Vastuullisen journalismin kampanja

12.3.–25.3.2018

Mikä oikein on "kampanja"? Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimisto tietää, että kampanja on "määrätarkoitukseen tähtäävä tehokas (lyhytaikainen) toiminta, tempaus, rynnäkkö, isku(toiminta)".

Wikisanakirjan mukaan kampanja on "mielipiteisiin vaikuttamiseen tarkoitettu operaatio, yleensä tarkasti tiettyihin päämääriin rajattuna".

Jo Martti Lutherin teesien tehokas levittäminen oli kuulemma kampanjaa. Sitä on väitetty tiettävästi ensimmäiseksi "propagandahyökkäykseksi", kertoi Jukka Kortti Politiikasta-sivustolla 8.5.2017.

Kansalaisjärjestöjen EHYT ry:n Kampanjan järjestäjän opas 2017 opastaa: "Kampanja on tempaus, jossa kansalaiset otetaan mukaan päätöksentekoon ja vaikuttamiseen."

Mitä näistä oli JSN:n Journalistin ohjeita noudattavan median laajaksi mainostettu Vastuullisen journalismin kampanja 12.3.–25.3.2018? 

Oliko se "isku" ja "rynnäkkö"? Oliko se tempaus, "jossa kansalaiset otetaan mukaan päätöksentekoon ja vaikuttamiseen"?

Levittikö se Martin Luder -nimisenä syntyneen uskonpuhdistajan tavoin tehokkaasti teesejään? Mitkä olivat kampanjan teesit?

Lähtölaukaus

Lähtölaukaus oli JSN:n sivuilla 12.3. julkaistu uutisjuttu VASTUULLISEN JOURNALISMIN KAMPANJA KÄYNNISTYI. Jutun voi lukea tästä.

JSN korosti kampanjan tarkoituksena olevan korostaa, "miten vastuullinen journalismi eroaa muusta viestinnästä". Samalla meitä muistutettiin Journalistin ohjeiden olemuksesta yleisön oikeuksina:

"Kampanjassa korostetaan, että mediat noudattavat Journalistin ohjeita siksi, että ne takaavat yleisön oikeudet. Median lukijoilla, katselijoilla ja kuulijoilla on oikeus muodostaa mielipiteensä luotettavan tiedon pohjalta."

Edelleen saimme tietää, että kampanjan "koti" on verkkosivusto www.vastuullistajournalismia.fi. Se kertoo, mitä Journalistin ohjeet tarkoittavat tavalliselle median kuluttajalle.

"Sivustolla kerrotaan myös siitä, ettei vastuullinen journalismi ole aina täysin virheetöntä, mutta se myöntää virheensä reilusti ja korjaa ne", JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström vakuutti.

JSN:n perustamisesta vuonna 1968 toki myös kerrottiin. Tarkkasilmäinen lukija oivalsi, että JSN perustettiin ennen muuta pitämään julkisen vallan näpit tiukasti erossa median sääntelystä.

Ylen kompuroiva startti

Ylessä Mattias Mattila oli saanut kunnian laukaista kampanjan käyntiin. Laukaus nähtiin 12.3. aamulla Ylen uutisten nettisivuilla. Illalla laukaus nähtiin ja kuultiin tv-uutisissa. Nettijutun voi lukea tästä.

Jutusta kävi ilmi, että monilla katugallupin haastateltavilla oli vain "etäinen aavistus" JSN:stä. Vain yksi sai toimittajan mielestä muotoiltua JSN:n tehtävän "yhdeksi lauseeksi".

– Se valvoo medioiden julkaisujen ja kirjoitusten laillisuutta ja paikkansa pitävyyttä, ilmoittaa Timo Sarvilinna Helsingistä.

"Paremmin sitä ei voisi sanoa", Mattias Mattila auktorisoi katugallupinsa asiantuntijan muotoilun.

Herra paratkoon, JSN:stä juttua tekevä julkisen palvelun Ylen reportterihan oli ihan ulalla JSN:n tehtävistä.

Kadun ekspertin "paremmin sitä ei voisi sanoa" -muotoilu oli pahoin pielessä ja johti Yle-veron maksajia harhaan. Niinpä meilailin Ylen ula-aaltojen toimittajalle ystävällisen korjauspyynnön:

Hei,

kritiikittömän, vain JSN:n pintakiiltoa heijastavan juttusi lopussa Timo Sarvilinna, yksi katukyselyn ”asiantuntijoistasi”, muotoili JSN:n tehtävän yhdeksi lauseeksi: ”Se valvoo medioiden julkaisujen ja kirjoitusten laillisuutta ja paikkansa pitävyyttä.” 

Kommentoit hänen muotoiluaan, että ”paremmin sitä ei voisi sanoa”. 

JSN:n tehtävät on kerrottu sen perussopimuksessa. Siitä käy hyvin ilmi, että ”medioiden julkaisujen ja kirjoitusten laillisuuden” valvonta ei kuulu lainkaan neuvoston tehtäviin.

Laillisuusvalvonnan väittäminen Julkisen sanan neuvoston tehtäväksi johti lukijoita pahemman kerran harhaan. Sellaisena väite oli Journalistin ohjeiden 20. kohdan tarkoittama olennainen asiavirhe, joka on syytä korjata viipymättä.

