Eutanasia faktantarkistuksen tapauksena

Perjantaina iltapäivällä 4.5.2018 eduskunta käsitteli eutanasia-aloitetta hyvän kuoleman puolesta. Eduskunta teki silloin monien kiittämän ja monien kiroaman arvovalinnan.

Se päätti hylätä kokoomuksen Timo Heinosen esittämän ja vasemmistoliiton Hanna Sarkkisen kannattaman ehdotuksen lausumaksi, joka kuului näin:

"Eduskunta edellyttää, että valtioneuvosto ryhtyy lainvalmistelutoimenpiteisiin eutanasialain säätämiseksi ja eutanasian laillistamiseksi Suomessa sekä että valtioneuvosto asettaa laajapohjaisen asiantuntijatyöryhmän selvittämään elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa, itsemääräämisoikeutta ja saattohoitoa."

Äänestyskoneen lukemat olivat 128–60, mutta oikeammin eduskunnan tahdosta kertonevat lukemat 129–59 (ks. PTK 46/2018 vp). Eduskunnan kirjaston kattavan tietopaketin asiasta voi lukea tästä.

Perjantaiaamuna 4.5.2018 Helsingin Sanomat oli julkaissut printtilehdessään uutisen, joka kertoi australialaisen ekologin valinneen eutanasian ja lähteneen sen saadakseen Sveitsiin kuolemaan.

Uutinen johti lukijoita pahemman kerran harhaan. David Goodall ei lähtenyt Sveitsiin saadakseen eutanasian vaan tehdäkseen Sveitsissä avustetun itsemurhan.

Eutanasia ja avustettu itsemurha ovat Sveitsissäkin kaksi aivan eri asiaa, joten toimittaja oli sotkenut käsitteitä.

Tämä käsitesotku ja eduskunnan arvovalinta houkuttivat muistelemaan, miten eutanasia on ollut esillä faktantarkistuksen projektissani. Se on ollut tosi monta kertaa, usein juuri käsitesotkuna.

1. tapaus

Iltalehden Timo Kiiski kirjoitti vajaat neljä vuotta sitten koskettavasti siitä, miten Tapio Pekola oli saanut "armokuoleman eli eutanasian" Sveitsissä syksyllä 2011.

Juttu perustui suurelta osin Tapio Pekolan lesken kokemuksiin, ja juttu julkaistiin sekä Iltalehden nettisivuilla että paperilehdessä. Nettilehden 28.8.2014 jutun voi lukea tästä.

Iltalehden jutun vakavin, ja minusta totta kai myös olennainen, asiavirhe oli Eutanasia maailmalla -faktalaatikon väite, jonka mukaan eutanasia on sallittu Sveitsissä.

Syksyllä 2011 Sveitsissä oli voimassa (ja on yhä) sikäläisen rikoslain § 114 "Homicide at the request of the victim":

"Any person who for commendable motives, and in particular out of compassion for the victim, causes the death of a person at that person's own genuine and insistent request is liable to a custodial sentence not exceeding three years or to a monetary penalty."

Eutanasia siis oli ja on yhä rangaistava rikos Sveitsissä. Rikoslain § 115 säätää myös itsemurhaan yllyttämisen ja itsemurhassa avustamisen rangaistaviksi teoiksi, jos tekijän motiivit ovat itsekkäät:

"Any person who for selfish motives incites or assists another to commit or attempt to commit suicide is, if that other person thereafter commits or attempts to commit suicide, liable to a custodial sentence not exceeding five years or to a monetary penalty."

Koska Iltalehden toimitus ei suostunut korjaamaan perätöntä tietoaan Sveitsin rikoslaista, kantelin olennaisen virheen korjaamatta jättämisestä Julkisen sanan neuvostolle.

JSN:n silloinen puheenjohtaja Risto Uimonen päätti, ettei neuvosto ota kantelua käsiteltäväkseen. Hän siis karsi kantelun.

Kantelun karsinnan perusteluista olen kertonut jo kaksi vuotta sitten julkaistussa Kulissien takana -raportissa (s. 23). Raportin voi lukea tästä.

Iltalehden lukijoille ja median muullekin yleisölle oleellista tässäkin tapauksessa oli se, että JSN:n puheenjohtaja tulkitsi hyvää journalistista tapaa ei-julkisesti, kantelujen karsinnan kulisseissa.

