Kasvua naisten työllisyysastetta nostamalla?

OECD julkaisi 14.5.2018 tutkimuksen siitä, miten sukupuolten tasa-arvo Pohjoismaissa on edistänyt talouskasvua. "Is the Last Mile the Longest?" -tutkimuksen voi lukea tästä.

Tutkimus on noussut lehtien pääkirjoitustoimittajien aiheeksi ainakin jo Keskisuomalaisessa ja Helsingin Sanomissa. KSML:n kirjoituksen voi lukea tästä ja HS:n kirjoituksen tästä.

Helsingin Sanomat korosti tutkimusta ruotiessaan, että Suomen taloutta puskivat vuosikymmenien ajan eteenpäin "sekä työpanoksen että tuottavuuden kasvu".

"Nämä tekijät yhdessä saivat suomalaisten elintason harppaamaan nykytasolle", HS:n kirjoittaja tiesi:

"Työmarkkinoille tuli enemmän väkeä kuin sieltä poistui. Samaan aikaan osaaminen parani, tekniikka kehittyi, työjako lisääntyi ja organisaatiot paransivat toimintaansa, jolloin tuottavuus koheni."

OECD:n tutkimuksessakin todettu naisten työllisyysasteen kasvu on toki totta. Totta sen sijaan ei ole se, että työpanos olisi vuosikymmenien ajan kasvanut.

Suomalaisten elintaso eli bkt/asukas ei tästä syystä olekaan voinut "harpata nykytasolle" työpanoksen kasvun ansiosta.

Tämä näkyy myös hyvin selvästi alla olevasta asetelmasta. Sen luvut ovat peräisin Tilastokeskuksen Kansantalouden tilinpidosta.

Asetelman luvut kertovat, että vuodesta 1965 vuoteen 2016 suomalaisten elintaso kolminkertaistui, vaikka tehtyjen työtuntien määrä kansantaloudessa samaan aikaan väheni kymmenisen prosenttia.

Elintason on siten täytynyt harpata puolessa vuosisadassa nykytasolle pelkästään työn tuottavuuden kasvun ansiosta. Mistään muusta elintason huima nousu ei ole voinut syntyä.

Tehtyä työtuntia kohti kansantaloudessa saadaan nyt aikaan arvonlisää – juuri HS:n kirjoittajan mainitsemin konstein – hurjan paljon enemmän kuin vielä 1960-luvun puolivälissä.

Mitä HS:n pääkirjoituksen laatijalta on jäänyt huomaamatta, kun hän esittää työllisyysasteen nousun työpanoksen kasvuna? Aivan ilmeisesti hän ei ole huomannut ainakaan työajan roimaa lyhenemistä.

Meillä siirryttiin vuosina 1966–1971 asteittain kuusipäiväisestä viisipäiväiseen työviikkoon eli 48 tunnista per viikko 40 tuntiin per viikko. Vuonna 2016 viikkotyöaika oli enää keskimäärin 35,3 tuntia.

Tehtyjen työtuntien määrä työllistä kohti väheni puolessa vuosisadassa 2075:stä 1635:een eli reilun viidenneksen verran.

Pelkään pahoin, että tämä työajan lyhenemisen vaikutus jää huomaamatta muiltakin journalisteilta.

Sen seurauksena laajemmallekin yleisölle tarjottaneen lähiaikoina harhaan johtavaa kuvaa työn määrän ja talouskasvun yhteydestä. Kannattaa olla varuillaan.

Mitä tutkimus paljasti median itsesääntelyn läpinäkyvyydestä?

Tämä liikenne- ja viestintäministeriön teettämä tutkimus julkaistiin keskiviikkona 28.3.2018. Tutkimuksen voi lukea tästä. Aina niin valpas media on ollut hiirenhiljaa koko tutkimuksesta.

Yliopistotutkijoilla teetetyn tutkimuksen oli määrä tuottaa yhteiskuntatieteellinen perusselvitys ja puolueetonta tutkimustietoa. Kyse ei siis ollut mistään lobbareiden puolivillaisesta "selvityksestä".

Yksi tutkittavista kysymyksistä oli median itsesääntelyn, siis Julkisen sanan neuvoston toiminnan läpinäkyvyys. Sitä selvitti viestinnän tutkijoiden trio Helsingin yliopistosta.

Trioon kuuluivat akatemiatutkija, dosentti Juha Herkman, yliopistonlehtori, dosentti Janne Matikainen sekä tohtorikoulutettava Aino Koskenniemi.

Kun ainakin Herkman ja Matikainen ovat alan tunnettuja nimiä, ja kun olen reilut viisi vuotta askarrellut JSN:n läpinäkymättömyyden ja kulissien takaisen kähminnän parissa, aloin lukea tutkimusta aikamoisin odotuksin.

