16. "Me korjataan pienimmätkin virheet" 

Tiistaina 8.5.2018 Helsingin yliopiston juhlasalissa ruodittiin parin tunnin ajan totuutta. Yliopiston kutsu VOX HELSINKI: TOTUUS -tilaisuuteen kuului näin:

"VOX Helsinki kaivaa totuuden esille tiistaina 8.5.2018. Tule Helsingin yliopiston juhlasaliin klo 18, jos haluat kuulla rehellistä faktaa."

Yksi yliopiston ja Helsingin Sanomien tilaisuuden puhujista oli HS:n vastaava päätoimittaja Kaius Niemi. 

Hän korosti taitavasti laaditussa puheessaan muun muassa luottamuksen ansaitsemista ja säilymistä yhteiskunnan keskeisenä arvona. Kriittisestä lehdistöstä ja sen tehtävästä Niemi sanoi näin:

"Median tehtävänä ei oo kiusata. Median tehtävänä on kertoa, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu.

On olemassa viestintää, joka on suljettua viestintää. Journalismi on avointa viestintää, ja se on tsekattua, faktoihin perustuvaa ja yritystä kuvata asiat niin todellisina kuin se suinkin on mahdollista.

Journalismi ei varmaan koskaan pääse totuuteen sinänsä, mutta meitä ajaa kuitenkin eetos siihen, että me pystytään tarkastamaan faktat ja olemaan niin lähellä sitä totuutta kuin kuin mahdollista.

Ja sit kun tehdään virheitä, ne virheet korjataan. Tää on erittäin olennainen juttu. 

Monet ajattelee silleen, että onpas tuolla nyt muuten Hesarissa paljon noita oikaisuja, mutta itse asiassa ne oikaisuthan kertoo siitä, että me korjataan pienimmätkin virheet."

Niemi kertoi katsoneensa vähän aikaa sitten New York Times -lehteä, jossa oli ollut yhden päivän aikana 14 oikaisua:

"Ne on ylpeitä siitä, että ne oikaisee aivan pienimmätkin virheet", Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana 15.9.2013 aloittanut Kaius Niemi tiesi.

vastaava päätoimittaja
Kaius Niemi
Helsingin Sanomat
8.5.2018
VOX HELSINKI: TOTUUS

Saivatko tilaisuuteen yliopiston juhlasalissa osallistuneet ja tilaisuutta internetissä seuranneet sitten kuulla "rehellistä faktaa"? Korjaako esimerkiksi Helsingin Sanomat todella "pienimmätkin" virheet?

Olen syksystä 2012 lähtien tutkaillut ja testaillut median ja sen itsesääntelyn suhtautumista yleisölle välitetyn tiedon todenmukaisuuden vaateeseen. Käytännössä kyse on ollut virheiden korjaamisesta.

Tänä aikana testiini on kertynyt koko joukko Helsingin Sanomia koskevia konkreettisia tapauksia. Tieto niistä auttanee arvioimaan, kuinka "rehellistä faktaa" HS:n päätoimittaja TOTUUS-tilaisuuden yleisölle tarjosi.  

”Me korjataan pienimmätkin virheet” 15.9.2013–6.4.2018 

Tapaus 16

VIRHE

31.8.2017 Helsingin Sanomat julkaisi netissä toimittaja Eeva Palojärven jutun "Palkkaverot kevenevät, mutta elämä kallistuu". Linkki juttuun on tässä. Jutussaan Sipilän hallituksen budjettipäätöksistä Palojärvi kertoi, että solidaarisuusveron tiukennusta päätettiin jatkaa vielä vuonna 2018. Tässä yhteydessä hän esitti väitteen: "Solidaaarisuusveron alaraja jatkuu siten 72 300 eurossa. Tätä enemmän ansaitsevilta peritään kahden prosentin kovennettua veroa."

"KOMMENTTI

Väitteen molemmissa lauseissa oli asiavirhe. Molemmat olivat korjausta vaativia, mutta jälkimmäisen lauseen virhe oli ensimmäisen lauseen virhettä vakavampi. Solidaarisuusveron alaraja ei voinut jatkua 72 300 eurossa, koska alaraja oli vuodeksi 2017 jo nostettu 73 100 euroon. Tämä virhe oli suoraan asiakirjoista helposti osoitettavissa. Paljon pahemmmin HS:n lukijoita johti harhaan toisen lauseen väite, että alarajaa enemmän ansaitsevilta peritään "kahden prosentin kovennettua veroa". Tämän virheen todistaminen vaati jo enemmän työtä. Vähän mutkikkaasta asiasta kirjoittanut HS:n kokenut toimittaja oli hakoteillä kahdellakin tapaa.  Hän oli ensinnäkin sotkenut keskenään prosentit ja prosenttiyksiköt. Toiseksi hän oli ulalla siitä tavasta, jolla vero valtion tuloveroasteikkojen mukaan määräytyy.  Itse asiassa Palojärvi oli – monien muiden toimittajien tavoin – käsittänyt väärin koko solidaarisuusveron konstruktion. Koska Helsingin Sanomat ei suostunut korjaamaan pienempää eikä isompaakaan virhettä, lähetin 9.10.2017 virheiden korjaamatta jättämisestä kantelun Julkisen sanan neuvostolle. Julkaisin kantelun Faktavahti-blogin postauksessa 12.10.2017. Pitkähkön kirjoituksen voi lukea tästä. Jos haluaa tietää lähemmin, millainen solidaarisuusveron konstruktio oikein on, postaus kannattaa lukea, vaikka se on pitkähkö ja sisältää paljon lukuja. Tein kantelua varten melkoisen määrän laskelmia veroasteista ja verotuksen kiristymisestä suurituloisten eri tuloluokissa. VM:n veroekspertti tarkisti pyynnöstäni, että laskemani luvut pitivät kutinsa. Laskelmani paljastivat, että "rikkaiden" veroasteet ja niiden muutokset vaihtelivat tosi paljon verotettavien tulojen mukaan. Samaan tulokseen tuli VM:n ekspertti, joka teki tarkistamiaan lukuja käyttäen kiinnostavan "kontrafaktuaalisen" vertailun. Laskelmien paljastama suuri vaihtelu osoitti vakuuttavasti, kuinka pahoin virheellinen oli Hesarin väite, että solidaarisuusveron alarajaa enemmän ansaitsevilta peritään kahden prosentin kovennettua veroa. Marraskuun 17. päivänä 2017 tutkailin Faktavahdissa Ole hyvä rikkaille -yhdistyksen ehkä ainoana aktivistina, miten veroprogressio "varastaa" niiltä yhdistyksen suojateilta, joiden verotettavat tulot ovat vuodessa 120 000, 240 000 tai 1 200 000 euroa. Vertailin silloin, miten solidaarisuusvero vuonna 2018 riistäisi suurituloisia Juha Sipilän porvarihallituksen, SDP:n ja Vasemmistoliiton esittämien tuloverotaulukoiden mukaan. Postaus kannattaa lukea tästä.