Tästä syystä IL:n lukijat ja muu yleisö eivät saaneet lainkaan tietää virheestä eikä siitä, miten JSN puheenjohtajansa päätöksellä tulkitsi hyvää journalistista tapaa.

2. tapaus

22.6.2015 Hufvudstadsbladet julkaisi kolumnin "Den belgiska rätten att dö". Kolumnissa kirjoittaja esitti eutanasiasta Belgiassa tällaisen väitteen:

"Det är något som utförs under strikta villkor av en läkare, möjligtvis av patienten själv."

Vaikka Hbl:n kolumnisti toista väitti, Belgiassakin eutanasia ja avustettu itsemurha ovat kaksi eri asiaa.

Jos potilas itse tekee kuolemansa aiheuttavan teon, kyse ei silloin ole eutanasiasta, vaan avustetusta itsemurhasta.

Belgian 28.5.2002 eutanasialaissa, jonka voi lukea tästä, kerrotaan näin siitä, mitä eutanasialla laissa tarkoitetaan:

"For the purposes of this Act, euthanasia is defined as intentionally terminating life by someone other than the person concerned, at the latter's request."

Hbl:n silloinen päätoimittaja Tommy Westerlund kieltäytyi korjaamasta virhettä; hänen mukaansa jutussa ei ollut virhettä.

Olin asiasta toista mieltä: avustetun itsemurhan nimeäminen eutanasiaksi oli virhe. Niinpä kantelin olennaisen asiavirheen korjaamatta jättämisestä JSN:ään.

Sen puheenjohtajaksi juuri tullut Elina Grundström teki neuvoston nimissä vapauttavan julkisen päätöksen 25.1.2016:

"Kyseessä ei ole olennainen asiavirhe. Kolumnistilla on oikeus valita käyttämänsä käsitteet ja määritellä ne totutusta poikkeavalla tavalla."

Koko päätöksen 5911/SL/15 voi lukea tästä. Tässä kohtaa en malta olla muistuttamatta, mitä JSN sittemmin langettavassa päätöksessään (6710/SL/17) 7.3.2018 korosti:

"Vaikka tiedotusvälineellä on oikeus valita näkökulmansa ja käyttämänsä ilmaisut, yleisölle ei saa välittyä virheellistä kuvaa käsitellystä asiasta."

 3. tapaus

Juhannuksen aatonaattona 23.6.2016 Helsingin Sanomat julkaisi Jörn Donnerin (s. 5.2.1933) esseen "Mitä hyötyä minusta enää on?".

Koskettavassa ja rajussa esseessään kirjailija, elokuvaohjaaja pohti sitä, onko yhteiskunnan kannalta ylipäätään järkeä pitää vanhaa ihmistä elossa.

Tämän kysymyksen asiayhteydessä kansanedustajana ja Euroopan parlamentin jäsenenä toiminut yhteiskunnallinen vaikuttaja esitti väitteen:

"Yhteiskunnassa epätoivottujen ihmisten tappamista kutsutaan eutanasiaksi, ja sitä harjoitti Hitler."

Ainakin monia mittumaariin virittäytyviä vanhuksia tunnetun yhteiskunnallisen vaikuttajan väite ihan varmasti säpsäytti.

Hitler-kortti on yleisöä pelottelevien eutanasian kiihkeiden vastustajien ikiaikainen valttikortti. Oli kiinnostavaa todeta, että tällä kertaa sen iski pöytään maan niin lutusena pidetty ykköslehti.

Koska oikeasti eutanasiaksi ei kutsuta "yhteiskunnassa epätoivottujen ihmisten tappamista", lähetin Hesarille korjauspyynnön.

Siihen vastasi toimittaja Anna-Sofia Berner, joka oli käsitellyt Donnerin tekstin lehteen ja pannut hänkin totta kai merkille eutanasiaväitteen.

Kirjoitin tästä tapauksesta ja HS:n ratkaisujen perusteluista Faktavahti-blogissa 26.7.2016 otsikolla "Hitlerin T4-ohjelman ajatus kelpasi Helsingin Sanomille eutanasian määritelmäksi". Postauksen voi lukea tästä.

