa käsitellystä asiasta."

Siis vaikka tekstit ovat tyyliltään "vapaampia", esitettyjen tietojen tulee pitää paikkansa. Yleisölle ei saa välittyä virheellistä kuvaa käsitellystä asiasta, JSN korosti.

Perätöntä, oikaisematta jätettyä tietoa sisältänyt kirjoitus oli Iltiksen kovanaamaksi tiedetyn Timo Haapalan käsialaa. IS:n nettisivuilla 1.11.2017 julkaistun kirjoituksen voi lukea tästä.

Kirjoituksen korjaamatta jätetyt perättömät väitteet on esitelty JSN:n päätöksessä hyvin, joten niitä ei ole aihetta tässä toistaa. JSN:n arvioita faktaväitteistä en myöskään toista.

Muutama sana on kuitenkin syytä kirjoittaa siitä tavasta, jolla kantelun kohteena ollut iltapäivälehti kuvasi Timo Haapalan kommenttikirjoituksen tyylilajia.

Vastaavan päätoimittajan Tapio Sadeojan mukaan kirjoitus on "luonteeltaan pakinanomainen teksti ja sen tyylilajiksi on tarkoituksella valittu hyperbola".

"Hyperbola" tarkoitti rajun liioittelevaa ilmaisua. Se oli tuttu tehokeino, jolla voi korostaa tekstin keskeistä ajatusta.

"Liioittelevia esimerkkejä ja kielikuvia käytetään runsaasti niin arkikielessä, pakinoissa kuin poliittisessa puheessakin", päätoimittaja puolusti lehtensä kovista.

JSN:n jäsenten enemmistöön moinen puolustus ei purrut. Tekstin pakinanomainen, hyperbolaa viljelevä tyylilaji ei oikeuta levittämään perättömiä tietoja. Yleisölle ei saa välittyä väärää kuvaa käsitellystä asiasta, JSN linjasi äänin 9–4.

Päteekö linjaus myös yleisöltä pimitetyssä "itsesääntelyssä"?

Keväällä 2016 julkaistussa Kulissien takana -raportissa on kymmeniä esimerkkejä, joissa yleisölle välittyi virheellinen kuva asiasta sen takia, että mediat jättivät asiavirheensä korjaamatta. Raportin voi lukea tästä.

Yksi yleisöltä pimitetyistä tapauksista (s. 24–25) koski Kalle Isokallion, Iltalehden kolumnistin perätöntä väitettä, että tulonsiirtojen "osuus" bkt:stä oli 22 prosenttia.

Isokallio johti kansantalouden tilinpitoon perehtymättömiä lukijoita pahemman kerran harhaan uskotellessaan tuolla "osuus"-ilmaisulla, että tulonsiirrot sisältyivät bkt:hen.

JSN:n silloista puheenjohtajaa Risto Uimosta ei häirinnyt pätkääkään se, että yleisölle välittyi virheellinen kuva asiasta. Hän karsi kantelun ja perusteli ratkaisuaan näin jännästi:

"Kolumni on mielipidekirjoitus, jossa voi kärjistää ja tulkita tilastotietoja niin, että ne tukevat kirjoittajan kantaa."

Toisessa yleisöltä pimitetyssä tapauksessa (s. 33–34) kolumni oli tiukan asiatyylinen. Yhtä kaikki yleisölle välittyi kuitenkin virheellinen kuva asiasta. Näin siksi, että lehti jätti korjaamatta pahan virheen ja JSN:n puheenjohtaja karsi kantelun.

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Kimmo Pietinen ruoti terveysperusteista verotusta ja totesi, että nyt hallitukselle tarjoutuu ihan uusi terveysperusteisten verojen kohde:

"Maailman terveysjärjestö WHO nosti äskettäin makkaran ja pekonin samaan syöpävaarallisuusluokkaan kuin tupakan, alkoholin ja asbestin."

Oikeasti WHO ei luokitellut makkaraa ja pekonia syöpäriskiltään yhtä vaaralliseksi kuin tupakkaa, alkoholia ja asbestia. HS:n Kimmo Pietinen oli sortunut väärinkäsitykseen.

WHO:n ratkaisussa oli kyse vain syöpäriskiä koskevasta tieteellisestä näytöstä: tieteellinen näyttö makkaran syöpävaarallisuudesta oli samaa luokkaa kuin näyttö tupakan syöpävaarallisuudesta.

