STTK tutki, ja taas toimittajat uskoivat

Puolen miljoonan toimihenkilön STTK julistaa monen muun ay-järjestön tapaan vastustavansa hallituksen esitystä, joka helpottaisi henkilöperusteista irtisanomista alle 20 hengen yrityksissä.

Maanantaina 27.8.2018 STTK julkaisi Aula Research Oy:llä teetetyn "kansalaiskyselyn" tulokset. Ne näyttivät tukevan vahvasti ay-järjestön edunvalvonnan linjaa.

Kyselystä kertovan tiedotteen iskevä otsikko julisti, että "suomalaiset" torjuvat työsuhdeturvan heikentämisen:

"STTK:n teettämän kansalaiskyselyn perusteella selkeä enemmistö suomalaisista suhtautuu kielteisesti siihen, että työntekijöiden työsuhdeturvaa heikennettäisiin työllistymisen edistämiseksi."

Jokseenkin tai erittäin kielteisesti työntekijöiden työsuhdeturvan heikentämiseen työllistymisen lisäämiseksi ilmoitti suhtautuvansa peräti 65 prosenttia kyselyyn vastanneista.

Tiedotteen liitteenä oli kyselystä kertova Aula Research Oy:n laatima muutaman slaidin mittainen taustainfo. Sen mukaan kyselyyn vastasi yhteensä 2 107 iältään 18–75-vuotiasta henkilöä ympäri Suomen.

"Otos edustaa mannersuomalaisia iän ja sukupuolen mukaan painotettuna", Aula Research totesi ja ilmoitti, että kysely toteutettiin 30.7.–19.8.2018 "sähköisenä kyselynä".

Mitään muuta tietoa STTK:n tiedote ja Aula Researchin taustainfo eivät tarjonneet kyselyn ulkoisesta luotettavuudesta eli sen tulosten yleistettävyydestä 18–75-vuotiaisiin suomalaisiin.

Mediassa tämä ajankohtaiseen poliittiseen kiistaan liittyvä etujärjestön teettämä kysely ylitti uutiskynnykset heittämällä. Yllä oleva otsikko koristi Karjalaisen julkaisemaa STT:n uutista. Uutisen voi lukea tästä.

STT:n uutinen julkaistiin sisällöltään käytännössä samanlaisena lisäksi muun muassa Kalevassa, Taloussanomissa ja Turun Sanomissa.

Omat uutisensa STTK:n kyselystä julkaisivat ainakin Vantaan Sanomat, Demokraatti, Kansan Uutiset, Helsingin Sanomat ja Verkkouutiset. Kokoomuksen Verkkouutiset otsikoi 27.8. uutisensa tähän tapaan:

Yhteistä kaikkien lehtien uutisille oli se, että niissä kerrottiin kyselyn tekotapa liki sanatarkasti STTK:n tiedotteen tekstiä toistaen. Verkkouutisten lukijat saivat tekotavasta tällaisen tiedon:

"STTK:n Aula Researchilla teettämään sähköiseen kansalaistutkimukseen vastasi yhteensä 2 107 iältään 18-75-vuotiasta henkilöä eri puolilla Suomea. Kysely toteutettiin heinäkuun lopun ja elokuun puolivälin aikana."

Julkaistujen uutisten toimittajia ei näyttänyt kiinnostaneen yhtään se, oliko etujärjestön kysely kiistellystä poliittisesta asiasta tehty sillä tavalla, että tulokset voitiin jollain todennäköisyydellä yleistää "suomalaisiin" ja "kansaan".

SLOP

Minussa STTK:n ja Aula Researchin tarjoama tieto kyselyn tekotavasta herätti epäilyjä kyselyn ulkoisesta luotettavuudesta. Siksi kysäisin tutkimuksen tekijöiltä, miten vastaajat tämänkertaiseen kyselyyn hankittiin.

Kävi ilmi, että tutkimuksen metodi oli nyt sama kuin STTK:n 27.4.2017 julkaisemassa kyselyssä, jonka teemana oli silloin ajankohtainen ja kiistelty työaika.

Kansalaisia lähestyttiin nytkin sähköisellä kutsulla kyselyyn. Kyselykutsu lähetettiin sähköpostitse ensinnäkin kaikille Aula Researchin oman kansalaispaneelin jäsenille.

Lisäksi vastaajia hankittiin lähettämällä sähköpostitse kyselykutsu Aulan yhteistyökumppanin useiden eri vastaajapaneelien jäsenille. Näin minulle kerrottiin.