Kantelu virheen korjaamatta jättämisestä jäi kesällä 2016 valitettavasti tekemättä. Sain heti kohta juhannuksen jälkeen tietää JSN:n antamasta porttikiellosta itsesääntelyyn, ja valmistelin muuttoa pakopaikkaan pian alkavan putkiremontin tieltä. Niinpä unohdin koko kantelun.

4. tapaus

Lääkäriliitto on vastustanut ja vastustaa johdonmukaisesti eutanasiaa. Liitto on kuitenkin pannut merkille sen, millaista käsitteiden sekasotkua asiasta käytävä julkinen keskustelu on ollut.

Auttaakseen asiaa liitto teetti selvityksen elämän lopun hoidon ja toimenpiteiden terminologiasta. Kiinnostava ja tärkeä selvitys julkaistiin 22.2.2017, ja sen voi lukea tästä.

Palliatiivinen hoito on selvityksen mukaan "potilaan aktiivista kokonaisvaltaista hoitoa, jota annetaan, kun parantavan hoidon mahdollisuuksia ei enää ole".

Elämää pitkittävän hoidon lopettamisella kuvataan selvityksen mukaan "toimia, joilla ei ole tarkoitus tuottaa kuolemaa, vaan sallia sen tuleminen".

Passiivinen eutanasia on selvityksen mukaan "terminä ristiriitainen sisällöltään, sillä eutanasia on aina aktiivista kuoleman tarkoituksellista tuottamista".

23.2.2017, vain päivä selvityksen julkaisemisen jälkeen, Ylen A-studio tarjosi Talk-ohjelmassaan katsojille eutanasiasta erityisen "tietopaketin". Sen toimittanut Rosa Kettumäki esitti väitteen:

"Joskus puhutaan myös passiivisesta eutanasiasta. Tällä tarkoitetaan potilaan hoitamatta jättämistä tai parantavan hoidon lopettamista."

Lääkäriliiton terminologiaselvityksen valossa on helppo nähdä, kuinka monin tavoin tolkuton Talk-ohjelman katsojille tarjottu "passiivisen eutanasian" määritelmä oli.

Pian ohjelman jälkeen päätoimittaja Atte Jääskeläinen julisti, että "kiitollisina korjaamme virheet". No, julistus on vain julistusta. Rosa Kettumäen pöyristyttävää käsitesotkua Yle ei halunnut oikaista.

Kirjoitin korjauspyynnöstä, sen hylkäämisestä ja kantelusta JSN:lle Faktavahdissa 12.4.2017. Tekstin voi lukea tästä.

Tekstiä lukiessa on hyvä muistaa se JSN:n tuore hyvä linjaus, jonka mukaan "yleisölle ei saa välittyä virheellistä kuvaa käsitellystä asiasta". 

On hyvä muistaa sekin, että kantelu tuli kantelijan väitetyn, JSN:lle sopimattoman motiivin, "testaustarkoituksen", takia karsituksi eli hoidetuksi hengiltä vähin äänin kulissien takana.

5. tapaus

Tiistaina 25.4.2017 kirjoitin siitä, miten "Gallupjournalismi hehkuttaa eutanasian suosiota". Tekstin voi lukea tästä.

Helsingin Sanomien Minna Passi uutisoi 23.4.2017 HS-gallupista, jonka mukaan "selvä enemmistö suomalaisista kannattaa eutanasian sallimista parantumattomasti sairaille". Peräti kolme neljästä oli tällä kannalla, HS:n juttu kertoi.

Mitä vastaajilta tarkasti ottaen oli kysytty? Oliko vastaajilta tivattu kantaa eutanasian vai kuolinavun sallimiseen? Minna Passin mukaan vastaajille oli esitetty tällainen kysymys:

"Pitäisikö parantumatonta, kuolemaan johtavaa tautia sairastavalla mielestänne olla oikeus kuolinapuun?"

Aiemmin tässä postauksessa kerrottua käsitesotkua ajatellen pidin ja pidän ilmiselvänä, ettei HS:n kysely voinut mitata luotettavasti nimenomaan eutanasian suosiota.

Vastaajista ties kuinka monet saattoivat ymmärtää kysytyn "kuolinavun" tarkoittavan aivan muuta kuin eutanasiaa. Niin sekavasti media on suomalaisille eutanasiasta uutisoinut.