Toimittaja vastasi pyyntöön kiiruusti ja kertoi, että jutun loppua oli tarkennettu. Ja toden totta, näin jutun tekstiä oli "tarkennettu" katugallupin herra Sarvilinnan muotoilun perään:

"Voisiko sitä paremmin sanoa? Virallisemmin ainakin. JSN on tiedotusvälineiden kustantajien ja toimittajien perustama itsesääntelyelin, jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa ja puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta. JSN ei ole tuomioistuin eikä se käytä julkista valtaa."

Aivan jutun lopussa oli vielä tieto:

"Lisäys 12.3. klo 13.20: Jutun loppuun lisätty JSN:n oma määritelmä sen tehtävistä ja huomio siitä, ettei JSN ole tuomioistuin eikä se käytä julkista valtaa."

No, tällainen "tarkennus" ja "lisäys" ei ollut vielä sitä, mitä JSN virheen oikaisulta edellyttää. Niinpä paatuneen kverulantin byroosta lähti uusi viesti Ylen ula-aalloille:

Parahin Mattias,

kiittelen infostasi, vaikka asiavirheen oikaisu menikin suurelta osin persielleen eli jäi ”oikaisuksi”. Journalistin ohjeiden 20. kohdan mukaan nimittäin ”yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu”. 

Miksi siis et kertonut reilusti, mikä oli se asiavirhe? Yrititkö saada – niin kuin lukuisat toimittajat ja tiedotusvälineet yrittävät saada – asian näyttämään siltä, ettei varsinaista asiavirhettä ole ollutkaan? 

Parahin Mattias vastasi heti ja korosti, että katukyselyssä saatu vastaus ei ollut asiantuntijalausunto vaan "kansankielinen" vastaus siitä, mikä on JSN.

Niinpä hänen mielestään ei ollut "hengen mukaista" lähteä analysoimaan yksittäisiä termejä, mutta tarkennus oli "väärinkäsitysten välttämiseksi" toki ollut paikallaan. 

Nyt sai "Mattias hyvä" ottaa vastaan tällaisen viestin faktantarkistajalta, jolle ei vieläkään kelvannut Yleä rahoittavaa yleisöä varten tehty "tarkennus" ja "lisäys":

Ylen uutiset ei voi livistää vastuustaan vetoamalla siihen, että perättömiä tietoja levitti sen sivuilla katugallupissa haastateltu kansalainen. Yle vastaa tietysti kaiken levittämänsä tiedon paikkansapitävyydestä. 

Mikä ihme tässä asiassa on niin vaikeaa? Väite siitä, että JSN valvoo ”medioiden julkaisujen ja kirjoitusten laillisuutta”, antoi lukijoille aivan väärän kuvan itsesääntelyn tehtävistä. Laillisuusvalvonta ei kuulu JSN:n tehtäviin miltään osin.

Hyvän journalistisen tavan mukaan tämmöinen paha asiavirhe korjataan niin, että kerrotaan lukijoille ensin virheellisestä väitteestä ja sen jälkeen kerrotaan, miten asia oikeassti on. Ei se tämän vaikeampaa ole, eikä virheen reilun oikaisemisen pitäisi sattua yhtään.

On kiinnostavaa, mutta surullista havaita, ettei Totuuden Henki vieläkään johda Ylen uutis- ja ajankohtaistoimitusten journalismia. Tavastasi toimia veronmaksajat tuskin kiittävät.

Melkoisen väännön jälkeen 13.3. klo 11.15 Mattias Mattilan jutun perään ilmaantui reilu, JSN:n vaatimukset mielestäni täyttävä oikaisu:

"Jutusta on poistettu lause, jossa haastateltava sanoo, että Julkisen sanan neuvosto 'valvoo medioiden, julkaisujen ja kirjoitusten laillisuutta ja paikkansa pitävyyttä'.

JSN on itsesäätelyelin, se ei ole tuomioistuin eikä käytä julkista valtaa."

En tiedä, ketä Ylessä on kiittäminen siitä, että paha asiavirhe tuli lopultakin oikaistuksi. Nyt joka tapauksessa oli saatu "vastuullisen journalismin" kampanja Ylessäkin käyntiin. 

Etelä-Suomen Sanomien varaslähtö

Julkisen sanan neuvoston varajäsen, ESS:n toimituspäällikkö Juha Honkonen otti kampanjaan ilmiselvän varaslähdön. 

Hän kertoi kampanjasta lehdessään jo 10.3. ja ilmaisi ilonsa median itsesääntelyn hyvinvoinnista: "Näin juhlavuonna on ilo todeta, että median itsesääntely voi hyvin." JSN:n varajäsen toki tietää.

"Yleisö tuntuu tietävän hyvin, että sitoutuminen Journalistin ohjeisiin on takaus laatuun pyrkimisestä. Tuoreen kyselyn mukaan noin 90 prosenttia suomalaisista tuntee JSN:n."

Ihan kompuroimatta ESS:n varaslähtö ei lukijoiden oikeuksien näkövinkkelistä kuitenkaan sujunut. JSN:n varajäsen nimittäin esitti Esalainen-kirjoituksessaan perättömän väitteen lähdesuojasta.