STTK:n kyselystä tällä "sähköisellä" tavalla tiedon saaneista vastaajapaneelien jäsenistä halukkaat sitten hakeutuivat vastaajiksi.

Niinpä vastaajien joukosta ei voinutkaan rakentua minkään sortin otosta. Vastaajien joukko oli pelkkä itsevalikoitunut näyte, ja siksi kysely oli luonteeltaan self-selected opinion poll eli SLOP.

Dosentti Kimmo Vehkalahti huomauttaa Kyselytutkimuksen mittarit ja menetelmät -kirjassaan (Tammi, 2008, s. 43), että aineistoista käytetään usein sanaa "otos", vaikka tiedonkeruussa ei olisikaan kyse otannasta.

Lisäksi hän toteaa: "Jokaisella perusjoukkoon kuuluvalla tulee olla sama todennäköisyys tulla valituksi otokseen. Muussa tapauksessa otos ei edusta perusjoukkoa."

Yllä kerrotut tiedot siitä, miten vastaajat kyselyyn haalittiin, osoittavat, ettei kaikilla 18–75-vuotiailla suomalaisilla ollut alkuunkaan samaa todennäköisyyttä tulla valituksi otokseen.

Esimerkiksi minä kuulun ilmiselvästi perusjoukkoon eli 18–75-vuotiaisiin suomalaisiin, mutta todennäköisyyteni tulla valituksi otokseen oli pyöreä 0, koska en ole minkään edellä mainitun paneelin jäsen enkä saanut mitään tietoa koko kyselystä.

Koska vastaajia ei valittu kyselyyn minkäänlaisen satunnaisotannan avulla, STTK etujärjestönä johti yleisöä harhaan, kun väitti kyselyn osoittavan, että "selkeä enemmistö suomalaisista" torjuu työsuhdeturvan heikentämisen.

STTK:n auliina apupoikina ja -tyttöinä yleisön kusetuksessa ahersivat "vastuullista journalismia" tuottavat toimittajat. Heidän otteissaan ei tälläkään kertaa ollut häivääkään kriittisyyttä.

Tämän postauksen otsikon "taas" viittasi siihen, että STTK onnistui nytkin saamaan toimittajat joukolla mukaan härskiin kusetukseensa.

Surullisen tarinan toimittajien viimekertaisesta STTK-limbosta voi lukea 28.4.2017 julkaistusta Faktavahdin postauksesta "STTK tutki ja toimittajat uskoivat". 

Vaikka 28.4.2017 postaus on surullinen tarina, se kannattaa ehdottomasti lukea. Teksti tarjoaa lisäinfoa tämän päivän epistolan sanoman sisäistämiseksi. 

"Niinistön esittämä väite ei ollut totta"

Elokuun 13. päivänä 2018 julkaistu toimittaja Matti Mörttisen ja toimittaja Lauri Nurmen teos Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra (Into) on sytyttänyt kiivaan julkisen debatin presidentin valtaoikeuksista.

Kirjan tekijät paljastivat esimerkiksi joulukuussa 2015 pidetyn neuvonpidon, johon Niinistö oli kutsunut EK:n ja SAK:n johtajat. Tapaamisesta ei silloin hiiskuttu sanaakaan julkisuuteen.

"Kiky-sovun salattu takuumies" -luvussa (s. 243–247) kerrottujen tietojen mukaan presidentti vetosi tuossa aamutilaisuudessa työmarkkinapomoihin kikyn neuvottelujen puolesta.

Mörttinen ja Nurmi tulkitsivat, että "tasavallan presidentti oli puuttunut salaisesti sen hetkisen sisäpolitiikan tärkeimpään ja kiistanalaisimpaan asiaan kertomatta siitä omaa taustapuoluettaan edustavalle valtiovarainministerille".

Niinpä he kysyivätkin: "Ylittikö presidentti valtaoikeutensa kutsuessaan EK:n ja SAK:n johtajat neuvonpitoon Mäntyniemeen?"

On hämmentävää, että kirjan herättämässä debatissa on vaiettu tyystin siitä, miten presidentti tammikuussa 2014 puuttui yhteiskuntaa vahvasti jakavaan, todella kiisteltyyn sisäpolitiikan ideologiseen kysymykseen. Kyse oli julkisen sektorin koosta.

Erityisen hämmentävä havainto on siksi, että teoksen mukaan (s. 284–285) Sauli Niinistö puuttui tähän sisäpolitiikan jättikiistaan esittämällä julkisen sektorin koosta väitteen, joka ei ollut totta.