Oikaisu Helsingin Sanomissa 6.12.2017:

"Britannian Newcastlessa sijaitsevan Gateshead Millennium Bridge -sillan nimi oli tiistaina 5. joulukuuta sivulla A 15 kirjoitettu virheellisesti muodossa Millenium Bridge."

5. joulukuuta julkaistussa "Maailmasta tulee hetkeksi sinivalkoinen" -jutussa lueteltiin eri puolilta maailmaa niitä kohteita, jotka Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi oli päätetty valaista sinivalkoisin värein. 

Tässä luettelossa Ison-Britannian Newcastlessa sijaitsevan sillan nimi oli kirjoitettu virheellisesti muodossa Millenium Bridge. Yksi n-kirjain siis puuttui sillan nimestä.

Virheellistä tietoa yhteiskunnallisesti tärkeästä ja kiistellystä suurituloisten solidaarisuusverosta ei HS:n mielestä tarvinnut oikaista. Näin "me korjataan pienimmätkin virheet". VOX HELSINKI: TOTUUS.

Tulevaisuuskirjeenvaihtajan tyylinäyte

Heikki Aittokoski

(kuvakaappaus HS TV:n studiokeskustelusta 30.3.2018)

Heikki Aittokoski on Helsingin Sanomien tulevaisuuskirjeenvaihtaja. Hän on monia palkintoja niittänyt kovan tason toimittaja, erinomainen kirjoittaja.

Vuonna 2017 tiedonjulkistamisen neuvottelukunta palkitsi hänet "pitkäjänteisestä journalistisesta työstä".

Neuvottelukunta argumentoi valintaansa muun muassa sillä, että Aittokoski on "isojen aiheiden mies". Hänellä on "taito rakentaa arkipäiväisten asioiden ympärille globaali tarina".

"Heikki Aittokoski perehtyy ja pohtii. Hänen juttunsa ovat hitaan journalismin helmiä", palkitsijat kiittivät.

Mutta miten on, kunnioittaako hän lukijoiden oikeutta saada oikeaa tietoa? Tässä yksi tyylinäyte hänen hitaan journalisminsa helmistä journalismin etiikan näkövinkkelistä tarkasteltuna.

Lauantaina 24.3.2018 Heikki Aittokoski raportoi isosti Onnellisten saaresta, Islannista. Jutussaan hän väitti, että Suomi on "arvioitu" maailman onnellisimmaksi maaksi.

Väite, joka viittasi 14.3.2018 julkaistuun The World Happiness Report 2018 -selvityksen vertailuun, oli täyttä pötyä.

Suomea ei toden totta "arvioitu" maailman onnellisimmaksi maaksi. Kun tämä olennainen asiavirhe jäi pyynnöstä huolimatta oikaisematta, lähetin Julkisen sanan neuvostolle kantelun.

Kerroin tästä lukijoiden kannalta ikävästä tapauksesta Faktavahti-blogissa jo aiemmin. Tarinan voi sen lopussa olevine kanteluineen lukea tästä.

Väite onnellisuusraportista ei valitettavasti ollut Aittokosken jutun ainoa perätön väite. Perätön oli myös tämä Islantia ja Suomea koskeva tieto:

"Alkoholin kulutus henkeä kohti: Islanti 6,9 litraa vuodessa, Suomi 11,9."

Jo lauantaiaamuna 24.3. lähetin Aittokoskelle korjauspyynnön. Tiesin nimittäin, että ainakin Suomea koskeva tieto oli pahasti metsässä:

"Hei,

kerroit, että alkoholin kulutus henkeä kohti on Suomessa 11,9 litraa, kun se Islannissa on 6,9 litraa. Islannin luvusta en tiedä, mutta ainakin Suomea koskeva tieto oli niin pahasti poskellaan, että se on syytä korjata (JO 20).

Päihdetilastollinen vuosikirja 2017 (s. 20) tietää, että asukasta kohti puhtaana alkoholina mitaten alkoholin kulutus vuonna 2016 oli ”vain” 9,0 litraa. 15 vuotta täyttänyttä kohti kulutus oli samana vuonna 10,8 litraa."

Kesken aamukiireidensä Aittokoski kiitti kriittisestä palautteesta. Hän kertoi, että alkoholin kulutusta koskevien tietojen lähteenä oli "Maailmanpankki, jonka lähteenä taas oli mm. WHO".