Näin Maailman terveysjärjestö WHO kertoi tästä asiasta Q&A-palstoillaan:

"Processed meat was classified as carcinogenic to humans (Group 1). Tobacco smoking and asbestos are also both classified as carcinogenic to humans (Group 1). Does it mean that consumption of processed meat is as carcinogenic as tobacco smoking and asbestos?

No, processed meat has been classified in the same category as causes of cancer such as tobacco smoking and asbestos (IARC Group 1, carcinogenic to humans), but this does NOT mean that they are all equally dangerous. The IARC classifications describe the strength of the scientific evidence about an agent being a cause of cancer, rather than assessing the level of risk."

Oikaisematta jätetyn perättömän väitteen takia yleisölle jäi käsitellystä asiasta totta kai aivan väärä kuva.

Se ei kuitenkaan häirinnyt JSN:n puheenjohtajaksi tullutta Elina Grundströmiä. Tammikuussa 2016 hän karsi kantelun. Hänen mielestään kolumnissa ei ollut olennaista asiavirhettä:

"Kolumnissa on oikeus rajata ja kärjistää siinä käsiteltyjä asioita."

Tämä kulissien takana päätetty hyvän journalistisen tavan "linjaus" oli peräisin siltä ajalta, jolloin minulle ei vielä ollut annettu porttikieltoa median itsesääntelyyn. En tiedä, miten yleisöltä pimitetyssä "itsesääntelyssä" nyt "linjataan" hyvää journalistista tapaa. 

Sianruokakyselyn #Metoo-moska maistui Hesarille

Helsingin Sanomat tiesi kertoa tiistain 20.3.2018 printtilehdessään, kuinka yleistä seksuaalinen häirintä on yliopistoilla. HS:n nettilehden lukijat tieto tavoitti jo 19.3. Uutisen voi lukea tästä.

#Metoo-kampanjaa siivittävän tiedon lähteenä Hesarilla oli Helsingin tutkijanaiset ry:n kysely. HS:n mukaan kysely osoitti, että naisista puolet ja miehistä kolmannes on yliopistoissa kokenut häirintää.

Uutisen tieto oli hämmentävä ja epäilyksiä herättävä. Niinpä tutkailin vähän, miten kysely oli tehty. Oliko se tehty oikeaoppisesti eli sillä tavalla, että Hesarin levittämälle tiedolle oli oikeasti katetta?

Helsingin tutkijanaiset ry:n 19.3. päiväämä tiedote kertoi avoimesti kyselyn tekotavasta. Kävi ilmi, että vastaajia kyselyyn ei haalittu satunnaisotantaa käyttäen. Siksi tuloksia ei voi ollenkaan yleistää.

437 vastaajan joukko oli pelkkä itsevalikoitunut näyte ja kysely sen vuoksi vain self-selection opinion poll. Se siis oli SLOP, sianruokakysely, jonka tulokset vastuullinen journalisti viskaisi Ö-mappiin.

Tiedotteessa kerrottiin, miten "kyselyä levitettiin Helsingin tutkijanaisten sivuilla, sähköpostilistoilla ja yliopistojen kotisivuilla". Levitys tapahtui nähtävästi tammikuun viimeisellä viikolla.

Vastaajia houkuteltiin kertomalla kolmella kielellä (suomeksi, in English, på svenska), miten kyselyn tuloksilla edistetään häirinnänvastaista työtä. Selväksi tuli sekin, että kyse oli #Metoo-kampanjasta.

Ylen uutisten tytötkin kannustivat yliopistojen miehiä ja naisia valikoitumaan kyselyn vastaajiksi. 7.2. uutinen kertoi tutkijanaisten sivuilla avatusta kyselystä ja tiesi, että vastauksiakin oli jo tullut. Joten siitä vain vastaamaan.

Kaiken kaikkiaan on pakko ihmetellä, miten hyvin ilmiselvän sianruokakyselyn moska maistui Hesarille, "vastuullista journalismia" kampanjoivalle sanomalehdistömme lippulaivalle.

Ilman lähdekritiikin häivääkään lehti yleisti metodiltaan kelvottoman kyselyn tulokset koskemaan perusjoukkoa eli yliopistoissa touhuavia naisia ja miehiä. Sääliksi käy HS:n lukijoita.

"Flintissä Michiganissa puolet 25–54-vuotiaista miehistä on työttöminä"

Lauantaina 17.3.2018 Helsingin Sanomien Washingtonin-kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski kirjoitti koskettavasti ja terävästi Yhdysvaltain keskilännen kurjistumisesta.