"Suomalaiset hyväksyvät jo yleisesti eutanasian"

Jo 13. syyskuuta 2016 Helsingin Sanomien Marjo Valtavaara oli tiennyt kertoa näyttävässä jutussaan, että suomalaiset hyväksyvät jo yleisesti eutanasian osana terveydenhuoltoa:

"Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan peräti 85 prosenttia väestöstä suhtautuu ajatukseen myönteisesti."

Väitöksestä kertoessaan Valtavaara hehkutti, miten "tieteellisesti" oli osoitettu asenteiden muuttuneen vuodesta 2002 "roimasti sallivampaan suuntaan".

Häntä ei lainkaan tuntunut kiinnostavan, mitä "tieteellisyys" TtM Anja Terkamo-Moision väitöksessä oikein tarkoitti.

"Tieteellisyys" tarkoitti sitä, että vastaajien joukko oli pelkkä säälittävä itsevalikoitunut näyte, josta saatuja tuloksia ei voinut millään todennäköisyydellä yleistää koskemaan "väestöä".

Kysely oli vain self-selected opinion poll eli SLOP,  sianruokakysely, jonka tulosten ei pitäisi päästä minkään lehden palstoille.

Kannattaa katsoa aiemmin mainitusta 25.4.2017 postauksestani, kuinka hurjilla keinoilla väittelijä oli vastaajat kyselyynsä houkutellut.

Postaus kannattaa lukea senkin takia, että siitä löytyy linkki surveyn metodien ekspertin, professori Pertti Suhosen murskaavaan arvioon HS:n hehkuttamasta kyselystä.

6. tapaus

Torstain 27.4.2017 postaus "Hesari kompastui 'kuolinapuun' – komedia, farssi vai tragedia?" oli itse asiassa jatkoa 5. tapausta koskevaan tarinaan.

Olin nimittäin unohtanut mainita HS:n 24.4.2017 printtilehden tekstistä, jossa kerrottiin lääkäreiden asenteita selvittäneestä lokakuun 2016 kyselystä.

Kyselyn olivat tehneet Lääkäriliitto, Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ja Hyvä kuolema -yhteisvastuuhanke. Näin HS uutisoi kyselyn tuloksista paperilehdessään:

"Kyselyn perusteella suomalaisista lääkäreistä noin puolet hyväksyi eutanasian. Joka neljäs kertoi olevansa itse valmis tekemään eutanasian, jos se olisi laillista."

Maan ykköslehden lukijat eivät voineet aavistaakaan, kuinka nolo asiavirhe tähän tekstiin oli päässyt pujahtamaan.

Lääkäriliiton ym. kyselyä julkistettaessa oli aivan erityisesti korostettu, että "eutanasia rajattiin kyselyn ulkopuolelle". 

Hesari siis uutisoi lääkäreiden suhteesta eutanasiaan, vaikka kysely ei koskenut lainkaan eutanasiaa.

27.4. postaus kannattaa lukea tästä. Se sisältää infoa myös lehtien viheliäisestä tavasta "oikaista" asiavirheitään loihtimalla ne pelkiksi mielipidekysymyksiksi.

7. tapaus

Faktantarkistuksen projektini 7. eutanasiatapaus koski kokoomuksen kansanedustajan Susanna Kosken vieraskolumnia Maaseudun Tulevaisuuden nettilehdessä 26.4.2017.

Koski kertoi, että nykyisen eduskunnan tarkoituksena oli ottaa eutanasiaan kantaa "lainsäädännön näkökulmasta".

Edelleen hän totesi, että eutanasian keskeinen sisältö on toiminnassa, kuoleman tuottamisessa, jonka toteuttaa toinen ihminen:

"Eutanasiakeskustelun suuri moraalinen kysymys on, voiko lailla säätää toisen velvollisuudesta kuoleman tuottamiseen potilaan niin tahtoessa."

Minusta Koski johti lukijoita harhaan, sillä eutanasia-aloitteessa oli erityisesti korostettu sitä, että "lääkäreille tai hoitohenkilökunnalle ei tule asettaa velvoitetta osallistua eutanasian toteuttamiseen".

Pyysin MT:n toimitusta kertomaan lukijoille, ettei Kosken mainitsemaa suurta moraalista kysymystä ole olemassakaan.

Tästä 29.4.2017 postauksesta voit lukea, miten lehden toimitus pyyntööni reagoi ja mikä käsitys asiasta lukijoille lopulta jäi.