Hän tiesi kertoa valmisteilla olevasta JSN:n kannanotosta, jossa selvennetään sitä, voiko journalisti missään tilanteessa rikkoa lakia sananvapauden nimissä.   

Kannanoton valmistelu oli saanut alkunsa Hesarin Viestikoekeskusta käsitelleistä jutuista, Honkonen kertoi ja väitti:

"Niihin liittyen Helsingin käräjäoikeus päätti tällä viikolla hätkähdyttävästi rikkoa toimittajan lähdesuojaa tutkimalla tämän vasaralla moukaroiman tietokoneen sisällön."

Koska väite oli perätön, meilailin JSN:n varajäsenelle saman tien seuraavanlaisen reklamaation:

Hei,

väitit, että ”Helsingin käräjäoikeus päätti tällä viikolla hätkähdyttävästi rikkoa toimittajan lähdesuojaa tutkimalla tämän vasaralla moukaroiman tietokoneen sisällön”. Eihän se näin mennyt. Miksi ihmeessä syötit ESS:n viattomille lukijoille pajunköyttä?

Vastoin väitettäsi Helsingin käräjäoikeus ei tutkinut Laura Halmisen tietokoneen sisältöä. Sen sijaan oikeus myönsi KRP:lle luvan tehdä erityisen laite-etsinnän Hesarin Laura Halmiselta takavarikoituihin laitteisiin. 

KRP pääsee tutkimaan matskuja kuitenkin vain etsintävaltuutetun avulla. Etsintävaltuutettu arvioi, onko Halmiselta takavarikoiduissa laitteissa lähdesuojan alaista aineistoa. KRP ei saanut nyt sellaisia valtuuksia, että se voisi tarkastella esitutkinnan aikana lähdesuojan alaista aineistoa.

Kiinnitän huomiotasi myös siihen, että on ongelmallista kirjoittaa ”toimittajan lähdesuojasta”. Halmisen tapauksessa kyse oli toimittajasta, mutta ilmaisu ”toimittajan lähdesuoja” houkuttaa lukijat ajattelemaan virheellisesti, että lähdesuoja olisi vain toimittajan oikeus.

Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan lähdesuoja on kenen hyvänsä yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla, kuten sananvapauslain 16. pykälä toteaa. On olemassa oikeuskäytäntöäkin siitä, että lähdesuoja ei ole vain toimittajan oikeus, vaikka toimittajat järjestään semmoista yleisöilleen uskottelevat.

Reklamaatio meni tiedoksi ESS:n toimitukselle ja päätoimittajalle, mutta ei se mitään auttanut. Ei lehti tietenkään lähtenyt oikaisemaan toimituspäällikkönsä perätöntä väitettä. 

No, "vastuullisen journalismin" kampanja joka tapauksessa oli polkaistu liikkeelle, joten mitäs siitä, vaikka ESS:n lukijoille jäi tästä lähdesuojan "sivujuonesta" väärä käsitys.

Kampanjan koko kuva?

Saadakseni edes vähän täyteläisemmän kuvan "laajaksi" sanotusta kampanjasta, kävin läpi viiden sanomalehden printtiversiot ajanjaksolta 12.3.–25.3.2018.  

Alla olevaan hienoon asetelmaan olen merkinnyt rukseilla ne päivät, jolloin lehdissä oli ylipäätään jotain kampanjaa koskevaa. Ei ruksien viidakko ihan läpitunkemattomalta vaikuta.

Hesari rynnäköi kampanjassa havaintojeni mukaan yhtenä päivänä, 13.3. Sen jälkeen kampanjointi olikin hillitympää. 

13.3. HS otti käyttöön "Vastuullisen journalismin" merkin ja julkaisi kulttuurisivuillaan Antti Majanderin kahden palstan kokoisen jutun.

Tarina toisti aiemmin mainitun JSN-jutun tietoja. JSN:n puheenjohtaja vakuutti, että vastuullinen journalismi myöntää virheensä ja korjaa ne. Juttuun oli kirjoitettu myös päätoimittaja Kaius Niemen kommentti:

"Tämä kampanja on yksi viestinten yhteisponnistus luottamuksen ylläpitämiseksi." 

Hufvudstadsbladet iski lukijoidensa tajuntaan kampanjassa kolmena päivänä. Ensimmäinen isku jysähti 14.3. Minä melkein tipuin kanveesiin jo ekassa erässä, dramaattisen piirroksen nähtyäni.

Lukijarosvot ja ties mitkä valheen demonit ahdistavat joka puolelta. Mutta toimittaja on reilu sankari, hän ei järky, hän noudattaa tyynesti, mutta tinkimättömästi Journalistin ohjeita. 

Kronikassaan päätoimittaja Susanna Ilmoni tiesi, että luottamus medioihin heikkenee globaalisti, mutta luottamus perinteiseen journalismiin lisääntyy samaan aikaan vahvasti.

Hyvä niin, sillä "läsaren har rätt att kunna lita på att det som en seriös tidning publicerar stämmer". Luotettavuus on näin vastuullisen journalismin kaikki kaikessa, myös på svenska.

Kampanjan "ansvarsfull journalistik" -merkin Hbl otti käyttöön 16.3. ja sijoitti sen apinalaatikon alapuolelle. Kampanjan sivun kokoiset ilmoitukset Hbl julkaisi 19.3. ja 22.3. ja siinä kaikki.