Ystävällisesti Aittokoski myös vinkkasi minulle linkin lähteeseensä. Linkin takaa avautuvia tietoja voi tutkailla tästä.

Kävi ilmi, että vuotta 2015 koskevat tiedot oli otsikoitu seuraavasti: "Total alcohol consumption per capita (liters of pure alcohol, projected estimates, 15+ years of age)".

Oli helppo nähdä, miksi Aittokosken tiedot olivat metsässä. Häneltä oli jäänyt lukematta otsikosta sen sulkeisiin ahdettu osa.

Hän oli kirjoittanut HS:ssa alkoholin kulutuksesta "henkeä kohti", mutta linkistä avautuvat tiedotpa kertoivatkin alkoholin kulutuksesta vain 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti. Siitä lukujen iso ero.

Niinpä meilailin HS:n tulevaisuuskirjeenvaihtajalle vielä samana aamuna uuden reklamaation pahan asiavirheen korjaamisesta:

"Heikki hyvä,

lähettämäsi linkin takaa avautuvassa Maailmanpankin infossa kerrottiin alkoholin kokonaiskulutuksesta per 15 vuotta täyttänyt asukas (15+ years of age). Tätä et kenties huomannut, vaan kirjoittelit jutussasi kokonaiskulutuksesta per asukas, mikä on aivan eri asia.

Suosittelen, että vilkaiset THL:n tilastoraportista 11/2017 ”Alkoholijuomien kulutus” ainakin sivun 2 taulukkoa 1. Sieltä näet, että kokonaiskulutus per asukas vuonna 2016 oli se mainitsemani 9,0 litraa ja kulutus per 15 vuotta täyttänyt asukas 10,8 litraa.

Mieluusti voisit katsoa myös sivun 12 perässä olevasta tilastoraportin laatuselosteesta, miten tilastoidun ja tilastoimattoman kulutuksen luvut on saatu aikaan. 

Suosittelen edelleen, että pistäydyt Islannin tilastoviraston sivuilla. Siellä julkaistun tiedon mukaan vuonna 2016 alkoholin kulutus per asukas oli 6,0 litraa ja alkoholin kulutus per 15 vuotta täyttänyt asukas 7,5 litraa.

Näiden luotettavimpien tietojen hakuoperaatioiden jälkeen, ja aamun askareista selvittyäsi, voisit sitten naputella asianmukaisen oikaisun lehdessäsi julkaistavaksi. Näin tulisit toimineeksi hyvän journalistisen tavan mukaisesti.

Oikaisun värkkääminen ehkä hitusen sattuu, mutta se kuulunee journalistin ammatin vaivoihin, jotka kuuluvat asiaan."

Maanantaiaamuna 26.3. Heikki Aittokoski toivotti huomenta ja kertoi, ettei oikaisujen tekeminen "itse asiassa" satu. Hän on tehnyt niitä uransa varrella vähintään kymmeniä.

Tässä kohtaa Aittokoski ei kuitenkaan nähnyt oikaisuun syytä. Hänen mielestään Maailmanpankki ja WHO olivat luotettavia lähteitä.

Lisäksi hän kertoi käyttäneensä mieluummin yhtä tilastoa kuin ryhtyneensä yhdistelemään eri maiden tilastoja. Näin hän torjui korjauspyyntöni.

Vastasin oitis Aittokosken aamutervehdykseen ja kerroin, että kun oikaisua ei näkynyt, "lähetin juuri äsken korjauspyynnön Kaius Niemelle".

Huomautin samalla Aittokoskelle, että hänen mainitsemansa "lähdejuttu" ei nyt auta. Hän oli väittänyt lukujensa olleen henkeä kohti laskettuja, vaikka ne olivat 15 vuotta täyttänyttä kohti laskettuja.    

Koska Helsingin Sanomat jätti korjaamatta virheelliset tiedot alkoholin kulutuksesta Islannissa ja Suomessa, kantelin totta kai tästäkin asiasta JSN:lle. Kantelun teksti löytyy tästä.

Kun funtsii, olivatko Aittokosken HS:ssa kertomat perättömät tiedot sitten olennaisia virheitä, on hyvä muistaa, millaisia virheitä Hesari tapaa lukijoidensa iloksi oikaista. Tässä parit esimerkit:

HS 24.2.2018
"Perjantaina 23. helmikuuta sivulla A 20 luki virheellisesti, että Suomeen muuttaneen Allison Burgerin isoisovanhemmat tapasivat tanssijuhlissa Oklahomassa. He tapasivat Kansasissa."

HS 27.3.2018
"Lauantaina 26.3. sivulla A 6–7 kansainvälisiä avioliittoja käsitelleessä uutisessa kirjoitettiin virheellisesti, että gambialaisten miesten ja suomalaisten naisten välisten avioliittojen eronneisuusprosentti oli 5,7 vuonna 2016. Oikea prosentti on 6."

7.4.2015
"Lauantaina 4. huhtikuuta sivulla C 14 kuvassa oli täytetty harakka, ei varis."

5.10.2015
"Sunnuntaina 4. lokakuuta sivulla B 2 kerrottiin norsunluukoira Rokan olevan vielä pentu. Rokka on 3-vuotias. Toinen kirjoituksessa mainittu koira on nimeltään Gillo, ei Halo."

(kuvakaappaus HS TV 30.3.2018)

Vuonna 2014 Heikki Aittokoski sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon. Palkitsijoiden mukaan hän on peloton toimittaja, joka uskaltaa kysyä isoja ja vaikeita kysymyksiä. Entäs sankarin moraali?

Mitä tutkimus paljasti median itsesääntelyn läpinäkyvyydestä?

Tämä liikenne- ja viestintäministeriön teettämä tutkimus julkaistiin keskiviikkona 28.3.2018. Tutkimuksen voi lukea tästä. Aina niin valpas media on ollut hiirenhiljaa koko tutkimuksesta.