8. tapaus

Projektini 8. tapaus sattui 30.3.2018 eli vasta ihan äskettäin. Nytkin oli kyse Helsingin Sanomista, jonka pääkirjoitussivulle oli muutama viikko aiemmin tuotu JSN:n "vastuullisesta journalismista" julistava merkki:

Pääkirjoitussivulle nostetussa Vieraskynä-kirjoituksessa Suomen Kristillisen Lääkäriseuran jäsen Tiina Tasmuth julisti: "Eutanasia vie ihmisarvon kaltevalle pinnalle". Kirjoituksen HS julkaisi myös nettilehdessään.

Kuvatessaan – eutanasian vastustajien kansainvälistä tapaa noudattaen – eutanasian sallivien maiden ajautuneen "kaltevalle pinnalle" Tasmuth esitti väitteen:

"Hollannissa on myös käytetty ministeritason puheenvuoroja, joissa on esitetty eutanasian mahdollisuuden avaamista yksinäisille tai 'elämäänsä kyllästyneille' vanhuksille."

Väite oli perätön. Tosiasiassa ministerit olivat Hollannissa esittäneet avustetun itsemurhan mahdollisuuden avaamista vanhuksille, jotka katsovat elämänsä tulleen jo eletyksi.

Kun "vastuullisen journalismin" Hesari ei halunnut oikaista virhettä, lähetin kantelun Julkisen sanan neuvostolle. 8.4. postauksessa "Hesari vilpisteli lukijoilleen eutanasiasta" kerroin tapauksesta ja julkaisin kantelun.

Kerroin postauksessa myös pikkiriikkisen piruilevasta asenteiden kolmimaaottelusta Suomi–Belgia–Hollanti. Samoin kerroin siitä, miten asenteet ETENEssä muuttuivat, kun papit nousivat sen johtoon. Postauksen voi lukea tästä.

Mitä 8.4. jälkeen sitten on tapahtunut? No, on tapahtunut ainakin se, että JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström päätti 25.4., ettei kantelua oteta neuvostossa käsiteltäväksi.

Karsintapäätöksen perusteluna oli edelleenkin vain se väitetty, JSN:lle sopimaton kantelijan motiivi: "kantelu on tehty testaustarkoituksessa".

Mitä tapauksista pitäisi ajatella?

Monet tapauksista kertovat aika ilkeästi hutiloivasta, faktoja heikosti tarkistavasta journalismista. Asenteiden tasolla tapauksista rakentuu vieläkin ilkeämpi tarina.

Tapaukset kielivät siitä, että toimituksissa ei piitata yleisöjen oikeudesta saada oikeaa ja paikkansa pitävää tietoa.

Median itsesääntelyä pyörittävä JSN ei sekään välitä yleisön oikeudesta saada oikeaa tietoa vaan pitää tärkeämpänä suojella toimitusten harjoittamaa vilpistelyä.

Näin ajattelen. Mitä sinä tapauksista luettuasi ajattelet? Toimiiko media itsesääntelyineen niin kuin sen pitääkin toimia?

JSN:n kulissien takaisen kähminnän julkitulosta tasan kaksi vuotta

23. huhtikuuta 2016, tasan kaksi vuotta sitten, joukkorahoituksella juttuja tuottava Rapport.fi-sivusto teki suomalaisen kriittisen journalismin historiaa. Sivustolle pääsee tästä.

Sivusto julkaisi kolumnin, joka paljasti, että Julkisen sanan neuvosto ei tulkitse hyvää journalistista tapaa vain julkisesti.

JSN tulkitsee sitä myös median yleisöltä käytännössä salatussa, kulissien takaisessa menettelyssä.

Kolumnin, jonka voi lukea tästä, oli kirjoittanut vuoden 2015 tiedetoimittajana palkittu Jani Kaaro.

Napakan kolumnin yhteydessä tuli myös julki 39-sivuinen, 8.2.2016 päivätty raporttini median ei-julkisesta itsesääntelystä. Raportin voi lukea tästä.

Ennen kolumnin ja raportin julkituloa kantelujen karsintaan piilotetusta ei-julkisesta itsesääntelystä tiedettiin vain tiedotusvälineiden toimituksissa. Median toiminnan rahoittava yleisö ei tiennyt koko asiasta mitään.