Etelä-Suomen Sanomien varaslähtö 10.3. tuli jo noteeratuksi. 12.3. lehti julkaisi kahden palstan jutun, joka oli rakennettu aiemmin kuvatusta JSN-uutisen aineksista. Tämän jälkeen kampanjan pöhinää ei ESS:n sivuilla näkynyt.

Keskisuomalainen aloitti kampanjansa 12.3. sivun kokoisella Vastuullisen journalismin ilmoituksella. 13.3. KSML julkaisi kampanjasta kertovan kolmen palstan jutun.

Siinä päätoimittaja Pekka Mervola korosti, että "oikeat tiedot ovat meille tärkeitä". Journalistin ohjeita noudattava media myöntää virheet ja tekee niistä oikaisut, juttu vakuutti.

Keskisuomalainen palasi kampanjan iloihin vielä 19.3. ja julkaisi uudelleen kampanjasta kertovan ilmoituksen.

Länsi-Savo avasi pelinsä 12.3. jutulla, jossa se kertoi vastuullisen journalismin merkistä ja julisti noudattavansa Journalistin ohjeita.

15.3. päätoimittaja Timo Laitakari korosti pääkirjoituksessaan median vastuuta lukijoilleen. Mutta vastuullinenkin media tekee virheitä. Erona valemediaan on kuitenkin se, että virheet korjataan ja niistä kerrotaan.

  

Vastuullisen journalismin kampanjan "koti"

Vastuullisen journalismin kampanjan "kotiin" ja komeasta merkistä kertovaan huoneeseen pääsee tästä ovesta. 

Heti oven avattuasi "kodin" hengetär paljastaa, mistä tiedät, että media on "reilu ja rehellinen" ja mistä tiedät, että "uutinen on totta". Tästä merkistä, totta kai, jottas tiedät:

Saat myös tietää, miten kantelu etenee Julkisen sanan neuvostossa, jos olet "suivaantunut" jostakin lehti-, radio-, tv- tai nettijutusta ja tehnyt JSN:lle kantelun:

"JSN:ssa kantelu kirjataan ja sen perusteet tutkitaan. Päätetään, otetaanko kantelu neuvoston käsittelyyn vai ei."

Mitä kampanjan "kodin" hengetär ei kerro?

Vastuullisen journalismin kampanjan "kodissa" kaikki vaikuttaa reilulta ja rehelliseltä. Journalismin etiikan tuoksu on lähes huumaavaa. 

Mutta kun olen jo yli viiden vuoden ajan hengaillut tuon "kodin" hengettären kanssa, tiedän, että se on vilpistelyyn taipuvainen. Se vilpistelee kovin mieluusti pimittämällä niitä "kodin" ikäviä juttuja.

Olen raportoinut hengettären vilpistelystä jo kaksi vuotta sitten Kulissien takana -raportissa. Sen voi lukea tästä. 

39-sivuinen raportti paljastaa "vastuullisen" journalismin "kodista" valtavan paljon enemmän kuin kampanjan hengetär. Raportin tarjoama kuva ei nimittäin ole pelkkää kiiltokuvaa.   

Raportti paljastaa ennen muuta sen, miten JSN tulkitsee hyvää journalistista tapaa yleisön tietämättä kantelujen karsinnan kulisseissa. Raportista käy ilmi, miksi se on yleisön kannalta vahingollista.

Raportti kertoo myös siitä pian 50-vuotiaasta loistavasta retorisesta innovaatiosta, jolla median yleisö on saatu uskomaan, että sillä on muka ikiomat edustajansa median itsesääntelyssä.

Faktavahti-blogin lukemattomissa aiemmissa postauksissa olen informoinut myös siitä, ettei kaikkien kantelujen perusteita JSN:ssä suinkaan tutkita. 

Minun kantelujeni perusteita ei ole enää lähes kahteen vuoteen tutkittu kertaakaan. Tapauksia on ollut kymmeniä, joten kampanjan väite kantelun perusteiden tutkimisesta on sitä itseään eli valemediaa.

Perusteita tutkimatta kantelut on järjestään karsittu, koska väitetty motiivini, "testaustarkoitus", on median itsesääntelyn jumalien ja jumalattarien mielestä sopimaton. 

Miksi vastuullisen journalismin kampanja oli vastuuton?

Ykkösteesinään kampanja vakuutteli meille Journalistin ohjeisiin sitoutuneen median luotettavuutta. Juuri tästä syystä kampanja oli minusta vastuuton.

Media vilisee virheitä, joita ei läheskään aina oikaista. Ei oikaista, vaikka oikaisua pyydetään. Jo tästä syystä kansalaisia ei pitäisi suostutella luottamaan vaan päinvastoin kannustaa epäilemään.

Syksyllä 2012 startanneen oman kampanjani, "JSN-testin", havainnot ovat osoittaneet, että vilpin meininki on pelottavan yleistä mediassa ja sen "aidossa" itsesääntelyssä.

Siksi pitäisi kampanjoida sen puolesta, että kansalaiset suhtautuisivat median sisältöihin paljon nykyistä kriittisemmin ja epäilevämmin, suoraan sanoen aprillipäivän asenteella. 