Napakka kolumni julkaistiin 17.3. myös Helsingin Sanomien nettilehdessä. Kirjoituksen voi lukea tästä.

Kärjistäen Saarikoski muistutti meitä siitä, että Yhdysvaltain rannikot ovat maailman rikkain maa, mutta rannikkojen välissä on kehitysmaa.

Pahin tilanne oli itäisessä keskilännessä Mississipistä Michiganiin. Tämän kerrottuaan hän väitti: "Flintissä Michiganissa puolet 25–54-vuotiaista miehistä on työttöminä."

Vaikka kirjeenvaihtaja oli luonnehtinut USA:n keskilänttä kehitysmaaksi, tieto parhaassa työiässä olevien miesten noin valtavasta työttömyydestä hämmensi ja epäilytti.

Niinpä lähetin Laura Saarikoskelle sähköpostin ja kysäisin, mihin lähteeseen "tarkasti ottaen" tieto perustui.

Hän kertoi tiedon olleen kolumnissa mainittujen harvardilaisten Benjamin Austinin, Edward Glaeserin ja Lawrence H. Summersin tutkimuksessa. Sen voi lukea tästä.

Syynäsin tutkimusta vähän lähemmin ja tulin oitis siihen tulokseen, että HS:n kirjeenvaihtaja oli ymmärtänyt tutkimuksessa esitetyn käsitteen väärin. Niinpä meilailin hänelle oikaisupyynnön:

"Hei,

lämpöiset kiitokset tiedon lähteestä, jonka lähempi tarkastelu paljasti, miksi tieto hämmensi minua ja miksi tiedosta oli syytäkin hämmentyä. Pelkään pahoin, että tieto perustui käsitteiden väärinymmärrykseen ja oli oikaisua vaativa asiavirhe (JO 20).

Austin, Glaeser ja Summers kyllä totesivat raporttinsa sivulla 2 näin: ”The not working rate for 25- to 54-year-old men is 51 percent in Flint, Michigan in 2016 and 5 percent in Alexandria, Virginia.”

Tuo ”not working rate” ei käsittääkseni kuitenkaan tarkoita työttömyysastetta, joten ei voi sanoa, että Flintissä puolet 24–54-vuotiaista miehistä on työttöminä.

Raportin sivulla 9 tutkijat nimittäin kirjoittavat:

”Throughout this paper, we focused on the total rate of not working among men rather than unemployment or labor force participation. We define the not working rate as the share of men who are not currently employed, or one minus the employment to population rate for prime men.”

Not working rate on näin ollen mittari, joka kertoo, kuinka iso osa kyseisen ikäluokan miehistä ei kuulu työllisiin. Tuohon 51 prosenttiin sisältyvät siis työttömien lisäksi kaikki nekin miehet, jotka eri syistä ovat työvoiman (työlliset + työttömät) ulkopuolella.

Työttömyysaste (unemployment rate) on eri käsite kuin not working rate ja kertoo siitä, kuinka iso osa työvoimaan kuuluvista on työttömänä. Tietoa Flint Michiganin 24–54-vuotiaiden miesten työttömyysasteesta en äkkiseltään löytänyt Austinin, Glaeserin ja Summersin paperista.

Oikea työttömyysasteen luku on uskoakseni kuitenkin aivan eri suuruusluokkaa eli paljon pienempi kuin 51 prosenttia. Jotta lukijat saavat asiasta oikean kuvan, HS:n on nähdäkseni syytä julkaista oikaisu."

Laura Saarikoski vaikutti olevan heti pyynnön saatuaan kartalla oikaisun tarpeesta ja arveli, oliko oikea ilmaisu siis "työvoiman ulkopuolella". Kerroin hänelle, ettei se ollut oikea ilmaisu.

Näin siksi, että jutussa mainittuun 51 prosenttiin sisältyivät työvoimaan kuuluvista työttömät. 51 prosentin joukko siis koostui kaikista niistä miehistä, jotka olivat työllisten joukon ulkopuolella.

Laura Saarikoski suhtautui asiavirheen korjaamiseen lukijoiden oikeuksia arvostaen ja siksi vallan esimerkillisesti. Niinpä saimme lukea HS:n paperilehdestä tänä aamuna yllä olevan oikaisun. Se oli kaikin puolin OK.