Yliopistotutkijoilla teetetyn tutkimuksen oli määrä tuottaa yhteiskuntatieteellinen perusselvitys ja puolueetonta tutkimustietoa. Kyse ei siis ollut mistään lobbareiden puolivillaisesta "selvityksestä".

Yksi tutkittavista kysymyksistä oli median itsesääntelyn, siis Julkisen sanan neuvoston toiminnan läpinäkyvyys. Sitä selvitti viestinnän tutkijoiden trio Helsingin yliopistosta.

Trioon kuuluivat akatemiatutkija, dosentti Juha Herkman, yliopistonlehtori, dosentti Janne Matikainen sekä tohtorikoulutettava Aino Koskenniemi.

Kun ainakin Herkman ja Matikainen ovat alan tunnettuja nimiä, ja kun olen reilut viisi vuotta askarrellut JSN:n läpinäkymättömyyden ja kulissien takaisen kähminnän parissa, aloin lukea tutkimusta aikamoisin odotuksin.

Tuoko tutkimus vihdoinkin julkiseen keskusteluun sen yleisön kannalta surullisen faktan, että JSN tulkitsee hyvää journalistista tapaa myös yleisön tietämättä, kantelujen karsinnan kulisseissa?

Miten kriittiset yliopistotutkijat arvioivat ei-julkista itsesääntelyä, joka estää yleisöä saamasta tietoa siitä, missä hyvän journalistisen tavan rajat meillä oikeasti ovat?

Voiko tutkimus saada aikaan sen, että median aito, siis pelkästään median itsensä käsissä oleva itsesääntely lopultakin muutetaan kauttaaltaan läpinäkyväksi ja avoimeksi?

Tutkimustyön teoreettinen ja metodologinen lähtökohta

Tutkimustyön tärkeimmän teoreettisen ja metodologisen lähtokohdan kerrotaan olleen professori Robert G. Picardin ja apulaisprofessori Victor Pickardin näkemys media- ja viestintäpolitiikan perusperiaatteista.

Näkemyksensä demokratian perusarvoihin pohjautuvista periaatteista viestinnän ja mediapolitiikan tutkijat Picard ja Pickard esittivät Reuters-instituutin vuonna 2017 julkaisemassa raportissa "Essential Principles for Contemporary Media and Communications Policymaking". Raportin voi lukea tästä.

Noita perusperiaatteita olivat Picardin ja Pickardin mukaan muun muassa kansalaisten viestinnälliset perusoikeudet sekä mediatoiminnan läpinäkyvyys ja vastuu.

Panin odotuksia nostattavissa tunnelmissa merkille, että Picardin ja Pickardin tapa lähestyä median itsesääntelyn mekanismeja vaikutti kiinnostavan kriittiseltä.

He esimerkiksi korostivat raportissaan (s. 31) vaatimusta siitä, että itsesääntelyn mekanismien ja elinten tulee olla riippumattomia niistä, joiden käyttäytymisestä ratkaisuja tehdään:

"Self-regulatory mechanisms may involve ombudsmen, press councils, advertising councils, and the industry-related mechanisms that have the authority to rebuke and levy appropriate sanctions. They also require independence from those whose behavior they will adjudicate."

Näin tutkijoiden trio selvitti JSN:n läpinäkyvyyttä

Herkman, Matikainen ja Koskenniemi kertovat tarkastelleensa JSN:n nettisivuja, neuvoston päätöksiä ja karsittuja kanteluja.

JSN:n julkaisemia päätöksiä ja lausuntoja tarkastelussa oli kaikkiaan 337. Noin joka kolmannessa käsittelyyn otetussa kantelussa oli kyse olennaisen asiavirheen korjaamisesta eli Journalistin ohjeesta 20.

Kantelujen karsintakriteereitä ja -tapoja tutkijat kertovat selvittäneensä käymällä läpi neuvoston puheenjohtajan päätöspöytäkirjoja vuosilta 2014–2017:

"Jokaiselta vuodelta käytiin läpi 100 päätöstä kanteluiden käsittelyyn ottamisesta tai ottamatta jättämisestä."

Satojen päätösten aineistosta kerättyjä karsintaperusteita tutkijat sanovat verranneensa lisäksi puheenjohtaja Elina Grundströmin esittämiin näkemyksiin yleisimmistä karsintakriteereistä.

Tutkijat viittasivat tässä kohtaa Grundströmin tähän kirjoitukseen. Se oli julkaistu JSN:n sivuilla 22.6.2016.

Näiden aineistojen lisäksi Herkmanin, Matikaisen ja Koskenniemen tutkimus median itsesääntelyn läpinäkyvyydestä näyttää perustuneen lähinnä vain JSN:n puheenjohtajan haastatteluun.

Mitä tutkijoiden trio sai JSN:n läpinäkyvyydestä selville?

Trio arvioi, että "median itsesääntelyn periaatteista ja käytännöistä on verkossa paljon vapaasti saatavilla olevaa tietoa". JSN esittelee toimintaperiaatteensa ja -tapansa nettisivuillaan "selkeästi".

Kaikki JSN:n päätökset perusteluineen ovat julkisia, ja ne julkaistaan neuvoston nettisivuilla. Kuka hyvänsä voi helposti ja ilmaiseksi käydä läpi käsittelyyn otetut kantelut, joista neuvosto on tehnyt päätöksensä.

Toisin on esimerkiksi Ruotsissa, jossa sikäläinen itsesääntelyelin ei julkaise ollenkaan vapauttavia päätöksiä eikä niiden perusteluja, tutkijat tiesivät.