Kuka tällaisen kampanjan polkaisisi liikkeelle? Journalistin ohjeisiin sitoutunut media ei sitä taatusti tee.

Vasabladet oikaisi virheen, vähin äänin, tietty

Tämä toisen pääsiäispäivän postaus journalismin etiikan arjesta ruotii äkkiseltään kenties vähäiseltä tuntuvaa ilmiötä. Mutta kyllä siihen liittyy piirteitä, joilla on yleisempääkin merkitystä. Näin uskon.

Tarkastelun kohteena on HSS Median Vasabladet-lehden tapa harjoittaa "vastuullista journalismia".
På svenska sitä harjoitetaan, ja nyttemmin näissä JSN-kampanjan ylevissä merkeissä, totta kai.

Olen tullut jollain tapaa seuranneeksi Vasabladetin journalistista antia 1990-luvun alkuvuosista asti. Sytykkeen sain, kun tutustuin silloin juuri eläköityneeseen Vbl:n pitkäaikaiseen päätoimittajaan, professori Birger Thölixiin.

Toimin hänen kanssaan vuosia Ylen ohjelmalautakunnassa. Se valvoi hallintoneuvoston puolesta Ylen oman eettisen koodin (silloin Ohjelmatoiminnan säännöstö eli OTS) noudattamista julkisen palvelun journalismissa.  

Vajaa vuosi sitten manalle mennyt Vbl:n ex-päätoimittaja Birger Thölix oli kovan tason journalisti, jonka moraalisetkin hoksottimet olivat minusta kohdallaan.

Tämän päivän tarina Vasabladetista ja sen journalistien moraalisista hoksottimista ei kuitenkaan ala Vasabladetista, vaan Helsingin Sanomista 17.3.2018.

Silloin HS julkaisi Washingtonin-kirjeenvaihtajansa Laura Saarikosken jännän jutun Yhdysvaltain keskilännen kurjuudesta.

Jutussaan Saarikoski esitti muun muassa tällaisen tiedon parhaassa työiässä olevien miesten asemasta Michiganin Flintissä:

Tieto oli virheellinen ja perustui aivan ilmeiseen väärinkäsitykseen työllisyyttä, työttömyyttä ja työvoimaan kuulumista kuvaavien tilastojen käsitteistä.

Virheellinen tieto osoitti, että juttua tehdessään Laura Saarikosken lähdekritiikin hoksottimet eivät olleet ihan kohdallaan. Hän jätti varmistamatta sen, että oli ymmärtänyt tietolähteensä käyttämän käsitteen oikein.

Mutta Saarikosken moraaliset hoksottimet olivat ihan kohdallaan. Hän piti lukijoita arvostavalla tavalla huolta siitä, että paha asiavirhe tuli asianmukaisesti korjatuksi HS:n nettilehdessä 18.3. ja printissä 19.3.

Noteerasin HS:n toimittajan esimerkillisen toiminnan ja kirjoittelin tapauksesta Faktavahdissa 19.3. Kirjoituksen voi lukea tästä.

"Mellanvästern styr USA"

Varhain aamulla 27.3. panin merkille, että Vasabladetin pääkirjoitustoimittaja Stig Nygård oli kirjoittanut kiinnostavan pääkirjoituksen. Sen tiedot olivat osin peräisin HS:n Laura Saarikosken 17.3. jutusta.

"Värst är situationen i den östra delen av Mellanvästern, från Mississippi till Michigan. I exempelvis Flint, Mississippi, är hälften av männen i åldern 25–54 arbetslösa."

Nygård siis esitti Flintin 25–54-vuotiaista miehistä sen saman virheellisen työttömyysväitteen, jonka HS oli jo ajat sitten oikaissut.

Menettely kieli siitä, että lähdekritiikin hoksottimet olivat olleet vallan hukassa. Unohduksen yöhön oli Nygårdilta jäänyt ennen muuta Journalistin ohjeiden kohta 10:

"Journalister bör kontrollera uppgifter så väl som möjligt – även om de har publicerats tidigare."

Och samma på finska:

"Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu."

No, minä ärhäkkänä faktantarkistajana meilailin heti aamulla 27.3. Stig Nygårdille (ja tiedoksi Vbl:n toimitukselle ja päätoimittaja Niklas Nybergille) korjauspyynnön:

"Hei,

kirjoitit Helsingin Sanomien Laura Saarikosken 17.3. juttuun viitaten kehnosta taloustilanteesta USA:n keskilännen itäosissa ja väitit: ”I exempelvis Flint, Mississipppi, är hälften av männen i åldern 25–54 arbetslösa.”

Väite siitä, että Flintissä olisi puolet 25-54-vuotiaista miehistä työttömänä, oli virheellinen. Se johti lukijoita tosi pahasti harhaan ja oli olennainen asiavirhe, joka on syytä korjata viipymättä (JO 20).

Sinulta oli jäänyt näkemättä, että pyynnöstäni Helsingin Sanomat oikaisi 19.3. lehdessään (sekä netissä että printissä) Saarikosken kirjoituksen olennaisen asiavirheen. Printissä HS:n oikaisu meni näin:

”Lauantaina 17. maaliskuuta sivulla B 6 kerrottiin, että Flintissä Michiganissa puolet 25–54-vuotiaista miehistä on työttöminä. Luku sisältää kuitenkin työttömien työnhakijoiden lisäksi ne, jotka eivät ole syystä tai toisesta töissä. Oikea ilmaisu olisi ollut, että Flintissä 25–54-vuotiaista miehistä puolet ei ole töissä.”