Hesarin nettisivuilla julkaistiin uusi, uudella tavalla otsikoitu versio kolumnista. Sen voi lukea tästä. Uuden version tekstissä virhe oli korjattu, ja lopussa oli myös kaikin puolin asiallinen oikaisu:

Oikaisu 18.3. kello 15.50: Jutussa kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Flintissä puolet 25–54-vuotiaista miehistä on työttöminä. Luku sisältää kuitenkin työttömien työnhakijoiden lisäksi ne, jotka eivät ole syystä tai toisesta töissä. 

Tuo Flint Michiganin 51 prosenttia on muuten tosi hurja luku, jota työttömien työnhakijoiden määrä voinee selittää vain pieneltä osin.

Tilastokeskuksen tiedoista käy ilmi, että viime vuoden vastaava luku meillä oli 17 prosenttia. 1990-luvun lohduttomimman työttömyyden oloissa vuonna 1994 vastaava luku oli 24 prosenttia.

Jokainen ihmisen kuolema liikenteessä maksaa yhteiskunnalle vajaat 2,7 miljoonaa euroa?

Lahdessa ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti 16.3.2018 pääkirjoituksessaan siitä, miten tieliikenteen turvallisuus on parantunut. Totta se on, tieliikenteen turvallisuus on parantunut.

Aivan oikein lehti myös tiesi, että jokainen vältetty henkilövahinko vähentää fyysistä ja henkistä kärsimystä. Myös kansantalous kiittää parantuneesta liikenneturvallisuudesta, kirjoittaja muistutti.

Tässä yhteydessä hän viittasi Trafin ja Liikenneviraston tutkimukseen vuodelta 2016 ja väitti, että "jokainen ihmisen kuolema liikenteessä maksaa yhteiskunnalle vajaat 2,7 miljoonaa euroa".

Tieto kuoleman hintalapusta oli lievästi sanoen hätkähdyttävä. Voiko jokainen kuolema liikenteessä oikeasti maksaa yhteiskunnalle noin paljon? Mikä siinä yhteiskunnalle maksaa niin julmetusti?

"Tieliikenteen onnettomuuskustannusten tarkistaminen"

KTM Juha Tervosen tekemän tutkimuksen (Trafin tutkimuksia 5/2016) mukaan henkilövahinkoina tarkasteltuna kuoleman "yksikköarvo" oli vuoden 2015 hinnoin 2,77 miljoonaa euroa. Siinä se on.

Mutta tarkoittaako tämä nyt sitten, että yhteiskunta tosiaankin "maksaa" eli pulittaa pussistaan jokaisesta liikenteen kuolemasta 2,77 miljoonaa euroa? Ei, sitä se ei tutkimuksen mukaan tarkoita.

"Tieliikenteen onnettomuuskustannusten tarkistaminen" -tutkimuksen sivulla 52 julkaistu taulukko kertoo, että "reaalitaloudellisia" kustannuksia per kuollut liikennekuolemasta aiheutui vain 161 000 euroa.

Nämä kustannukset on eritelty sivun 51 taulukossa 33. Kun liikenteessä joku kuolee, niin siinä tarvitaan poliisia, ambulanssia, onnettomuuden tutkintaa ja niin edelleen. Tarvitaan monenlaista, joka oikeasti maksaa.

Ylivoimaisesti eniten reaalitaloudellisia kustannuksia aiheuttaa tutkimuksen mukaan työpanoksen menetys, 141 000 euroa per vainaja.

Kuolleiden työpanoksen menettämisen laskemista mukaan ikään kuin todelliseksi kustannukseksi kyllä vähän ihmettelen.

Se on laskettu mukaan, vaikka tutkija itsekin toteaa (s. 39), että kuolleille kyetään "yleensä aina" järjestämään taloudessa korvaavat resurssit. Kuolleen duunarin tilalle pestataan elävä duunari.

No, oli niin tai näin, tämä 141 000 euron työpanoksen menetys on kuoleman "yksikköarvossa" joka tapauksessa pelkkä peanuts.

Peräti 94 prosenttia liikennekuoleman "yksikköarvosta" on yksilön aineellisen ja aineettoman hyvinvoinnin menetystä. Liikenteessä kuoleva menettää koko hyvinvointinsa, tutkija tietää.

Tutkimuksen sivun 54 vaikuttavassa Kuoleman kustannukset -kuviossa tuo menetys on nimetty hauskasti hyvinvoinnin "heikentymiseksi". Toki siinä hyvinvointi "heikentyy", kun kuolo tulee.

Hyvinvoinnin "heikentymisenä" ilmenevä kuoleman kustannus on kuviossa se keltaiseksi värjätty osa, 94 prosentin siivu kuoleman kustannusten koko muhkeasta kakusta.