Olin kyllä syksystä 2012 lähtien useaan kertaan vedonnut kaikkien mahdollisten tiedotusvälineiden toimituksiin, että ne kertoisivat yleisöilleen ei-julkisesta itsesääntelystä. Mutta eivät ne sitä tehneet.

Toimitusten mafiamainen omertàn laki toimi täydellisesti. Edes toimittajien oman ammattiliiton lehti, Journalisti, ei suostunut kertomaan, mitä JSN:n kulisseissa tapahtui.

Blogi

4. toukokuuta 2016 änkesin itseni nettiin ja aloin pitää tätä blogia. Jo ensimmäinen postaus lupasi paljon: "Faktavahti vie tsekkauksen pitkälle." Postauksen voi lukea tästä.

Kerroin "missioni" olevan sen, että "hyvän journalistisen tavan tulkitseminen avataan median itsesääntelyssä täysin läpinäkyväksi". Ideana oli tietty edistää näin hyvää journalistista tapaa.

No, "missiostani" huolimatta JSN taustayhteisöineen pyörittää ei-julkista itsesääntelyä kantelujen karsinnan kulisseissa entiseen tapaan.

Millinkään liikahdusta avoimuuden ja läpinäkyvyyden suuntaan ei ole tapahtunut, mitä pidän totta kai ongelmallisena yleisön oikeuksien kannalta.

Yleisö ei edelleenkään saa tietää, millaisten asiavirheiden korjaamatta jättämistä JSN ei pidä hyvän journalistisen tavan vastaisena.

Niinpä yleisö ei voi tietää, missä hyvän journalistisen tavan rajat meillä oikeasti ovat. Ne eivät ole siellä, missä yleisö uskoakseni kuvittelee niiden olevan.

Veikkailin tuossa ensimmäisessä, 4.5.2016 postauksessa, että hevin media etujärjestöineen ei taivu avaamaan itsesääntelyä täysin läpinäkyväksi.

"Tarvitaan ehkä kansanliikettä, somen suomalaista 'arabikevättä', joka pakottaa median ja sen itsesääntelyn lopettamaan kansalaisten oikeuksia loukkaavan kähmintänsä kulissien takana", päätin postauksen pikkuisen mahtipontisesti.

No, somen suomalaiselle "arabikeväälle" on käynyt yhtä köpelösti kuin sille oikeallekin keväälle. Mitään kansanliikettä ei ole syntynyt, enkä totta puhuen enää usko, että syntyykään.

Suomalaisia kiinnostavat aivan muut asiat. Heille välitetyn tiedon todenmukaisuuden vaade ei ole riittävän kiinnostavaksi ja tärkeäksi koettu asia.

Journalismin etiikka somen aikakaudella ja JSN:n tapa toimia

Helsingin yliopiston Viestinnän tutkimuskeskus CRC on julkaissut äskettäin kiinnostavan ja ajatuksia herättävän, journalismin etiikkaa ruotivan tutkimuksen. Valtamedia ei ole sen tuloksia vielä ollenkaan noteerannut, josko noteeraakaan.

Tutkija Laura Juntusen "Kulttuurien törmäys? Journalismin etiikka sosiaalisen median aikakaudella"  -tutkimuksen (Viestinnän tutkimusraportteja 1/2017) tulosten soisi joka tapauksessa tulevan mediaa rahoittavan yleisön tietoon laajalti.

Tulokset nimittäin voisivat havahduttaa kansalaiset pohtimaan, missä määrin perinteisen median luotettavuutta ylistävälle, päivästä toiseen jatkuvalle yksiääniselle julistukselle oikeasti on katetta.

Tutkimusta varten tehdyn toimittajakyselyn avulla kartoitettiin muun muassa sitä, mitä toimittajat itse ajattelevat siitä väittämästä, että virheiden määrä journalismissa on kasvanut.

Vastaajista peräti 93 prosenttia oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteestä, että "journalismi on entistä alttiimpaa virheille johtuen muun muassa kiireestä ja julkaisupaineista".

80 prosenttia vastaajista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteestä, että "faktojen tarkistamiseen kiinnitetään toimituksissa nykyään liian vähän huomiota".

Kun alkaa tulkita näitä hätkähdyttäviä ja median yleisöille tosi tärkeitä tuloksia, on hyvä tietää, että vastausprosentti jäi kyselyssä varsin pieneksi, vain noin 17:ään (vastauspyynnön saaneita noin 4 000, vastanneita 662).

