Järjestöt levittävät perätöntä tietoa raiskaustuomioista

Seitsemän vuotta sitten, 11.5.2011, solmittiin Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta.

Suomessa tämä ns. Istanbulin sopimus tuli voimaan 1.8.2015. Sopimuksen tekstin voi lukea tästä. Sopimuksen artikla 36 koskee seksuaalista väkivaltaa, mukaan lukien raiskausta:

Artikla siis lähtee siitä, että rangaistavaksi säädetään tahallinen seksuaalinen tunkeutuminen toisen henkilön emättimeen, peräsuoleen tai suuhun jonkin ruumiinosan tai esineen avulla ilman tämän henkilön suostumusta.

Eduskunnan naisverkosto esitti 20.2.2018 lakialoitteessaan (LA 4/2018) aivan samaa suostumuksen puutetta raiskausrikoksen tunnusmerkiksi. Aloitteen voi lukea tästä.

Aloitteen mukaan vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi vankeuteen on tuomittava henkilö, "joka on sukupuoliyhteydessä toisen henkilön kanssa ilman tämän suostumusta".

5.6.2018 allekirjoituksille avattava kansalaisaloite vaatii sekin, että sukupuoliyhteys ilman toisen henkilön suostumusta säädetään raiskauksena rangaistavaksi rikokseksi. Aloitteen voi lukea tästä.

Tätä vaativat myös ne kansalaisjärjestöt, jotka muutama päivä sitten jättivät yhteisen raporttinsa Istanbulin sopimuksen toteuttamista valvovalle Euroopan neuvoston työryhmälle: "The lack of consent should be added as one of the characteristics of a rape."

Raportin voi lukea tästä. Luettelo raportin GREVIO-työryhmälle (Group of Experts on Action against Violence against Women and Domestic Violence) jättäneistä käy ilmi vaikkapa tästä tiedotteesta.

Suomen tilannetta kolmentoista järjestön ja yhden professori emeritan joukko kuvasi yhteisessä raportissaan muun muassa tähän tapaan:

"In Finland, only a small portion of all rapes is reported, and only a small portion of the reported rapes is prosecuted. What is more, rape sentences are considerably milder than for instance financial crime sentences."

Järjestöjen maailmalle nyt levittämä tieto, että tuomiot raiskauksista ovat Suomessa "huomattavasti lievempiä" kuin esimerkiksi tuomiot talousrikoksista, oli perätön.

Tosiasiassa tuomiot raiskauksista tapaavat olla Suomessa ankarampia kuin tuomiot talousrikoksista.

Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tilastot käräjäoikeuksien antamista tuomioista vuosina 2014–2016 osoittavat tämän yksiselitteisesti.

Taulukosta käy ensinnäkin ilmi, että raiskauksista tuomitaan ehdottomia vankeustuomioita paljon useammin kuin talousrikoksista.

Törkeiden raiskausten vankeustuomiot tapaavat myös olla hurjan paljon pitempiä kuin törkeiden talousrikosten vankeustuomiot.

Taulukosta näkyy edelleen, että keskiarvoina mitaten jopa perusmuotoisista raiskauksista tapaa tulla pitempiä tuomioita kuin törkeistä talousrikoksista, perusmuotoisista talousrikoksista puhumattakaan.

"Vastuullista journalismia" tuottavan median pitäisi nyt tietysti tivata järjestöiltä selitystä, miksi ne levittävät maailmalle perätöntä tietoa.

Enpä usko, että media niin vastuullista journalismia alkaisi harjoittaa. Sehän on itse levittänyt meille jo ties kuinka kauan aivan samaa perätöntä tietoa kuin järjestöt nyt levittävät maailmalle.

Media karttaa tietoja tuomioista

Helsingin Sanomat julkaisi 22.5.2018 koko aukeaman mittaisen, näyttävän jutun suomalaisten suhtautumisesta seksuaali- ja väkivaltarikosten rangaistuksiin. Jutun nettiversion voi lukea tästä.

Kantar TNS:llä teetetyssä kyselyssä vastaajille oli esitetty väite: "Seksuaali- ja väkivaltarikoksista annettavia tuomioita tulisi kiristää." 

Nettipaneelissa haastateltuja 15–74-vuotiaita oli yhteensä 1 024, ja näin haastatellut ottivat kantaa väitteeseen:

73 % vastaajista oli väitteestä "täysin samaa mieltä" ja 22 % "jokseenkin samaa mieltä". Eipä siis mikään yllätys, että HS saattoi otsikoida juttunsa räväkästi.

HS:n jutusta päätellen gallupin vastaajille ei ennen väitteen esittämistä kerrottu, millaisia tuomioita seksuaali- ja väkivaltarikoksista tavataan meillä antaa.

Niinpä onkin ilmiselvää, että vain ani harva vastaaja saattoi tietää, millaisia rangaistukset tapaavat olla.

Ani harva vastaaja tiesi sitäkään, millaisia seksuaali- ja väkivaltarikosten rangaistukset tapaavat olla verrattuna muista rikoksista annettaviin rangaistuksiin.

Syy ilmeiseen tietämättömyyteen on yksinkertainen. Tiedotusvälineet ovat järjestään karttaneet tutkittua tietoa rangaistuksista, vaikka sitä on ollut medialle tarjolla ainakin jo maaliskuusta 2012 lähtien.

14.3.2012 oikeusministeriö julkaisi Oikeuspoliittisella tutkimuslaitoksella teettämänsä selvityksen "Selvityksiä raiskausrikoksista" (Oikeusministeriön julkaisu 13/2012). Selvityksen voi lukea tästä.