Kirjoituksessasi mainitussa tutkimusartikkelissa käytettiin unemployment rate -käsitteen sijasta not working rate -käsitettä. Sen mukaisesti Flintissä 51 prosenttia 25–54-vuotiaista miehistä ei kuulunut työllisiin, vaan heidän joukkonsa koostui työttömistä plus työvoiman ulkopuolella eri syistä olevista.

Suomessa muuten viime vuoden vastaava luku oli 17 prosenttia ja vuonna 1994, pahimman työttömyyden oloissa, 24 prosenttia. Näistä luvuista voinee päätellä, että Flint Michiganin 51 prosentin luku on tosi hurja."

Stig Nygård kiitti saman tien tiedostani ystävällisellä "mårå Markku!" -viestillään. Alkuillasta 27.3. tarkistelin sitten Vbl:n sivuilta, oliko korjauspyyntö purrut. Oli se, ja teksti meni nyt näin:

"Värst är situationen i den östra delen av Mellanvästern, från Mississippi till Michigan. I exempelvis Flint, Mississippi, är hälften av männen i åldern 25–54 inte i jobb."

Pääkirjoituksen alussa lukijoille kerrottiin muutoksesta näin: "ÄNDRAD KL 14:34". Missään kohtaa netissä julkaistua kirjoitusta ei kuitenkaan kerrottu, mitä kirjoituksesta oli muutettu ja miten oli muutettu.

Eikö Vbl:n toimituksessa tiedetty, mitä hyvä journalistinen tapa vaatii, kun korjataan asiavirheitä nettilehdessä? Eikö Vbl:n toimituksessa ole lainkaan luettu Journalistin ohjeiden kohtaa 20?

"På webben räcker det inte med att ta bort den felaktiga informationen eller artikeln för att rätta till ett väsentligt fel, utan allmänheten ska informeras om felet samt om hur och när det har rättats till."

Och samma på finska:

"Verkossa olennaisen virheen korjaamiseksi ei riitä virheellisen tiedon tai jutun poistaminen, vaan yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu."

Tämä hyvän journalistisen tavan vaatimus on aiheellinen. Lukijat ovat ihan hukassa, jos netissä jo julkaistuja juttuja voi jälkikäteen manipuloida vähin äänin, kertomatta asiasta mitään lukijoille.

Kaikki ei siis sujunut Vbl:n toimituksessa niin kuin olisi pitänyt. Moraaliset hoksottimet eivät olleet aivan kohdallaan, hyvän journalistisen tavan vaatimukselle viitattiin kintaalla. Mutta ei tässä kaikki.

Kun pistäydyin äsken Vbl:n sivuilla, panin merkille, että Stig Nygårdin pääkirjoituksen alusta oli otettu pois "ÄNDRAD KL 14:34" -infokin.

Nyt juttu, jonka voi lukea tästä, komeilee asussa, jossa mikään ei kieli siitä, että alkuperäistä tekstiä olisi jollain lailla muutettu, vaikka sitä oli.

Näissä merkeissä siis mennään. "Vastuullisen journalismin" puolesta kampanjoidaan molemmilla kotimaisilla kielillä, ja niin luotettavia ollaan, että.

22.3.2018 kirjoittelin Faktavahdissa postauksen siitä, miten Ilta-Sanomat korjasi Tekniikan Maailman päätoimittajan Reijo Ruokasen kolumnin pahan asiavirheen, vähin äänin totta kai.    

Mikään ei ainakaan nyt Ruokasen ärhäkässä kolumnissa "Emävale, tilasto ja valikoiva muisti" viittaa siihen, että alkuperäistä tekstiä olisi jälkikäteen manipuloitu, vaikka sitä oli. Kirjoituksen voi lukea tästä. Näissä merkeissä mennään.

No, mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Ainakin se tulee heti mieleen, että lähdekritiikin hoksottimet ovat monilla journalisteilla huonossa hapessa. Yleisön kannalta se on koko lailla ongelmallista.

Yleisön oikeuksia ajatellen ei ole järin kivaa sekään, että niin monet tämän päivän journalistit ovat virittäneet moraaliset hoksottimensa vilpin aaltopituudelle.

Tämän postauksen esimerkit kertoivat vilpistelystä Vasabladetin ja Ilta-Sanomien toimituksissa. Esimerkkejä valitettavasti riittää tuleviinkin postauksiin.

Toisen pääsiäispäivän kunniaksi päätän postauksen, vaikka pakana olenkin, virren 381 sanoilla (Haqvin Spegelin kirjoittama, Elias Lönnrotin suomentama virsi vuoden 1886 virsikirjassa):

Nyt petos vilppi täällä

on noussut kunniaan,

on valhe valheen päällä

ja vääryys voimissaan.