Mistä sitten nuo liikenteessä kuolleen hyvinvoinnin "heikentymisen" jättimäiset 2,6 miljoonan euron kustannukset per vainaja oikein ovat peräisin. No, ne on tietysti haettu Ruotsista, kuten moni muukin hyvä.

Svenssoneilta on udeltu useissa kyselyissä, minkä verran he ovat valmiita maksamaan siitä, että riski kuolla liikenteessä pienenee.

Näissä kyselyissä saatu kuoleman riskin arvo on sitten yksinkertaisesti vain siirretty Ruotsin itänaapuriin ja nimetty kuolleen hyvinvoinnin menetyksen "kustannukseksi".

Ei Ruotsista napattu kuoleman riskin arvo yhteiskunnalle mitään "maksa". Mutta tutkimuksessa lasketuilla yksikköarvoilla voi tietysti olla merkitystä vaikkapa silloin, kun priorisoidaan erilaisia liikenneturvaa ehostavia hankkeita.

Mitä nyt pitäisi tehdä?

Minusta on ilmiselvää, että hyvässä tarkoituksessa liikenteessä ollut Etelä-Suomen Sanomat tuli johtaneeksi lukijoitaan harhaan, pahemman kerran. Pitäisikö ESS:n toimitukselle nyt siis lähettää oikaisupyyntö?

Kaiketi pitäisi, mutta jään vielä pohtimaan, teenkö sen. Asia on sen verran mutkikas, että virheen oikaisu vaatisi ehkä pienen korjaavan jutun julkaisemista. Sitä ESS:n toimitus tuskin kuitenkaan suostuisi tekemään.

Mediapomo kiepsautti finanssikriisin ilmiöt nurinniskoin

Länsi-Savo-konserniin kuuluvan Kaakon Viestintä Oy:n sisältöjohtaja Pekka Lakka sortui vallan erikoiseen anakronismiin mm. Kymen Sanomien nettilehdessä 11.2. julkaistussa kirjoituksessaan.

Hän kauhisteli julkisen velan määrää ja kirjoitti: "Mitä velkaantumisesta seurasi? Vuodesta 2007 alkanut syvä talouden sukellus, jonka maksajia ovat kaikki tämän tekstin lukijat ja monet muutkin."

Eiväthän asiat, herra paratkoon, tuossa järjestyksessä tapahtuneet. Talouden syvä sukellus ei ollut seurausta velkaantumisesta, vaan velkaantuminen oli seurausta talouden syvästä sukelluksesta.

Lakan väitteen historiallinen vääräaikaisuus käy hyvin ilmi esimerkiksi Findikaattori-palvelun havainnollisesta kuviosta, jonka tietojen lähteenä on Tilastokeskus. 

Kuviossa siniset pylväät kuvaavat julkisen talouden vuosittaisia ali- ja ylijäämiä. Keltavihreä käppyrä kertoo julkisen velan määrästä suhteessa bkt:hen. Lakan väitettä ajatellen kuvio osoittaa kaksi asiaa.

Julkisen velan määrä suhteessa bkt:hen oli talouden sukelluksen kynnykselle vuoteen 2008 tultaessa ollut jo pitkään laskussa. Keltavihreä käppyrä lerppui kohti kaakkoa.

Toiseksi kuvio osoittaa sen, että julkinen talous oli vuoteen 2008 tultaessa ollut jo vuosikymmenen ajan ylijäämäinen. Vielä vuonna 2008 julkisen talouden ylijäämä suhteessa bkt:hen oli 4,2 prosenttia.

Missä siis oli se velkaantuminen, josta sisältöjohtaja Pekka Lakan mukaan seurasi talouden syvä sukellus?

Rohkenen veikata, että moinen talouden syvän sukelluksen aiheuttanut velkaantuminen oli olemassa vain mediapomon väärinkäsityksessä.

Se oli varmasti noloksi koettu väärinkäsitys, joten ei ollut mikään jättiyllätys, että lehti ei halunnut oikaista pahaa asiavirhettään.

Kantelin virheen korjaamatta jättämisestä Julkisen sanan neuvostolle eilen, pitääkseni yllä JSN:n Vastuullisen journalismin -kampanjan iloisia fiiliksiä.

Kantelussa ja sen liitteenä olevassa korjauspyynnössä viittasin Suomen Pankin raporttiin vuodelta 2011. Kiinnostavan raportin voi lukea tästä.