"Sen sijaan karsittuihin kanteluihin voi JSN:n osalta tutustua ainoastaan neuvoston toimistossa", trio huomautti. Se täsmensi, että "vaikka asiakirjat ovat julkisia, niitä ei julkaista".

Tässä kohtaa tutkijoiden trio viittasi Elina Grundströmin 16.8.2016 julkaisemaan blogiin "Miksi JSN ei julkaise karsittuja kanteluja?". Blogin voi lukea tästä.

Karsittuja kanteluja ei julkaista, "sillä kanteluissa esitetään JSN:n mukaan 'tiedotusvälineisiin ja toimittajiin kohdistuvia syytöksiä, joihin he eivät ole saaneet vastata ja joiden oikeellisuutta ei ole kaikin osin tutkittu. Lisäksi niissä on esimerkiksi yksityisyyden suojan piiriin kuuluvia asioita, joita ei voi julkaista'", trio valisti Grundströmin esittämiä perusteluja kopioiden.

Trio pani edelleen merkille, että JSN ei kerää tarkkoja tilastoja kantelujen syistä tai perusteista, joilla kanteluja karsitaan. Tutkijoiden mukaan perustelujen julkinen tilastointi parantaisi "selvästi" JSN:n läpinäkyvyyttä.

Pöytäkirjoista kävi tutkijoiden mielestä kuitenkin ilmi, että "yleisin karsintaperuste oli kantelijan ja toimittajan välisen näkemyseron esittäminen asiavirheenä".

Kantelijan mukaan siis tiedotusväline oli tehnyt olennaisen asiavirheen, "vaikka kyse on pikemminkin mielipide- tai tulkintaerosta", Herkman, Matikainen ja Koskenniemi täsmensivät.

Tutkimuksen metodina sittenkin kädestäsyönti?

Kuten jo aiemmin tuli esiin, tutkijat kertovat käyneensä JSN:n puheenjohtajan pöytäkirjasta läpi sata päätöstä per vuosi ajanjaksolta 2014–2017. Tarkasteltuja päätöksiä oli yllättävänkin paljon.

Ja kuten jo aiemmin myös kävi ilmi, tutkijat tulivat tietoisiksi siitä, että kantelujen karsintaratkaisuja ja niiden perusteluja ei lainkaan julkaista. Siksi median yleisö ei käytännössä tiedä mitään karsituista kanteluista ja karsimisen perusteista.

Vuosina 2014–2016 JSN:n puheenjohtajat Risto Uimonen ja Elina Grundström karsivat noin 40 kanteluani virheiden korjaamatta jättämisestä sillä tavalla, että he tulkitsivat hyvää journalistista tapaa.

Näin monissa "JSN-testini" tapauksissa he siis perustelivat päätöstään sillä, että korjaamatta jätetty virhe ei heidän mielestään ollut olennainen ja oikaisua vaativa (JO 20).

Kaiken edellä esitetyn valossa on vaikea kuvitella, että JSN:n toiminnan läpinäkyvyyttä selvittävät tutkijat eivät olisi havainneet, miten hyvää journalistista tapaa tulkitaan kulissien takana.

Miksi he eivät tuoneet sitä selvästi esiin tutkimuksessaan? Eikö sillä muka ollut median itsesääntelyn läpinäkyvyyden kannalta merkitystä?

Hämmentävää oli myös havaita, miten tutkijat nielivät karvoineen päivineen Elina Grundströmin selitykset sille, miksi JSN ei julkaise karsintaratkaisuja ja niiden perusteluja.

Olen arvioinut Faktavahti-blogissa 22.8.2016 sitä, kestävätkö kantelujen karsintapäätösten julkaisematta jättämiselle esitetyt perustelut kriittistä tarkastelua. Postaus on luettavissa tästä.

Tutkijoiden triolta tämä tutkittavan kohteen omien selitysten kriittinen arviointi jäi tekemättä. Miksi? Onko yhteiskuntatieteissä nyttemmin kelpuutettu tutkimusmetodiksi myös kritiikitön kädestäsyönti?

JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström on vuosina 2016–2017 karsinut reilut kolmekymmentä kanteluani virheiden korjaamatta jättämisestä myös väitetyn motiivini perusteella.

Tuo luonteeltaan "tekninen" perutelu on tullut monille blogini lukijoille jo tutuksi: kantelu on JSN:n puheenjohtajan mukaan tehty "testaustarkoituksessa", siksi kantelua ei oteta neuvoston käsiteltäväksi.

On vaikea kuvitella tutkijoilta jääneen havaitsematta, miten JSN:n puheenjohtaja kesällä 2016 lisäsi kantelijan väitetyn motiivin kantelun karsimisen perusteeksi:

"Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, jos on ilmeistä, että se on tehty ainoastaan neuvoston tai tiedotusvälineen – – testaamiseksi."

Tämä perustelu oli selkeästi mainittu kohtana 17 siinä jo aiemmin mainitussa Elina Grundströmin 22.6.2016 blogissa, johon tutkijat viittasivat.

Miksi tutkijat jättivät kertomatta JSN:n alkaneen karsia kanteluja myös kantelijan väitetyn motiivin perusteella? Eikö tällä tiedolla muka ollut median itsesääntelyn läpinäkyvyyden kannalta merkitystä?

Todettakoon tässä yhteydessä, että kantelijan sopimaton motiivi karsintaperusteena ei "näy läpi" JSN:n perussopimuksen 10 §:stä, jonka otsikkona on "Kanteluiden karsintaperusteet".