Väite Selkäranka-seminaarissa 

15.1.2014 Helsingin Kulttuuritehdas Korjaamossa järjestettiin teollisuuden tulevaisuutta pohtiva "Selkäranka-seminaari". Seminaarin oli kutsunut koolle elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.).

Arvovaltaiseksi seminaarin avaajaksi oli saatu itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Presidentin kanslian 15.12.2014 uutisen mukaan Niinistö otti avauspuheessaan kantaa julkisen sektorin tilaan ja esitti varoituksen:

"Julkisen sektorin osuus Suomen bruttokansantuotteesta on 58 prosenttia, joka ilmeisesti on eniten maailmassa tällä hetkellä. Se ei ole terve tilanne alkuunkaan."

Samana päivänä @TPKanslia julkaisi vielä tviitin: "#TPNiinistö: Julkisen sektorin osuus bkt:stä 58 %. Tilanne ei ole terve. #selkäranka".

Presidentin kanslian uutisesta ja tviitistä voinee päätellä, että Niinistö halusi varmistaa väitteelleen mahdollisimman laajan julkisuuden. Senkin voinee päätellä, että väite ei ollut mikään lipsahdus vaan tarkkaan harkittu ulostulo.

Mörttisen ja Nurmen kirjassa väite esitettiin ikään kuin osoituksena siitä, että "talouspolitiikassa Niinistöstä ei demaria hevillä saa". Väitteeseen viitaten he kirjoittivat:

"Tammikuussa 2014 Niinistö pillastutti poliittisen vasemmiston elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren koollekutsumassa Selkäranka-seminaarissa."

Kirjan tekijöiden mukaan Niinistön "sanoista seurasi kritiikkiaalto tasavallan presidenttiä kohtaan, koska Niinistön esittämä väite ei ollut totta".

Erityisen kiinnostava tämä tieto epätodesta väitteestä on, jos Mörttisen ja Nurmen arvelu Niinistön tarkoituksesta osui kohdalleen:

"Niinistön tarkoituksena oli kaiketi patistella poliitikkoja julkisen talouden mittaviin leikkauksiin. Siinä hän taisi onnistua. Kansalaisten mielikuvissa vahvistui käsitys mammuttimaisesta julkisesta sektorista: 58 prosentin bkt-osuus kuulosti sosialismilta – ja Suomihan olisi sosialistinen maa, jos väite pitäisi paikkansa."

"Kritiikkiaalto"?

Mörttisen ja Nurmen ilmaisu Niinistön sanoista seuranneesta "kritiikkiaallosta" on vähän erikoinen ja haiskahtaa jopa lievää ronskimmalta liioittelulta.

Mitään kansakuntaa ravisuttavaa kritiikkiaaltoa ei ainakaan valtavirran mediassa noussut. Sen sijaan toimittajat liki järjestään nielivät Niinistön väitteen juttuihinsa vailla kritiikin häivääkään, karvoineen päivineen. Tässä pari esimerkkiä.

Talousssanomissa Paavo Teittinen raportoi väitteestä heti 15.1.2014 ja kertoi Niinistön pitävän julkisen sektorin kokoa "täysin kestämättömänä":

– Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa 58 prosenttia. Se taitaa olla enemmän kuin missään muualla maailmassa, Niinistö sanoi.

– Se ei ole terve tilanne. Julkisen sektorin koko on täysin kestämätön.

Helsingin Sanomat kiitteli 18.1.2014 pääkirjoituksessa Niinistön olleen oikealla asialla, kun hän ilmaisi huolensa julkisen sektorin paisumisesta:

"Suomessa julkisen sektorin osuus kokonaistuotantoon suhteutettuna on maailman huippua: yli 58 prosenttia."

Kirjassaan Mörttinen ja Nurmi viittaavatkin vain Tilastokeskuksen pääjohtajan Marjo Bruunin ja saman viraston kansantalouden tilinpidon silloisen ekspertin Olli Savelan tylyyn kritiikkiin, joka muistuttaa täystyrmäystä.

Pääjohtaja Marjo Bruunin 27.1.2014 Tieto & trendit -lehdessä julkaistun artikkelin Miten mitata julkisen sektorin kokoa pitäisi olla luettavissa tästä.

Artikkeli on suositeltava kaikille niille, jotka haluavat lukea tiiviin ja selkeän esityksen siitä, miksi Niinistön väite ei ollut totta.