Raportin sivulla 6 tutkijat Hanna Freystätter ja Veli-Matti Mattila totesivat, miten julkisen talouden tila oli "taantuman myötä" heikentynyt voimakkaasti:

"Taantumaa edeltänyt tukeva ylijäämä on vaihtunut tuntuvaksi alijäämäksi. Samalla julkinen velka on lisääntynyt nopeasti.”

Talouden asiantuntijoidenkin kuvaus tapahtumien järjestyksestä osoittaa Kaakon Viestintä Oy:n sisältöjohtajan sortuneen fataaliin anakronismiin. 

Onnittelen Kymen Sanomien ja Länsi-Savon (Lakan kirjoitus julkaistiin myös Länsi-Savossa) lukijoita petkutetuiksi pääsemisestä. Näissä merkeissä:

Julkisen sanan neuvosto

Fredrikinkatu 25 A 8

00120 Helsinki

Kantelu hyvän journalistisen tavan rikkomisesta

Kantelun kohde

Sisältöjohtaja Pekka Lakan kirjoitus ”Sisältöjohtaja: Nauretaan taas hallitukselle, ja sitten katsotaan lukuja” (Kymen Sanomien nettilehti 11.2.2018). Kirjoituksen osoite netissä on https://kymensanomat.fi/mielipide/kolumnit/672e24cc-8e68-4995-88ff-0e6680a3c0fd (tarkistettu 14.3.2018).

Kantelun perusteet

Kirjoituksessaan sisältöjohtaja Pekka Lakka kauhisteli julkisen velan määrää ja totesi talouden oikenemisen vaativan ”kovia” päätöksiä. Hän muistutti velkamäärän lähteneen laukalle jo ajat sitten ja jatkoi:

”Mitä velkaantumisesta seurasi? Vuodesta 2007 alkanut syvä talouden sukellus, jonka maksajia ovat kaikki tämän tekstin lukijat ja monet muutkin.”

Väite siitä, että syvä talouden sukellus oli seurausta velkaantumisesta, oli perätön. Virheellinen tieto yhteiskunnallisesti tärkeästä asiasta johti lehden lukijoita harhaan ja oli oikaisua vaativa olennainen asiavirhe (JO 20).

Pekka Lakka sortui väitteellään historialliseen vääräaikaisuuteen eli anakronismiin ja käänsi samalla nurinniskoin kuvaamansa ilmiön syy-seuraussuhteen. Tämä käy hyvin ilmi alla olevasta, Tilastokeskuksen lukuihin perustuvasta asetelmasta.

Julkisyhteisöjen sulautettu velka

	2004	2008	2009	2016
Miljoonaa euroa	67 697	63 254	75 482	135 991
Suhde BKT:hen, %	42,7	32,7	41,7	63,1

Lähde: Tilastokeskus

Kuten asetelman luvut osoittavat, julkisen velan määrä miljoonina euroina pieneni vuodesta 2004 vuoteen 2008. Samalla julkisen velan suhde bkt:hen pieneni reilusti eli 10 prosenttiyksikön verran.

Luvut muuttuivat radikaalisti, kun bkt:n volyymi kansainvälisen finanssikriisin seurauksena romahti vuodesta 2008 vuoteen 2009 jopa 8,3 prosentilla.

Julkisen velan määrä kasvoi finanssikriisin takia 12 miljardilla eurolla vuodesta 2008 vuoteen 2009, ja suhde bkt:hen kasvoi saman tien 9 prosenttiyksiköllä.

Vastoin sisältöjohtaja Lakan väitettä tapahtumien aikajärjestys siis oli se, että velkaantuminen seurasi kansainvälisen finassikriisin aiheuttamaa talouden syväsukellusta.

Tämä kiistaton tosiasia käy ilmi lukuisista lähteistä, esimerkiksi Suomen Pankin rahapolitiikka- ja tutkimusosaston 18.1.2011 päivätystä julkaisusta Finanssikriisin vaikutuksista Suomen talouteen (BoF Online, 1/2011).

Viittasin julkaisun tietoihin korjauspyynnössä, jonka lähetin Kymen Sanomien toimitukselle 12.2. Korjauspyyntö on kantelun lopussa.

Pekka Lakka vastasi korjauspyyntöön 12.2. Vastauksessaan hän totesi, että ”kyseessä ei ole olennainen asiavirhe, joka pitäisi sananvapauslain mukaan oikaista”.