JSN:n puheenjohtaja levitti virheellistä tietoa lähdesuojasta – kantelu JSN:lle

Verottajan hinku päästä käsiksi Ylen uutisoimiin Panama-papereihin on synnyttänyt julkista puhetta lähdesuojasta. Siitä on levitetty mediassa myös virheellistä tietoa; lähdesuojan käsite on ollut hukassa monilta toimittajilta, jotka ovat sen takia tulleet johtaneeksi harhaan yleisöjään.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström levitti vääärää tietoa lähdesuojasta Ylen Aamu-tv:ssä 2.5. Lähdesuoja tuli esitellyksi katsojille virheellisesti sekä juridisena ilmiönä että toimittajien ammattietiikkaan kuuluvana käsitteenä.

Koska Yle ei suostunut korjaamaan asiavirhettä, tein virheen korjaamatta jättämisestä kantelun Julkisen sanan neuvostolle. Lähetin kantelun JSN:lle eilen, ja nyt julkaisen kantelun, korjauspyynnön ja Ylen vastaavan päätoimittajan, varatuomari Atte Jääskeläisen vastauksen Faktavahti-blogissani.

Julkisen sanan neuvosto

Eteläranta 10

00130 Helsinki

Kantelu hyvän journalistisen tavan rikkomisesta

Kantelun kohde

Ylen Aamu-tv:n ohjelmassa (2.5.2016, TV1) esitetty virheellinen tieto siitä, mitä lähdesuoja tarkoittaa.

Kantelun perusteet

Ylen Aamu-tv:n ohjelmassa 2.5.2016 toimittaja Anna Lehmusvesi totesi lähdesuojan olevan journalisteille ”tavallaan pyhä asia” ja kysyi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajalta, ”miten tämä menee”. Näin Elina Grundström sitten kuvasi sitä, mitä lähdesuoja tarkoittaa:

”No, siis se tarkoittaa sitä, että jos joku luottamuksellisesti kertoo tietoja toimittajalle, niin tän henkilön henkilöllisyyttä ei saa paljastaa. Ei myöskään saa luovuttaa mitään materiaalia, josta se vois paljastua.”

JSN:n puheenjohtaja siis kuvasi lähdesuojan toimittajan ehdottomana salassapitovelvollisuutena: ”tän henkilön henkilöllisyyttä ei saa paljastaa”. Tätä katsojille tarjottua käsitystä lähdesuojasta toimittajan ehdottomana salassapitovelvollisuutena vahvistettiin vielä rinnastamalla toimittajan lähdesuoja heti yllä siteeratun kuvauksen jälkeen pappeihin ja lääkäreihin.

Anna Lehmusvesi: ”Vertasit tätä aiemmin muun muassa pappeihin ja lääkäreihin?

Elina Grundström: ”Kyllä, joo. Monella ammattialalla on tämmöisiä niin kun aika vastaavia ammattieettisiä koodeja, joihin kuuluu tämmöisiä salassapitovelvollisuuksia.”

Tieto siitä, että lähdesuoja tarkoittaisi JSN:n puheenjohtajan kuvaamalla tavalla toimittajan ehdotonta velvollisuutta lähteen salaamiseen, oli perätön. Perätön tieto tärkeässä asiassa johti katsojia pahasti harhaan. Se oli olennainen asiavirhe (JO 20), joka oli syytä korjata viipymättä.

Lähdesuojaa koskeva lain säännös on sananvapauslain (460/2003) 16. pykälässä Lähdesuoja ja oikeus anonyymiin ilmaisuun:

”Yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla sekä julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on oikeus olla ilmaisematta, kuka on antanut viestin sisältämät tiedot. Julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on lisäksi oikeus olla ilmaisematta viestin laatijan henkilöllisyyttä.”

Viestintäoikeuden asiantuntija, oikeustieteen tohtori Päivi Tiilikka (nyk. Korpisaari) kirjoitti laissa mainitusta oikeudesta Journalistin sananvapaus -teoksessaan (WSOY 2008, 35–36) näin:

”Sananvapauslain mukaisessa lähdesuojassa ja anonyymin ilmaisun oikeudessa on kysymys nimenomaan toimituksellisen henkilöstön oikeudesta (kursivointi PT:n) kieltäytyä paljastamasta lähdettään tai anonyymisti julkaistun kirjoituksen laatijaa. Velvollisuutta lähteen tai kirjoittajan suojaamiseen ei ole.”

Tiilikka korosti, että lähdesuojasäännöksessä tarkoitetun henkilön omaan harkintaan jää, paljastaako hän lähteensä esimerkiksi pelastaakseen itsensä syytteeltä:

”Tietolähteen paljastaminen saattaa näet joskus olla ainoa keino esittää selvitystä ja näyttöä siitä, että kunniaa loukkaavaksi väitetyn lausuman esittämiselle on ollut riittävät perusteet.”

Tiilikka korosti lähdesuojaa nimenomaan viestin eteenpäin ilmaisseen tahon oikeutena myös oikeusministeriölle tekemässään selvityksessä (OM:n Selvityksiä ja ohjeita 54/2010, 49):

”Journalistilla tai muullakaan lähdesuojaan oikeutetulla ei ole laissa säädettyä velvollisuutta lähteen suojaamiseen.”

Edelleen vuonna 2011 ilmestyneessä Lähdesuoja. Normit, ideaalit ja käytännöt -tutkimusraportissa (Viestinnän tutkimusraportteja 3/2011, 19) Tiilikka muistutti lähdesuojan käsitteestä nimenomaan oikeutena:

”Oikeudellisena ilmiönä lähdesuoja tarkoittaa nimenomaan journalistille (ja muillekin viestin yleisön saataville toimittaneille henkilöille) todistajana kuuluvaa oikeutta kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin, jos vastaaminen voisi paljastaa tiedon lähteen.”