Yliaktuaari Olli Savelan artikkeli Minkä kokoinen on julkinen talous? julkaistiin vuoden 2015 alussa Palkansaajien tutkimuslaitoksen sivuilla.

Hyvinvointivaltio 2010-luvulla -teokseen sisältyneen pitkähkön artikkelin (s. 14–34) pitäisi avautua luettavaksi tästä.

Savelan artikkelia suosittelen kaikille niille, jotka janoavat yksityiskohtaisempaa tietoa julkisen talouden tosiasiallisesta koosta.  

Mörttinen ja Nurmi kuvasivat kirjassaan Tilastokeskuksen asiantuntijoiden kritiikkiä Niinistön väitteestä tähän tapaan:

"Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun joutui puuttumaan vääristyneeseen keskusteluun blogissaan tammikuussa 2014: 'Sauli Niinistö totesi, että Suomen julkisen sektorin menot ovat lähes 60 prosenttia bkt:stä. Tämä ei tarkoita, että yksityisten menojen suuruus vastaisi 40 prosenttia bkt:stä. Yksityisen sektorin menot ovat itse asiassa paljon suuremmat kuin bkt.'

Pääjohtaja Bruun väänsi rautalangasta, että tuotannon arvoa kuvaava bruttokansantuote koostuu yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä – ei yksityisistä ja julkisista menoista. Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela arvioi Niinistön lausuntoa kriittisesti Hyvinvointivaltio 2010-luvulla -teoksen tutkimusartikkelissaan 'Minkä kokoinen on julkinen talous?'

Vuonna 2013 yritysten menot olivat 139 prosenttia suhteessa bkt:hen. Niinistön puheen logiikalla yksityisen sektorin osuus bkt:stä olisi ollut 139 prosenttia. Väitteen järjettömyyden havaitsee kuka tahansa. Presidentti puhui julkisen sektorin bkt-osuudesta, vaikka kyse oli kahden erimitallisen asian välisestä suhdeluvusta. Suomen julkisen sektorin osuus kansantalouden arvonlisäyksestä eli bkt:stä oli silloin 21,2 prosenttia, eli virhe oli kolminkertainen, kun Niinistö puhui 58 prosentista."

Tässä Mörttisen ja Nurmen kuvauksessa on yksi aika paha virhe. He olivat nimittäin unohtaneet tyystin yksityiseen sektoriin kuuluvat kotitaloudet; yksityistä sektoria eivät ole vain yritykset.

Vuonna 2013 kotitalouksien kaikki menot olivat 83 prosenttia suhteessa bkt:hen. Niinpä Niinistön puheen logiikalla yksityisen sektorin "osuus" bkt:stä olisi ollut 222 prosenttia, ei 139 prosenttia.

Palaan vielä Olli Savelan artikkeliin. Se on erityisen suositeltava myös siksi, että hän osoittaa, miksi julkiset menot suhteessa bkt:hen eivät vuonna 2013 olleet oikeasti 58 prosenttia. Ne olivat vain noin 50 prosenttia suhteessa bkt:hen.

Indoktrinaatioon sopiva retorinen oivallus

Tilastokeskuksen asiantuntijoiden tekstien perusteella voi varmuudella todeta, että Niinistön väite Selkäranka-seminaarissa ei ollut totta. Se oli päinvastoin täyttä pötyä.

Mutta jekuttiko tasavallan presidentti alamaisiaan tarkoituksella, vai eikö hän vain tiennyt, mikä oikeasti on julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta?

Mörttinen ja Nurmi eivät lainkaan vastanneet tähän kysymykseen, he vain totesivat, ettei väite ollut totta.

Minä taas olen kirjoittanut tästä asiasta Faktavahdissa jo 27.1.2018 ja asettunut sille kannalle, että Niinistö veti alamaisiaan nenästä tarkoituksella. Postauksen voi lukea tästä.

On syytä muistaa, että Niinistö kokeneena, akateemisesti koulutettuna poliitikkona toimi yhtä soittoa seitsemän vuotta valtiovarainministerinä (1996–2003).

Jopa pelottava on sellainen ajatus, että valtiovarainministerinä toimisi seitsemän vuoden ajan poliitikko, joka ei tiedä edes, mistä bruttokansantuote rakentuu. Tällaista ajatusta en tohdi ostaa.