Niinpä Kymen Sanomat jätti korjaamatta olennaisena pitämäni asiavirheen ja rikkoi siitä syystä hyvää journalistista tapaa (JO 20).

Kantelun tarkoitus ja luonne

JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström on karsinut kaikki ”Kulissien takana” -raportin julkitulon eli 23.4.2016 jälkeen tekemäni kantelut. Kaikissa näissä kanteluissa on ollut kysymys siitä, että tiedotusväline on pyynnöstä huolimatta jättänyt olennaisen asiavirheen korjaamatta (JO 20).

Jokaisen näistä karsintapäätöksistään JSN:n puheenjohtaja on tehnyt tutkimatta kantelun asiasisältöä ja tulkitsematta hyvää journalistista tapaa. Sen sijaan hän on karsinut kunkin kantelun ikään kuin ”teknisellä” perusteella. Joulukuun 2016 päätöksiin asti karsintaperuste oli tällainen:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kyseessä on testaustarkoituksessa tehty massakanteleminen.”

21.12.2016 JSN:n puheenjohtaja karsi neljä syys-lokakuussa 2016 tekemääni kantelua ja perusteli kutakin karsintapäätöstään näin:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kantelu on tehty testaustarkoituksessa.”

”Testaustarkoitus” on ollut kantelun karsintaperusteena kaikissa joulukuun 2016 jälkeenkin tehdyissä karsintapäätöksissä. Karsintaperuste on kahdestakin syystä erikoinen.

Testaaminen itsessään ei ensinnäkään ole mikään tarkoitus. Eiväthän yrityksetkään testaa hyödykkeitään testaamisen vuoksi vaan kehittääkseen yhä parempia hyödykkeitä; testaus on siis pelkkä väline tarkoituksen tai tarkoitusten toteuttamiseksi.

”Testaustarkoitus” on kantelun karsintaperusteena erikoinen myös siksi, että joka ainoa kantelu on aina pakostakin ikään kuin testi.

Kun media jättää olennaisena pitämäni virheen korjaamatta, se mielestäni rikkoo hyvää journalistista tapaa. Ainoa keino saada selville, miten median itsesääntelyelin tulkitsee median menettelyä, on kantelu. Se taas vääjäämättä ”testaa” sitä, pitääkö JSN median menettelyä hyvän journalistisen tavan mukaisena vai sen vastaisena.

Jos JSN aikoo jatkossakin käyttää ”testaustarkoitusta” kantelujen karsintaperusteena, sen tulee kertoa, miten kantelun median menettelystä voi ylipäätään tehdä, niin ettei kantelulla ole tuota JSN:n kiellettynä pitämää tarkoitusta.

JSN:n perussopimuksen mukaan neuvoston tehtävänä on ”tukea hyvää journalistista tapaa”. Sopimuksesta käy edelleen ilmi, että JSN:n tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa” ja että neuvosto käsittelee asioita ”tehtyjen kantelujen perusteella”.

Tämän kantelun tarkoituksena on edistää hyvää journalistista tapaa. Kantelu tarjoaa JSN:lle konkreettisen mahdollisuuden toteuttaa median itsesääntelyä perussopimuksessa määritellyn tehtävän mukaisesti.

Neuvosto voi tulkita tämän kaikki muodolliset ja asialliset vaatimukset täyttävän kantelun perusteella, rikkoiko kantelun kohteena oleva tiedotusväline hyvää journalistista tapaa vai ei.

Koska kantelun kohteena oleva tiedotusväline jätti korjaamatta olennaisen virheen (JO 20), se mielestäni rikkoi hyvää journalistista tapaa. Siksi kantelun erityisenä tarkoituksena on se, että neuvosto tekee kantelusta langettavan päätöksen ja antaa tiedotusvälineelle huomautuksen.

Mutta siinäkin tapauksessa, että JSN:n päätös jostain käsittämättömästä syystä olisi vapauttava, yleisöä ajatellen on joka tapauksessa oleellista se, että päätös julkaistaan neuvoston kotisivuilla. Vain sillä tavalla yleisö voi saada tiedon siitä, millaisen virheen korjaamatta jättämistä median itsesääntely ei pidä hyvän journalistisen tavan vastaisena.

Jos JSN:n puheenjohtaja karsii virheen korjaamatta jättämistä koskevia kanteluja pelkin ”teknisin” perustein, se kielii siitä, ettei median itsesääntelyssä piitata lainkaan siitä, saavatko suomalaiset tiedotusvälineistään oikeaa vai virheellistä tietoa. Tällainen menettely myös synnyttää itsesääntelyn tehtävän ja tarkoituksen kannalta absurdin tilanteen.