Selvityksen sivuilla 185–188 julkaistiin taulukon ja kuvion muodossa vertailevaa tilastotietoa käräjäoikeuksien tuomioista vuosina 2007–2009.

Tunnuslukuina olivat mm. rangaistukseen tuomittujen määrä, vankilarangaistusten osuus kaikista rangaistuksista sekä vankeuden pituuden keskiarvo ja mediaani. Taulukko löytyy sivulta 186.

Tutkijat olivat rakentaneet tuomioiden vertailua varten myös rangaistusten ankaruutta kuvaavan indeksin.

Se rakentui kahdesta osasta: vankeusrangaistuksen käyttöprosentista ja vankeusrangaistuksen keskimääräisestä pituudesta. Indeksistä kertova kuvio sivulla 188 oli tällainen:

Lähde: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos: Selvityksiä raiskausrikoksista, 2012

Selvitystä julkistettaessa oikeusministeriö huomautti tiedotteessaan tuloksista muun muassa, että "raiskausrikokset rinnastuvat rangaistuksiltaan vakavimpiin väkivaltarikoksiin".

Ja tämän selvitys todellakin osoitti. Törkeä raiskaus asettui rangaistusten ankaruusindeksissä tapon yrityksen tasolle ja perusmuotoinen raiskaus törkeän pahoinpitelyn tasolle.

No, välittikö media yleisölle tämän tutkitun tiedon eri rikosten rangaistusten vertailusta? Ei välittänyt.

Rohkenen väittää, että suomalaiset eivät ole vieläkään saaneet tutkittua tietoa rikosten tuomioista, vaikka sitä on tuotettu jo kuuden vuoden ajan.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos (nykyisin Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti Krimo) on julkaissut vuosittain tilastot käräjäoikeuksien tuomioista.

Tuoreimmat tilastot koskevat vuosien 2014–2016 tuomioita. Krimo julkaisi tilastot vuoden 2017 joulukuussa, mutta eivät tilastotiedot (s. 105) ole nytkään kelvanneet medialle.

Ei niistä näkynyt jälkeäkään Hesarin tämän päivän jutussakaan, vaikka siinä ruodittiin juuri tuomioiden ankaruutta. Miksi HS ei kertonut lukijoille, millaisia tuomiot tapaavat nyt olla?

Kriminologian harrastajana olen yrittänyt seurata tarkasti tuomiotilastojen kohtaloa mediassa. En ole toistaiseksi törmännyt yhteenkään juttuun, jossa tämän taulukon tiedoista olisi informoitu yleisöä:

Lähde: Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti (Krimo)

Taulukosta voimme nähdä, että vuosina 2014–2016 käräjäoikeudet antoivat törkeistä raiskauksista vankeustuomioita, jotka olivat keskimäärin pitempiä kuin tapon yrityksistä annetut rangaistukset.

Perusmuotoisen raiskauksen tuomiot asettuivat nyt törkeästä kuolemantuottamuksesta annettujen tuomioiden tasolle. 

Törkeät lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt johtivat käräjäoikeuksissa vuosina 2014–2016 selvästi ankarampiin rangaistuksiin kuin törkeät pahoinpitelyt.

Yleisön osa on tässäkin asiassa kehno. Yleisöstä valtaosa elää pelkkien mediatietojen varassa, ja media tarjoaa tietoa vain yksittäisistä, tunteita kuohuttavista rikoksista ja niiden rangaistuksista.

Miksi media karttaa tutkittua tietoa?

Vaikka toimittajat järjestään karttavat tutkittua tietoa rikosten rangaistuksista kuin ruttoa, kyse ei tietenkään ole mistään salaliitosta. Kyse lienee lähinnä vain median toimintalogiikasta. 

Hesarin jutussa haastateltu tutkija Juha Kääriäinen kuvasi median logiikkaa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 6/2016 (s. 620) tähän tapaan ruotiessaan rangaistusmielisten eli punitiivisten asenteiden vaikutuksia:

"Rikos ja rangaistukset ovat teemoja, joista media on kiinnostunut, sillä ne herättävät ihmisissä voimakkaita tunteita. Media nostaa mielellään esiin erityisesti poikkeuksellisia rikoksia tai niistä annettuja poikkeuksellisia rangaistuksia ja tulee samalla synnyttäneeksi pelon ja epävarmuuden tunteita, jotka voivat olla sopivaa polttoainetta poliittiseen keskusteluun."

Tyydyttämällä yleisöjensä verenhimoa media myy hyvin, ruokkii poliittista keskustelua ja varmasti myös vaikuttaa ja haluaa vaikuttaa kriminaalipolitiikkaan. 

Yleisöjen punitiiviset asenteet ovat tärkeitä medialle, jonka on käytävä kaupaksi. Ei tätä kuviota mieluusti millään tutkitulla, kuivalla ja tylsäksi koetulla tilastotiedolla ruveta rikkomaan.

Tekee mieli kysyä, haluaako media ylipäätään tarjota yleisölle seikkaperäistä tietoa rikoksista ja rangaistusjärjestelmästä. Miksipä se sitä tarjoaisi, jos punitiivinen yleisö on bisneksille suotuisa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun yleisön tieto rikoksista ja rangaistusjärjestelmästä lisääntyy, rangaistusmieliset asenteet heikkenevät.

Edellä oleva kuvio on tutkija Juha Kääriäisen 3.5.2018 päivätystä artikkelista "Knowledge, punitive attitudes and punitive gap: Finnish findings".

Artikkeli on julkaistu European Journal on Criminal Policy and Research -lehdessä, ja artikkelin voi lukea tästä.