"Suomi valittiin hiljattain YK:n vertailussa maailman onnellisimmaksi maaksi"

Näin Helsingin Sanomat, sanomalehtiemme ykkönen, kuvasi pääkirjoituksessaan 22.3.2018 reilu viikko sitten julkaistua onnellisuusraporttia The World Happiness Report 2018.

Hesarin nettilehdessä pääkirjoitus julkaistiin illansuussa 21.3. Kirjoituksen, joka ruoti varsinaisesti professori Juho Saaren johtaman eriarvoisuustyöryhmän raporttia, voi lukea tästä.

Helsingin Sanomien lyhyt kuvaus oli kiinnostava, sillä se johti lukijoita harhaan kahdellakin tavalla: Suomea ei totta vie "valittu" onnellisimmaksi maaksi, eikä vertailu ollut YK:n oma vertailu.

Hesarin kuvaus kiteytti yhteen lyhyeen lauseeseen ne molemmat tavat, joilla ties kuinka monet mediat ovat antaneet suomalaisille aivan väärän kuvan kiinnostavasta onnellisuusraportista.    

Vertailu ei ollut "YK:n vertailu"

Vertailun teki ja julkaisi YK:hon yhteydessä oleva, mutta sitoutumaton asiantuntijaverkosto The Sustainable Development Solutions Network (SDSN).

Tämän kestävän kehityksen ratkaisuja edistävän verkoston lanseerasi kesällä 2012 YK:n silloinen pääsihteeri Ban Ki-moon. Verkosto ei kuitenkaan ole mikään YK:n elin, vaikka toimii yhteydessä YK:hon ja on ikään kuin YK:n pääsihteerin "suojeluksessa".

Yhteistyötä SDSN-verkosto totta kai tekee YK:n toimistojen kanssa, saa niiltä käyttöönsä esimerkiksi tilastoaineistoja. Mutta verkosto tekee yhteistyötä myös lukemattomien yksityisten tahojen kanssa.

SDSN-verkostoa johtaa maailmankuulu professori Jeffrey D. Sachs, joka on myös toiminut pitkään YK:n pääsihteereiden neuvonantajana.

Tämän vuoden onnellisuusraportin tuottamista tukivat ainakin seuraavanlaiset putiikit: Ernesto Illy Foundation, Canadian Institute for Advanced Research ja Gallup.

Raportin toimittivat hyvinvointitutkimuksen veteraanit, professorit Jeffrey D. Sachs, John F. Helliwell ja Richard Layard. Kolmikon lisäksi raportin tekstejä kirjoitteli viitisentoista tutkijaa.

Onnellisuusraporttia YK:n vertailuksi väittäneiltä näyttää myös jääneen huomaamatta jo raportin sisällysluettelon sivulla julkaistu varoitus lukijoille:    

"The World Happiness Report was written by a group of independent experts acting in their personal capacities. Any views expressed in this report do not necessarily reflect the views of any organization, agency or programme of the United Nations." 

Aika erikoinen on sellainen "YK:n vertailu", josta varoitetaan, että sen näkemykset eivät välttämättä vastaa YK:n minkään organisaation, toimiston tai ohjelman näkemyksiä.

Jos kyse olisi YK:n omasta vertailusta, niin luulisi, että ainakin joku YK:n instansseista ottaisi vertailun nimiinsä.

Funtsin tuosta YK:n vertailu -väärinkäsityksestä, että suurin piirtein vastaavaan väärinkäsitykseen sortuisi se, joka väittäisi professori Juho Saaren työryhmän ehdotuksia hallituksen ehdotuksiksi.

Suomea ei "valittu" onnellisimmaksi maaksi

The World Happiness Report 2018 on luettavissa tästä. Avautuvan sivun oikeasta laidasta löytyvät linkit raportin lukuihin ja liitteisiin.

Alla olevassa kuviossa on onnellisuusraportin rankkauksen Top 10. Raportissa rankkaus on esitetty luvussa 2 kuvana 2.2. Postaukseen en valitettavasti onnistunut kopsaamaan kuviota aivan säällisen kokoisena.

Tarkkasilmäinen lukija kenties kuitenkin näkee, että Suomi on sijalla 1. Isänmaan nimen perässä on sulkeissa mystinen luku 7.632.

Kakkosena olevan Norjan luku on 7.594, kolmantena olevan Tanskan 7.555 ja yhdeksäntenä olevan Ruotsin luku 7.314.

Top 10:n keskimääräinen lukema on yli kaksi kertaa isompi kuin kymmenen vähiten onnellisen maan vastaava lukema. 156 maan vertailussa hännänhuipun eli Burundin lukema on 2.905.

Mutta miten moinen rankkaus mystisine lukuarvoineen oikein saatiin aikaan? Tähän tapaan asiasta kerrotaan raportissa:

"Figure 2.2 (below) shows the average ladder score (the average answer to the Cantril ladder question, asking people to evaluate the quality of their current lives on a scale of 0 to 10) for each country, averaged over the years 2015–2017."

Vastaus siihen, mikä tuo kyselyissä eri maiden asukkaille esitetty, hyvinvointitutkimuksista tuttu Cantril ladder -kysymys tarkasti ottaen oli, löytyy raportin luvun 2 tilastoliitteestä 1:

“Please imagine a ladder, with steps numbered from 0 at the bottom to 10 at the top. The top of the ladder represents the best possible life for you and the bottom of the ladder represents the worst possible life for you. On which step of the ladder would you say you personally feel you stand at this time?” 