Jättämällä virheet järjestään korjaamatta tiedotusvälineet voivat silloin vaikuttaa siihen, ettei JSN tosiasiassa lainkaan tutki niiden menettelyä ja tulkitse, ovatko ne menetelleet hyvän journalistisen tavan vastaisesti vai ei.

Mikäli JSN:n puheenjohtaja karsintaratkaisuillaan tarjoaa tiedotusvälineille tilaisuuden menetellä tällä tavalla, median itsesääntely lakkaa tyystin toimimasta. JSN:n mahdollisuudet tukea hyvää journalistista tapaa katoavat saman tien.

Vahingot itsesääntelyn piittaamattomasta toiminnasta kärsii yleisö, joka maksaa koko medialystin joukkotiedotustalouden ensimmäisen ja toisen kierron kautta.

Helsingissä 14.3.2018

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola (at) gmail.com

Korjauspyyntö

12. helmikuuta 2018 klo 10.42

Markku Lehtola

”Sisältöjohtajalta: Nauretaan taas hallitukselle, ja sitten katsotaan lukuja” -kirjoituksen (KS:n nettilehti 11.2.) asiavirhettä koskeva korjauspyyntö

Vastaanottaja: heidi.ekdahl@kymensanomat.fi

Kopio: uutiset@kymensanomat.fi, pekka.lakka@kaakonviestinta.fi

Hei,

sisältöjohtaja Pekka Lakka totesi julkisen velan määrän lähteneen ”laukalle” jo ajat sitten. Tässä yhteydessä hän väitti: ”Mitä velkaantumisesta seurasi? Vuodesta 2007 alkanut syvä talouden sukellus, jonka maksajia ovat kaikki tämän tekstin lukijat ja monet muutkin.”

Siteeratulla väitteellään Lakka syyllistyi lukijoita pahemman kerran harhaan johtavaan anakronismiin eli historialliseen vääräaikaisuuteen. Hän käänsi talouden sukelluksen ja velkaantumisen tapahtumien aikajärjestyksen peräti päälaelleen.

Vuoden 2008 loppupuolelta alkanut talouden syvä sukellus – bkt:n volyymi pieneni 8,3 prosenttia vuonna 2009 – ei seurannut velkaantumista, vaan tapahtumien aikajärjestys oli se, että velkaantuminen seurasi talouden syväsukellusta.

Tämä tosiasia käy ilmi lukuisista lähteistä, vaikkapa Suomen Pankin rahapolitiikka- ja tutkimusosaston 18.1.2011 päivätystä julkaisusta Finanssikriisin vaikutuksista Suomen talouteen (BoF Online, 1/2011). 

”Taantuman myötä Suomen julkisen talouden tila on heikentynyt voimakkaasti. Taantumaa edeltänyt tukeva ylijäämä on vaihtunut tuntuvaksi alijäämäksi. Samalla julkinen velka on lisääntynyt nopeasti”, tutkijat Hanna Freystätter ja Veli-Matti Mattila totesivat raportin sivulla 6.

Raportin sivulla 39 julkaistu kuvio kertoo havainnollisesti tuosta tutkijoiden toteamasta julkisen talouden tukevan ylijäämän vaihtumisesta äkkiä tuntuvaksi alijäämäksi, kun kansainvälinen finanssikriisi oli tuottanut talouden syväsukelluksen vuonna 2009. 

Kuviosta näkyy, että valtionkin rahoitusjäämä oli finanssikriisin kynnyksellä vuosina 2007–2008 reilusti plussan puolella. Tilastokeskuksen tietojen mukaan valtionhallinnon ylijäämä vuonna 2007 oli reilut 1,7 miljardia euroa. Vuonna 2008 vastaava ylijäämä oli vielä noin 1,0 miljardia euroa.

Sivun 52 grafiikka taas osoittaa havainnollisesti, miten julkisen velan suhde bkt:hen oli tippunut 1990-luvun puolivälin yli 55 prosentista vajaaseen 33 prosenttiin vuoteen 2008 mennessä.

Sisältöjohtaja Pekka Lakan anakronistinen, tapahtumien tosiasiallisen järjestyksen päälaelleen kääntänyt väite oli nähdäkseni Journalistin ohjeiden kohdan 20 tarkoittama olennainen virhe, joten se on syytä korjata viipymättä.

Tervehdyksin

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola@gmail.com