Niinistön puolustukseksi kaiketi on kohtuullista todeta, ettei indoktrinaatioon passeli väite ollut hänen ikioma keksintönsä. Retorisella oivalluksella on pitkä historia ja väitteen hokijoiden joukko sankka.

Oivalluksen suosio on varsin helposti ymmärrettävissä, sillä viattomalta tuntuva, asiantuntemusta viestivä väite on taannut indoktrinaation pomminvarman onnistumisen.

Kansantalouden tilinpitoon perehtymättömät kansalaiset eivät ole mitenkään voineet havaita olevansa ujutuksen kohteena, kun heille on kerrottu, että julkisen sektorin osuus bkt:stä on jo lähes 60 prosenttia tai että julkiset menot ovat bkt:stä jo lähes 60 prosenttia.

EVA asialla jo 1980-luvulla

30.9.2016 Helsingin yliopistossa tarkastettiin FM Maiju Wuokon väitös "Markkinatalouden etujoukot: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970–1980-lukujen Suomessa".

Vuoden 2017 alussa Talous & yhteiskunta -lehti (1/2017) julkaisi Wuokon artikkelin "Talouden tosiasioiden taju – liike-elämä politiikassa". Artikkelin tiedot perustuivat paljolti väitökseen.

Artikkelissaan Wuokko kertoi EVAn halusta panna piste hyvinvointivaltion paisumiselle ja totesi:

"Nyrkkisäännöksi EVA määritteli, että julkisen talouden koon tulisi pysyä alle 40 prosentissa suhteessa bkt:en."

Uteliaana kysäisin pian artikkelin ilmestymisen jälkeen Maiju Wuokolta, määrittelikö EVA julkisen talouden kokoa 1970–1980-luvulla todellakin ihan asiallisesti "suhteessa" bkt:hen.

Halusin siis tietää, jättivätkö EVAn vaikuttajat 1970–1980-luvulla käyttämättä mainion retorisen tempun ja kuvasivat julkisen talouden kokoa vain julkisten menojen ja bkt:n "suhteena".

Väitöksensä aineistoja ystävällisesti kaiveltuaan Maiju Wuokko kertoi, että 1980-luvun lähteissä EVA puhui julkisen sektorin "osuudesta" bkt:stä.

Tällä puheella ei hänen nähdäkseen kuitenkaan 1980-luvulla "erityisemmin vielä retosteltu", ei ainakaan samassa määrin kuin nykyään.

Julkisen sektorin "osuus" bkt:stä maistui 1990-luvun Hesarille

Helsingin Sanomat toimikoon tässä esimerkkinä siitä, miten julkisen sektorin "osuus" bkt:stä maistui 1990-luvun medialle. Näin lähinnä vain siksi, että HS:n mainiosta digiarkistosta tiedot löytyvät helposti.

6.6.1991 HS julkaisi STT-uutisen, jossa todettiin: "Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta oli viime vuonna 38,1 prosenttia. Tänä vuonna sen ennakoidaan kasvavan 42,4 prosenttiin."

8.2.1993 Hesari korosti kansantulon romahtamisen asiayhteydessä: "Julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta hipoo 60:tä prosenttia, ja rahoitusalijäämä oli viime vuonna 44 miljardia markkaa."

12.7.1993 Helsingin Sanomat julkaisi pääkirjoitustoimittaja Risto Uimosen laatimaksi kerrotun pääkirjoituksen "Suomalaista sosialismia". Uimonen huomautti, että Ahon hallituksen aikana Suomesta oli tullut maa, "jossa julkinen valta dominoi taloutta":

"Julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta on räjähtänyt Suomessa terveeltä 36–42 prosentin tasolta reilusti yli 50 prosentin eli sosialistisiin lukemiin."

"JSN-testi" onnistui ehkä hillitsemään indoktrinaatiota

Äkkiseltään olisi voinut luulla, että Tilastokeskuksen asiantuntijoiden puututtua yllä kuvatulla tavalla peliin media olisi lakannut sumuttamasta yleisöä Niinistön pötypuheen väitteellä.

Mutta niin ei käynyt. Indoktrinaation mahdollisuus oli kaiketi ylivoimaisen houkuttavaa. Kun ujutus vain jatkui, lähetin lehdille oikaisupyyntöjä.

Iltalehti, Turun Sanomat ja Helsingin Uutiset eivät suostuneet oikaisemaan lukijoille levitettyjä perättömiä väitteitään. Niinpä tein lehtien menettelystä kantelut Julkisen sanan neuvostolle.