Tuoko tutkimus vihdoinkin julkiseen keskusteluun sen yleisön kannalta surullisen faktan, että JSN tulkitsee hyvää journalistista tapaa myös yleisön tietämättä, kantelujen karsinnan kulisseissa?

Miten kriittiset yliopistotutkijat arvioivat ei-julkista itsesääntelyä, joka estää yleisöä saamasta tietoa siitä, missä hyvän journalistisen tavan rajat meillä oikeasti ovat?

Voiko tutkimus saada aikaan sen, että median aito, siis pelkästään median itsensä käsissä oleva itsesääntely lopultakin muutetaan kauttaaltaan läpinäkyväksi ja avoimeksi?

Tutkimustyön teoreettinen ja metodologinen lähtökohta

Tutkimustyön tärkeimmän teoreettisen ja metodologisen lähtokohdan kerrotaan olleen professori Robert G. Picardin ja apulaisprofessori Victor Pickardin näkemys media- ja viestintäpolitiikan perusperiaatteista.

Näkemyksensä demokratian perusarvoihin pohjautuvista periaatteista viestinnän ja mediapolitiikan tutkijat Picard ja Pickard esittivät Reuters-instituutin vuonna 2017 julkaisemassa raportissa "Essential Principles for Contemporary Media and Communications Policymaking". Raportin voi lukea tästä.

Noita perusperiaatteita olivat Picardin ja Pickardin mukaan muun muassa kansalaisten viestinnälliset perusoikeudet sekä mediatoiminnan läpinäkyvyys ja vastuu.

Panin odotuksia nostattavissa tunnelmissa merkille, että Picardin ja Pickardin tapa lähestyä median itsesääntelyn mekanismeja vaikutti kiinnostavan kriittiseltä.

He esimerkiksi korostivat raportissaan (s. 31) vaatimusta siitä, että itsesääntelyn mekanismien ja elinten tulee olla riippumattomia niistä, joiden käyttäytymisestä ratkaisuja tehdään:

"Self-regulatory mechanisms may involve ombudsmen, press councils, advertising councils, and the industry-related mechanisms that have the authority to rebuke and levy appropriate sanctions. They also require independence from those whose behavior they will adjudicate."

Näin tutkijoiden trio selvitti JSN:n läpinäkyvyyttä

Herkman, Matikainen ja Koskenniemi kertovat tarkastelleensa JSN:n nettisivuja, neuvoston päätöksiä ja karsittuja kanteluja.

JSN:n julkaisemia päätöksiä ja lausuntoja tarkastelussa oli kaikkiaan 337. Noin joka kolmannessa käsittelyyn otetussa kantelussa oli kyse olennaisen asiavirheen korjaamisesta eli Journalistin ohjeesta 20.

Kantelujen karsintakriteereitä ja -tapoja tutkijat kertovat selvittäneensä käymällä läpi neuvoston puheenjohtajan päätöspöytäkirjoja vuosilta 2014–2017:

"Jokaiselta vuodelta käytiin läpi 100 päätöstä kanteluiden käsittelyyn ottamisesta tai ottamatta jättämisestä."

Satojen päätösten aineistosta kerättyjä karsintaperusteita tutkijat sanovat verranneensa lisäksi puheenjohtaja Elina Grundströmin esittämiin näkemyksiin yleisimmistä karsintakriteereistä.

Tutkijat viittasivat tässä kohtaa Grundströmin tähän kirjoitukseen. Se oli julkaistu JSN:n sivuilla 22.6.2016.

Näiden aineistojen lisäksi Herkmanin, Matikaisen ja Koskenniemen tutkimus median itsesääntelyn läpinäkyvyydestä näyttää perustuneen lähinnä vain JSN:n puheenjohtajan haastatteluun.

Mitä tutkijoiden trio sai JSN:n läpinäkyvyydestä selville?

Trio arvioi, että "median itsesääntelyn periaatteista ja käytännöistä on verkossa paljon vapaasti saatavilla olevaa tietoa". JSN esittelee toimintaperiaatteensa ja -tapansa nettisivuillaan "selkeästi".

Kaikki JSN:n päätökset perusteluineen ovat julkisia, ja ne julkaistaan neuvoston nettisivuilla. Kuka hyvänsä voi helposti ja ilmaiseksi käydä läpi käsittelyyn otetut kantelut, joista neuvosto on tehnyt päätöksensä.

Toisin on esimerkiksi Ruotsissa, jossa sikäläinen itsesääntelyelin ei julkaise ollenkaan vapauttavia päätöksiä eikä niiden perusteluja, tutkijat tiesivät.

"Sen sijaan karsittuihin kanteluihin voi JSN:n osalta tutustua ainoastaan neuvoston toimistossa", trio huomautti. Se täsmensi, että "vaikka asiakirjat ovat julkisia, niitä ei julkaista".