Edellä esitetyn perusteella on käsitykseni mukaan kiistatonta, että oikeudelliselta kannalta lähdesuojaa ei voi tulkita lähteen salaamisen velvollisuudeksi. Kyse on pelkästään oikeudesta.

Toimittajan lähdesuojaa ehdottomana salassapitovelvollisuutena korostava rinnastus pappeihin ja lääkäreihin oli sekin katsojia pahoin harhaan johtava. Toimittajien eettinen koodi on nimittäin olemukseltaan aivan erilainen kuin pappien ja lääkärien ammattieettinen koodi.

Katsojille tätä ei kerrottu. Heille jätettiin kertomatta ennen kaikkea se, että pappien ja lääkärien salassapitovelvollisuus perustuu lakiin (ks. mm. kirkkolaki 26.11.1993/1054, laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 28.6.1994/559 ja laki yksityisestä terveydenhuollosta 9.2.1990/152).

JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström painotti Aamu-tv:n ohjelmassa lähdesuojan roolia myös journalismin eettisessä koodissa:

”Tää lähdesuoja on yks kaikkein keskeisimpiä osia Journalistin ohjeita, joka on meidän oma eettinen koodisto.”

Nykyisten Journalistin ohjeiden kohdassa 14 todetaan lähdesuojasta näin: ”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa siten kuin lähteen kanssa on sovittu.”

Siteeratusta tekstistä voi nähdä, että JSN:n puheenjohtaja kuvasi lähdesuojan virheellisesti myös journalismin etiikan näkövinkkelistä: lähdesuoja ilmaistaan Journalistin ohjeissa myös oikeutena eikä vain velvollisuutena lähteen salaamiseen.

Jos lähdesuoja tarkoittaisi toimittajan ehdotonta velvollisuutta salata lähteensä, toimittaja voisi käytännössäkin joutua vaikeuksiin.

Päivi Tiilikka huomautti vuoden 2011 tutkimusraportissa tilanteesta, jossa lähde hyötymisen tai vahingoittamisen tarkoituksessa antaa toimittajalle tahallaan vääriä tietoja:

”Selvän harhaanjohtamisen tai jopa erehdyttämisen tilanteissa ei olisi kohtuullista, että toimittaja olisi velvollinen suojaamaan vilpillisesti menetellyttä lähdettään.”

Tässä kohtaa on syytä muistuttaa vielä jo siitä aiemmin esille tulleesta, toimittajien lähes aina sivuuttamasta tosiasiasta, että lähdesuoja ei oikeutena koske vain toimittajia.

Kuten lain tekstistä voi lukea, lähdesuoja oikeutena koskee keitä hyvänsä yleisön saataville toimitettujen viestien laatijoita. Tästä Tiilikka on useissa yhteyksissä muistuttanut.

Lähdesuojan suoma oikeus lähteen salaamiseen siis koskee sellaisiakin henkilöitä, joilla ei ole mitään tekemistä journalismin eettisen koodin eli Journalistin ohjeiden kanssa.

Heitä ajatellen oli kaikkein pahiten pielessä se Grundströmin tieto, jossa lähdesuoja esitettiin pelkkänä ehdottomana salassapitovelvollisuutena.

Jo 2.5. lähetin Ylelle JSN:n puheenjohtajan esittämää perätöntä tietoa koskevan korjauspyynnön. Sen teksti on kopiona kantelun kuittauksen perässä.

Ylen Uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen vastasi pyyntöön 6.5. ja ilmoitti hylänneensä oikaisuvaatimukseni. Kopio varatuomari Jääskeläisen ilmoituksen tekstistä on kantelun lopussa.

Helsingissä 14.5.2016

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola (at) gmail.com

KORJAUSPYYNTÖ

2. toukokuuta 2016 13.17

Markku Lehtola

Vastaanottaja: atte.jaaskelainen@yle.fi

Kopio: anna.lehmusvesi@yle.fi, aamu-tv@yle.fi, jukka.niva@yle.fi

Aamu-tv:n 2.5.2016 lähdesuojajutun asiavirhettä koskeva korjauspyyntö

Hei,

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström kuvasi Ylen Aamu-tv:n 2.5.2016 ohjelmassa seuraavaan tapaan sitä, mitä lähdesuoja tarkoittaa:

”No, siis se tarkoittaa sitä, että jos joku luottamuksellisesti kertoo tietoja toimittajalle, niin tän henkilön henkilöllisyyttä ei saa paljastaa. Ei myöskään saa luovuttaa mitään materiaalia, josta se vois paljastua.”

Grundström siis kuvasi lähdesuojan ikään kuin toimittajan ehdottomana salassapitovelvollisuutena. Myöhemmin ohjelmassa tämä kuva vahvistui, kun lähdesuoja rinnastettiin pappien ja lääkärien salassapitovelvollisuuteen. 

Rinnastuksen yhteydessä katsojille jätettiin kertomatta, että pappien ja lääkärien salassapitovelvollisuudessa on kyse aivan eri asiasta eli lakisääteisestä salassapitovelvollisuudesta.

Lähdesuojasta sen sijaan säädetään laissa (sananvapauslain 16 §) vain oikeutena: ”Yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla sekä julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on oikeus olla ilmaisematta, kuka on antanut viestin sisältämät tiedot.”

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan kuvaus ei vastannut myöskään sitä, mitä Journalistin ohjeissa todetaan lähdesuojasta. Voimassa olevien ohjeiden mukaan ”journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa siten kuin lähteen kanssa on sovittu”.

Edes JSN:n soveltamassa eettisessä koodissa lähdesuojaa ei nähdä neuvoston puheenjohtajan kuvaamana pelkkänä salassapitovelvollisuutena, vaan se nähdään myös oikeutena.