Tuloksia ei ehkä voikaan luotettavasti yleistää aivan koko toimittajakuntaan. Melko yleisesti journalistien ammattikunta kuitenkin näyttää kyseenalaistavan kykynsä pitää huolta julkaistujen tietojen luotettavuudesta.

Tutkija piti tätä havaintoa "huomionarvoisena" siksikin, että faktapohjaisuus ja tietojen oikeellisuus ovat journalismin kiistattomia ydinarvoja.

Kun faktojen tarkistamiseen ei satsata tarpeeksi ja virheille altistutaan muun muassa kiireen ja julkaisupaineiden takia, niin totta kai virheitä lehtien sivuille ja sähkömedian ohjelmiin myös livahtaa.

Yleisön vinkkelistä on tällöin tosi tärkeää, että tiedotusvälineet korjaavat nöyrästi virheensä ja että median itsesääntely tähän tiedotusvälineitä myös aktiivisesti patistaa.

Mutta miten toimiikaan itsesääntelyä harjoittava Julkisen sanan neuvosto käytännössä? Se pyörittää kulissien takana ei-julkista, kantelujen karsintamenettelyyn yleisöltä piilotettua itsesääntelyä.

Ainakin pomot joka ikisessä toimituksessa ovat hyvin tietoisia tästä ja voivat vailla minkäänlaisten seurausten uhkaa jättää noloiksi koetut asivirheet korjaamatta.

Yleisöstä toimitusten pomojen ei tarvitse piitata vähääkään, koska JSN pitää huolen siitä, ettei yleisö saa ikinä tietää korjaamatta jätetyistä virheistä.

Itsesääntelykään ei piittaa median yleisöistä. Jos se piittaisi, se tietty kannustaisi lukijoita, kuulijoita ja katsojia touhuamaan aktiivisesti faktantarkistajina.

Samoin se innostaisi kansalaisia "testaamaan" toimitusten ratkaisuja eli värkkäämään JSN:lle kanteluja asiavirheiden korjaamatta jättämisestä.

Toimimalla näin ja julkaisemalla joka ainoan hyvän journalistisen tavan tulkintaa tarkoittavan ratkaisunsa netissä JSN voisi oikeasti vaikuttaa toimitusten alttiuteen korjata julkaistut virheensä.

"Kulttuurien törmäys?" -tutkimuksenkin tulosten valossa on syytä kysyä, miksi JSN toimii niin kuin se toimii. Keiden etuja median maksumiesten kusettaminen ajan oloon palvelee?

Median itsesääntely läpinäkyväksi -vetoomus kansanedustajille

Lähetin tänään lauantaina kaikille kansanedustajille tietoa Julkisen sanan neuvoston kulissien takaisesta toiminnasta. Pyysin edustajia ja eduskuntaryhmiä vaikuttamaan median järjestöihin, niin että ne avaavat hyvän journalistisen tavan tulkitsemisen täysin läpinäkyväksi. Tällaisen vetoomuksen parlamentaarikot saivat pohdittavakseen:

"Arvoisa kansanedustaja

Tiedätkö, että valtionapua saava Julkisen sanan neuvosto (JSN) tulkitsee hyvää journalistista tapaa jatkuvasti myös sellaisin päätöksin, joita ei koskaan julkaista? 

Itse asiassa suuri osa median ns. aidosta itsesääntelystä on sellaista, josta yleisöllä, siis äänestäjilläsi, ei voi olla aavistustakaan. 

Usein kulissien takaiset päätökset koskevat virheen korjaamista (Journalistin ohjeiden kohta 20), tai oikeammin virheen korjaamatta jättämistä.

Tämän olen todennut testattuani yli kolmen vuoden ajan, miten tiedotusvälineet ja JSN käytännössä suhtautuvat virheiden korjaamiseen eli tiedon todenmukaisuuden vaateeseen.

”JSN-testissäni” olen menetellyt näin: 

Kun olen havainnut vaikkapa lehden julkaisseen asiavirheen, jolla on ollut yleistä merkitystä, olen pyytänyt toimitusta korjaamaan virheen. Ellei se ole suostunut julkaisemaan oikaisua, olen tehnyt kantelun JSN:lle.

Osa kanteluistani on johtanut neuvoston vapauttaviin, osa langettaviin päätöksiin. Noin 40 kertaa on käynyt kuitenkin niin, että kanteluni on tullut karsituksi. 