Tässä kohtaa tutkijoiden trio viittasi Elina Grundströmin 16.8.2016 julkaisemaan blogiin "Miksi JSN ei julkaise karsittuja kanteluja?". Blogin voi lukea tästä.

Karsittuja kanteluja ei julkaista, "sillä kanteluissa esitetään JSN:n mukaan 'tiedotusvälineisiin ja toimittajiin kohdistuvia syytöksiä, joihin he eivät ole saaneet vastata ja joiden oikeellisuutta ei ole kaikin osin tutkittu. Lisäksi niissä on esimerkiksi yksityisyyden suojan piiriin kuuluvia asioita, joita ei voi julkaista'", trio valisti Grundströmin esittämiä perusteluja kopioiden.

Trio pani edelleen merkille, että JSN ei kerää tarkkoja tilastoja kantelujen syistä tai perusteista, joilla kanteluja karsitaan. Tutkijoiden mukaan perustelujen julkinen tilastointi parantaisi "selvästi" JSN:n läpinäkyvyyttä.

Pöytäkirjoista kävi tutkijoiden mielestä kuitenkin ilmi, että "yleisin karsintaperuste oli kantelijan ja toimittajan välisen näkemyseron esittäminen asiavirheenä".

Kantelijan mukaan siis tiedotusväline oli tehnyt olennaisen asiavirheen, "vaikka kyse on pikemminkin mielipide- tai tulkintaerosta", Herkman, Matikainen ja Koskenniemi täsmensivät.

Tutkimuksen metodina sittenkin kädestäsyönti?

Kuten jo aiemmin tuli esiin, tutkijat kertovat käyneensä JSN:n puheenjohtajan pöytäkirjasta läpi sata päätöstä per vuosi ajanjaksolta 2014–2017. Tarkasteltuja päätöksiä oli yllättävänkin paljon.

Ja kuten jo aiemmin myös kävi ilmi, tutkijat tulivat tietoisiksi siitä, että kantelujen karsintaratkaisuja ja niiden perusteluja ei lainkaan julkaista. Siksi median yleisö ei käytännössä tiedä mitään karsituista kanteluista ja karsimisen perusteista.

Vuosina 2014–2016 JSN:n puheenjohtajat Risto Uimonen ja Elina Grundström karsivat noin 40 kanteluani virheiden korjaamatta jättämisestä sillä tavalla, että he tulkitsivat hyvää journalistista tapaa.

Näin monissa "JSN-testini" tapauksissa he siis perustelivat päätöstään sillä, että korjaamatta jätetty virhe ei heidän mielestään ollut olennainen ja oikaisua vaativa (JO 20).

Kaiken edellä esitetyn valossa on vaikea kuvitella, että JSN:n toiminnan läpinäkyvyyttä selvittävät tutkijat eivät olisi havainneet, miten hyvää journalistista tapaa tulkitaan kulissien takana.

Miksi he eivät tuoneet sitä selvästi esiin tutkimuksessaan? Eikö sillä muka ollut median itsesääntelyn läpinäkyvyyden kannalta merkitystä?

Hämmentävää oli myös havaita, miten tutkijat nielivät karvoineen päivineen Elina Grundströmin selitykset sille, miksi JSN ei julkaise karsintaratkaisuja ja niiden perusteluja.

Olen arvioinut Faktavahti-blogissa 22.8.2016 sitä, kestävätkö kantelujen karsintapäätösten julkaisematta jättämiselle esitetyt perustelut kriittistä tarkastelua. Postaus on luettavissa tästä.

Tutkijoiden triolta tämä tutkittavan kohteen omien selitysten kriittinen arviointi jäi tekemättä. Miksi? Onko yhteiskuntatieteissä nyttemmin kelpuutettu tutkimusmetodiksi myös kritiikitön kädestäsyönti?

JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström on vuosina 2016–2017 karsinut reilut kolmekymmentä kanteluani virheiden korjaamatta jättämisestä myös väitetyn motiivini perusteella.

Tuo luonteeltaan "tekninen" perutelu on tullut monille blogini lukijoille jo tutuksi: kantelu on JSN:n puheenjohtajan mukaan tehty "testaustarkoituksessa", siksi kantelua ei oteta neuvoston käsiteltäväksi.

On vaikea kuvitella tutkijoilta jääneen havaitsematta, miten JSN:n puheenjohtaja kesällä 2016 lisäsi kantelijan väitetyn motiivin kantelun karsimisen perusteeksi:

"Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, jos on ilmeistä, että se on tehty ainoastaan neuvoston tai tiedotusvälineen – – testaamiseksi."

Tämä perustelu oli selkeästi mainittu kohtana 17 siinä jo aiemmin mainitussa Elina Grundströmin 22.6.2016 blogissa, johon tutkijat viittasivat.