Jos lähdesuoja tarkoittaisi pelkkää kieltoa paljastaa lähteen henkilöllisyyttä, yleisön saataville toimitetun viestin laatija, vaikkapa toimittaja, saattaisi joutua käytännössä ihan mahdottomaan tilanteeseen.

Voisi käydä niin, että lähde hyötymisen tai vahingoittamisen tarkoituksessa antaa tahallaan vääriä tietoja. Tällöin olisi vähintäänkin kohtuutonta, jos toimittajan olisi pakko suojata vilpillisesti toiminutta lähdettään.

Tähän ongelmalliseen asetelmaan on viestintäoikeuden asiantuntija, oikeustieteen tohtori Päivi Tiilikka (nyk. Korpisaari) useassa eri yhteydessä kiinnittänyt huomiota (ks. esim. OM:n selvityksiä ja raportteja 54/2010 ja Viestinnän tutkimusraportteja 3/2011).

JSN:n puheenjohtajan kuvaus lähdesuojasta johti katsojia niin pahasti harhaan, että kyse oli olennaisesta asiavirheestä (JO), joka on syytä korjata viipymättä. 

Tervehdyksin

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola [at] gmail.com

Päätoimittaja Atte Jääskeläisen 6.5. ilmoitus oikaisupyynnön hylkäämisestä:

Arvoisa Markku Lehtola

Olette vaatinut, että Yle korjaisi virheen, joka näkemyksenne mukaan olisi ollut Ylen Aamu-tv:n 2.5.2016 lähdesuojaa koskeneessa keskustelussa.

Toimituksella on oikeus valita käsiteltävät aiheet sekä näkökulma ja kysymykset, joilla ja joista aiheita käsitellään.

Tuotte korjauspyynnössänne esille yhden tulkinnan journalistisesta lähdesuojasta. Lähdesuoja on juridinen käsitteistö, jollaisiin aina liittyy mahdollisuus erilaisiin tulkintoihin. Ainoaa oikeaa tulkintaa ei ole.

Näistä tulkinnoista voi keskustella ja myös journalismissa nämä eri tulkinnat voivat esiintyä erilaisina näkökulmina.

Journalistinen lähdesuoja toteutuu käytännössä journalistin juridisena oikeutena mutta myös eettisenä velvoitteena olla paljastamatta lähdettään, jolle lähdesuoja on luvattu. Lähdesuojan laajuus määrittyy yksittäisissä tapauksissa oikeudellisen harkinnan tuloksena, ja tulkinnan perusteena voi olla paitsi kotimainen oikeus myös Suomea sitovat kansainväliset sopimukset. Eräs juridiikan tulkinnan lähtökohdista on lainsäätäjän tarkoitus, ja perustellusti voidaan sanoa että lähdesuojan konseptiin kuuluu paitsi oikeus myös velvollisuus, ja perustellusti voidaan katsoa että lähdesuoja ulottuu paitsi lähteeseen myös tämän luovuttamaan aineistoon.

Tämän vuoksi katson, että ohjelmassa ei ole ollut olennaista asiavirhettä.

Muiden ammattikuntien käytännöt tuotiin haastattelussa esille tavalla, jonka perusteella käytäntöjä ei voi sotkea journalistien lähdesuojaan. Haastateltava käytti tässä tilaneessa sanavalintaa ”vastaavia ammattieettisiä koodeja”.

Katson, että tältäkään osin haastattelussa ei ole ollut olennaista asiavirhettä, joka pitäisi korjata.

Tämän vuoksi hylkään oikaisuvaatimuksenne.

Helsingissä, 6. toukokuuta 2016

Kunnioittaen

Atte Jääskeläinen

vastaava päätoimittaja

Yle Uutis- ja ajankohtaistoiminta 

HS:n Marko Junkkarin 17.4. vastaus Jyrki Kataisen kauden vaalivoittoväitettä (HS 10.4.) koskevaan korjauspyyntöön 

Blogini edellisessä postauksessa julkaisin JSN:lle tekemäni kantelun HS:n Marko Junkkarin mielestäni perättömästä väitteestä.

Väite tarkoitti faktisesti sitä, että kokoomus voitti Jyrki Kataisen puheenjohtajakaudella 2004–2014 kaikki silloin käydyt vaalit. Kataisen kaudella järjestettiin kaikkiaan kymmenet vaalit.

Facebookissa Marko Junkkari paheksui tänään illansuussa sitä, että en julkaissut hänen vastaustaan korjauspyyntööni. Moinen paha moka on syytä korjata oitis, joten tässä yleisön pyynnöstä Junkkarin 17.4. vastaus:

Hei Markku,

Väite ei ole perätön. Vaalien "voittaminen" saattaa jossain tapauksessa olla tulkinnanvaraista, mutta ainakin vaalien suurinta puoluetta voi  pitää voittajana. Kaikissa noissa listaamissasi kokoomuksen "ei-voittamissa" vaaleissa se oli suurin puolue. 

Kokoomus oli suurin puolue euroovaaleissa 2004, 2009 ja 2014 sekä  myös kuntavaaleissa 2012 ja eduskuntavaaleissa 2011.

Olisi aika hassua, jos eduskuntavaaleissa 2011 pääministeripuolueeksi noussutta kokoomusta ei voisi kutsua vaalivoittajaksi - vaikka menettivätkin kuusi paikkaa.

Vaalivoiton määritteleminen on - kuten sanoin - välillä tulkintaa. Ja se vaihtelee sen mukaan, mitä kriteeriä käyttää. (ääniosuus, kansanedustajien määrän muutos, monenneksiko suurin puolue oli). 

Joka tapauksessa ihan perustellusti kokoomuksen voi tulkita voittajaksi 10 eri vaaleissa Kataisen kaudella. 

Yst.terv.

Marko Junkkari