JSN:n puheenjohtaja on toisin sanoen hyvää journalistista tapaa tulkiten päättänyt, ettei neuvosto ota kantelua lainkaan käsiteltäväkseen.

Tässä yhteydessä on hyvä korostaa, että karsintapäätökset eivät ole salaisia. Ne merkitään JSN:n puheenjohtajan päätöspöytäkirjaan, johon kuka vain voi JSN:n toimistossa tutustua. 

Koska karsintapäätöksiä ja niiden perusteluja ei koskaan missään julkaista, ne jäävät median yleisön kannalta katsoen kuitenkin käytännössä ei-julkisiksi. 

Myöskään toimittajat, joiden tulisi tuntea hyvän journalistisen tavan linjaukset, eivät tiedä mitään tällaisista päätöksistä.

Tämä mielestäni ongelmallinen ja journalismin etiikan kannalta arveluttava järjestely merkitsee yleisölle ainakin kahta asiaa.

Yleisö ei ensiksikään saa tietää, että mediassa on ylipäätään julkaistu virheellistä tietoa. Monista tärkeistä asioista jää yleisölle tästä syystä väärä käsitys.

Toisekseen yleisö ei nyt tiedä, missä hyvän journalistisen tavan rajat meillä oikeasti ovat, koska JSN julkaisee sivuillaan vain osan hyvän journalistisen tavan tulkinnoista.

Äänestäjäsi eivät nyt tiedä esimerkiksi sitä, millaisten asiavirheiden korjaamatta jättämistä JSN käytännössä pitää hyvän journalistisen tavan mukaisena.

Koko medialystin maksavalla yleisöllä tulisi totta kai olla oikeus tietää tästä JSN:n tulkintojen muodostamasta linjasta ja myös aito mahdollisuus ottaa siihen kantaa.

Oikeus tietää tulisi yleisöllä olla erityisesti siitä syystä, että karsintamenettelyn kulisseissa ei ratkota ainoastaan mitättömiä asioita. Kerron siitä yhden esimerkin.

Keväällä 2013 Helsingin Sanomat julkaisi uutisen OECD:n hyvinvointivertailusta, jota järjestö ei ollut lainkaan tehnyt. Lehti ei suostunut korjaamaan noloa virhettään.

Niinpä kantelin mielestäni olennaisen virheen korjaamatta jättämisestä JSN:lle. Sen puheenjohtaja karsi kantelun. 

Tästä syystä HS:n lukijat eivät silloin saaneet tietää lehtensä uutisoineen sellaisesta OECD:n vertailusta, jota järjestö ei ollut tehnyt.

Olen laatinut JSN-testini aineistojen pohjalta 39-sivuisen journalistisen raportin. Sen nimi on ”Kulissien takana”. 

Ei-julkisen itsesääntelyn paljastava raporttini on nyt julkaistu Jani Kaaron, vuoden 2015 tiedetoimittajan, kolumnin yhteydessä joukkorahoitusjournalismia harjoittavan Rapport.fi:n sivuilla.

Kaaron kolumni ja sen yhteydessä julkaistu raportti löytyvät netistä osoitteesta http://www.rapport.fi/rapport/artikkeli.php?aid=225522. 

Raportissani esittelin ja analysoin kaikkiaan 32 karsintapäätöstä. Kaksi niistä koski kansanedustajista (Arto Satonen ja Paavo Arhinmäki) esitettyjen virheellisten tietojen korjaamatta jättämistä.

Toivon sinun tutustuvan kolumniin ja raporttiin. Toivon sinun ja ryhmäsi myös vaikuttavan median etujärjestöihin, niin että ne avaavat hyvän journalistisen tavan tulkitsemisen täysin läpinäkyväksi. 

Media edellyttää kaikelta julkisen vallan käytöltä hyvin perustein läpinäkyvyyttä ja korostaa sen merkitystä demokratiassa. 

On kestämätöntä, että media itse harjoittaa aitoa itsesääntelyä suurelta osin kulissien takana, suomalaisten tietämättä. 

On kestämätöntä, että verovaroin rahoitettu Yle, jota eduskunta valvoo, osallistuu tällaiseen ei-julkiseen toimintaan, joka selvästi loukkaa veronmaksajien oikeuksia."