Miksi tutkijat jättivät kertomatta JSN:n alkaneen karsia kanteluja myös kantelijan väitetyn motiivin perusteella? Eikö tällä tiedolla muka ollut median itsesääntelyn läpinäkyvyyden kannalta merkitystä?

Todettakoon tässä yhteydessä, että kantelijan sopimaton motiivi karsintaperusteena ei "näy läpi" JSN:n perussopimuksen 10 §:stä, jonka otsikkona on "Kanteluiden karsintaperusteet".

Journalismin etiikka somen aikakaudella ja JSN:n tapa toimia

Helsingin yliopiston Viestinnän tutkimuskeskus CRC on julkaissut äskettäin kiinnostavan ja ajatuksia herättävän, journalismin etiikkaa ruotivan tutkimuksen. Valtamedia ei ole sen tuloksia vielä ollenkaan noteerannut, josko noteeraakaan.

Tutkija Laura Juntusen "Kulttuurien törmäys? Journalismin etiikka sosiaalisen median aikakaudella"  -tutkimuksen (Viestinnän tutkimusraportteja 1/2017) tulosten soisi joka tapauksessa tulevan mediaa rahoittavan yleisön tietoon laajalti.

Tulokset nimittäin voisivat havahduttaa kansalaiset pohtimaan, missä määrin perinteisen median luotettavuutta ylistävälle, päivästä toiseen jatkuvalle yksiääniselle julistukselle oikeasti on katetta.

Tutkimusta varten tehdyn toimittajakyselyn avulla kartoitettiin muun muassa sitä, mitä toimittajat itse ajattelevat siitä väittämästä, että virheiden määrä journalismissa on kasvanut.

Vastaajista peräti 93 prosenttia oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteestä, että "journalismi on entistä alttiimpaa virheille johtuen muun muassa kiireestä ja julkaisupaineista".

80 prosenttia vastaajista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteestä, että "faktojen tarkistamiseen kiinnitetään toimituksissa nykyään liian vähän huomiota".

Kun alkaa tulkita näitä hätkähdyttäviä ja median yleisöille tosi tärkeitä tuloksia, on hyvä tietää, että vastausprosentti jäi kyselyssä varsin pieneksi, vain noin 17:ään (vastauspyynnön saaneita noin 4 000, vastanneita 662).

Tuloksia ei ehkä voikaan luotettavasti yleistää aivan koko toimittajakuntaan. Melko yleisesti journalistien ammattikunta kuitenkin näyttää kyseenalaistavan kykynsä pitää huolta julkaistujen tietojen luotettavuudesta.

Tutkija piti tätä havaintoa "huomionarvoisena" siksikin, että faktapohjaisuus ja tietojen oikeellisuus ovat journalismin kiistattomia ydinarvoja.

Kun faktojen tarkistamiseen ei satsata tarpeeksi ja virheille altistutaan muun muassa kiireen ja julkaisupaineiden takia, niin totta kai virheitä lehtien sivuille ja sähkömedian ohjelmiin myös livahtaa.

Yleisön vinkkelistä on tällöin tosi tärkeää, että tiedotusvälineet korjaavat nöyrästi virheensä ja että median itsesääntely tähän tiedotusvälineitä myös aktiivisesti patistaa.

Mutta miten toimiikaan itsesääntelyä harjoittava Julkisen sanan neuvosto käytännössä? Se pyörittää kulissien takana ei-julkista, kantelujen karsintamenettelyyn yleisöltä piilotettua itsesääntelyä.

Ainakin pomot joka ikisessä toimituksessa ovat hyvin tietoisia tästä ja voivat vailla minkäänlaisten seurausten uhkaa jättää noloiksi koetut asivirheet korjaamatta.

Yleisöstä toimitusten pomojen ei tarvitse piitata vähääkään, koska JSN pitää huolen siitä, ettei yleisö saa ikinä tietää korjaamatta jätetyistä virheistä.

Itsesääntelykään ei piittaa median yleisöistä. Jos se piittaisi, se tietty kannustaisi lukijoita, kuulijoita ja katsojia touhuamaan aktiivisesti faktantarkistajina.

Samoin se innostaisi kansalaisia "testaamaan" toimitusten ratkaisuja eli värkkäämään JSN:lle kanteluja asiavirheiden korjaamatta jättämisestä.

Toimimalla näin ja julkaisemalla joka ainoan hyvän journalistisen tavan tulkintaa tarkoittavan ratkaisunsa netissä JSN voisi oikeasti vaikuttaa toimitusten alttiuteen korjata julkaistut virheensä.

"Kulttuurien törmäys?" -tutkimuksenkin tulosten valossa on syytä kysyä, miksi JSN toimii niin kuin se toimii. Keiden etuja median maksumiesten kusettaminen ajan oloon palvelee?