Vastaajaa siis pyydettiin kuvittelemaan tikkaita, joiden askelmat on numeroitu nollasta kymppiin. Vastaajalle kerrottiin, että huipun askelma edusti hänelle parasta mahdollista elämää ja alin askelma taas pahinta mahdollista elämää.

Tämän jälkeen vastaajalta udeltiin, millä askelmalla hän nyt kokee seisovansa. Toisin sanoen ihmistä pyydettiin antamaan oman elämänsä tämänhetkiselle yleiselle laadulle pisteet 0–10-asteikolla.

Onnellisuutta siis mitattiin tällä kysymyksellä, ja raportti korosti, että rankkaus perustui ainoastaan tähän kysymykseen annettuihin vastauksiin eri maissa tehdyissä kyselyissä.

"The rankings in Figure 2.2 depend only on the average Cantril ladder scores reported by the respondents." 

Suomea ei toden totta "valittu" maailman onnellisimmaksi maaksi, vaikka Hesari niin lukijoilleen uskotteli.

Hesarin "kunniaksi" pitänee kuitenkin sanoa, että se ei ollut ainoa media, joka sortui kirjoittamaan Suomen "valitsemisesta" onnellisimmaksi maaksi. Saman konsernin Ilta-Sanomissakin kävi näin.

Rankkaus ei perustunut onnellisen elämän edellytyksiin

Vastoin medioiden luomaa kuvaa SDSN-verkosto ei myöskään mitannut onnellisuutta raportissa mainittujen kuuden tekijän – elintason, sosiaalisen tuen, terveen elinajan odotteen, elämän valintojen sosiaalisen vapauden, anteliaisuuden tai korruption – avulla.

Yksi tämän harhaanjohtavan kuvan luojista oli Helsingin Sanomat. Kun se uutisoi verkossa 14.3. Suomen noususta World Happiness Report -vertailun kärkeen, se antoi ymmärtää, että vertailussa oli kyse onnellisen elämän edellytyksistä. HS:n jutun voi lukea tästä.

Juttuja kiireessä sähläävät toimittajat kaiketi käsittivät väärin sen, mitä kunkin maan nimen perässä olevat värikkäät palkit tarkoittivat.

Väärinkäsitykseen saattoi toimittajia altistaa rankkauksen perässä kuviossa 2.2 esitetty palkin värien selite:

Näin raportin kirjoittajat tekstissään kuvasivat värikkäiden palkkien merkitystä kunkin maan nimen perässä:

"Each of these bars is divided into seven segments, showing our research efforts to find possible sources for the ladder levels. The first six sub-bars show how much each of the six key variables is calculated to contribute to that country’s ladder score, relative to that in a hypothetical country called Dystopia". 

Värikkäät palkit siis kuvasivat vain tutkijoiden yritystä etsiä selitystä niille pisteille, joita kunkin maan vastaajat olivat kyselyissä antaneet oman elämänsä laadulle.

Palkeissa ja selitteessä mainittu hypoteettinen maa "Dystopia" on niin kauhea maa, että sen roolia tuossa tutkijoiden selitysyrityksessä en uskalla ruveta kuvaamaan.    

Tämäkö "vastuullista journalismia"?

Kun tiedotusvälineiden porukka laidasta laitaan johtaa yleisöä harhaan lopultakin aika simppelissä asiassa, herää kysymys, millaisessa journalismin "Dystopiassa" meillä oikein eletään.

Helsingin Sanomien "vastuullinen journalismi" on herättänyt faktoja tarkistavassa lukijassa erityistä ihmetystä.

Ihmetystä herätti muun muassa kv-onnellisuuspäivänä 20.3. netissä julkaistu juttu Miksi Suomi julistettiin maailman onnellisimmaksi maaksi? Jutun voi lukea tästä.

Jutun toimittaja uskotteli lukijoille, että onnellisuustutkimusta varten haastatelluilta tivattiin näkemystä jopa sellaisesta asiasta kuin elinajanodotteesta.

Pikainen vilkaisu SDSN:n raporttiin olisi paljastanut, että oikeasti tuo tieto saatiin WHO:sta ja Maailmanpankista.

Eiväthän kyselyihin vastaavat, herra paratkoon, edes meillä Suomessa voi tietää yhtään mitään elinajanodotteista. Ja luuleeko HS:n toimittaja Burundin tavallisten pulliaisten tietävän jotain elinajanodotteista?

Hesarin "Suomi valittiin" -väite taas kieli kehnosta journalismista siksikin, että filosofi Frank Martela oli vain hetkeä aiemmin, varhain aamulla 21.3., kertonut HS:n kolumnissa, miten SDSN:n rankkaus oikeasti oli syntynyt. Martelan jännän, oivaltavan kolumnin voi lukea tästä.

Siitä lukijaa kuitenkin varoitan, että World Happiness -raportin statusta kuvaava ilmaisu "YK:n alla toimiva" ei ollut kolumnissa erityisen onnistunut.

"YK:hon yhteydessä oleva" olisi ilmaissut paremmin sen, että kyse ei ollut YK:n omasta raportista. Tätä mieltä Frank Martelakin varmasti on.