Silloin elettiin vielä sitä vanhaa "hyvää" aikaa, jolloin Risto Uimosen johtama JSN otti osan kanteluistani käsiteltäväkseen ja teki niistä vapauttavia ja langettavia päätöksiä.

Kiinnostavasti nuo kolme kantelua tärppäsivät, ja JSN teki niistä langettavat päätökset. Ne olivat perusteltuja päätöksiä.

Helsingin Uutisia koskevan päätöksen (5571/SL/14, 13.11.2014) voi lukea tästä. Turun Sanomia koskeva päätös (5547/SL/14, 13.11.2014) löytyy täältä ja Iltalehteä koskeva päätös (5618/SL/14, 26.2.2015) täältä.

Näppituntumalta rohkenen arvioida, että langettavat päätökset, jotka JSN kanteluistani teki, ovat ehkä ainakin vähän hillinneet julkisen sektorin kokoon liittyvää indoktrinaatiota mediassa.

Tähän ilmiöön on toki voinut vaikuttaa sekin, että julkisten kokonaismenojen suhde bkt:hen on viime vuosina muun muassa bkt:n kasvun seurauksena kutistunut.

Mutta eivät ujutusyritykset sentään ihan kokonaan ole loppuneet. Osoituksena tästä voi mainita vaikkapa EVAn sivuilla 24.7.2018 julkaistun infon "kesäkurssista":

"Vuonna 2008 alkanut talouskriisi kiihdytti julkisten menojen kasvua. Vuonna 2013 julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta nousi 57,8 prosenttiin."

Olisipa kiinnostavaa tietää, keitä EVAn "kesäkurssin" oppilaat olivat. Mediasta kenties vielä voimme nähdä, oliko EVAn kurssin kävijöiden joukossa "vastuullisen journalismin" edustajia.

Yhteiskunnallista tietämättömyyttä?

Vajaa kuukausi sitten, 20.7.2018, kirjoitin pedofiliasta "toimittajakohteisena journalismihäiriönä". Postauksen voi lukea tästä.

Kirjoituksen jujuna oli korostaa, että pedofilia on WHO:n tautiluokituksessa määritelty sairaus, lapsikohteinen seksuaalihäiriö, ei rikos. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sen sijaan on rikos.

Kiusallisen yleinen toimittajakohteinen journalismihäiriö oireilee sillä tavalla, että pedofiliaa väitetään rikokseksi. Oireilu kielii ainakin tietämättömyydestä ja johtaa median yleisöä pahasti harhaan.

Tämän postauksen sytykkeenä on havainto siitä, että kykenemättömyys erottaa toisistaan sairautta ja rikosta ei ole vain toimittajien yksinoikeus. Muutamat tuoreet esimerkit puhuvat puolestaan.

Tapio Puolimatka on Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professorina vaikuttava korkeasti oppinut tiedemies.

"Kampanja pedofilian laillistamiseksi" on kirjoitus, jonka julkaisi Oikea Media -niminen nettilehti.  Kirjoituksen, joka sai aikaan katkeralta tuntuvan kiistelyn Jyväskylän yliopistossa, voi lukea tästä.

Puolimatka kirjoittaa siitä, miten sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä lakeja on viime vuosina muutettu useissa länsimaissa.

Näin on hänen mukaansa tehty käyttäen hyväksi tunteisiin vaikuttavaa mielikuvaa seksuaalisen suuntautumisen synnynnäisyydestä ja muuttumattomuudesta.

Indoktrinaatioon syvällisesti perehtynyt kasvatustieteen professori kysyi, miten pitkälle tämä muutosprosessi tulee johtamaan:

"Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että mielikuvat seksuaalisen suuntautumisen synnynnäisyydestä ja muuttumattomuudesta luovat perustan myös kampanjalle pedofiilien seksuaalioikeuksien puolustamiseksi. Kun pedofilia aletaan medioissa esittää synnynnäisenä ja muuttumattomana seksuaalisena suuntautumisena ja tähän yhdistetään aikamme seksologian käsitys lapsesta seksuaalista nautintoa etsivänä ja tarvitsevana olentona, jolla on seksuaalioikeuksia, luodaan perusta prosessille, joka voi vähitellen johtaa ensin pederastian ja sitten pedofilian hyväksymiseen ja laillistamiseen."

Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd.)
Kuva: Eduskunta

Päivi Räsänen on kristillisdemokraattien kansanedustaja, joka toimi poliisiasioista vastaavana sisäministerinä Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallituksissa vuosina 2011–2015.

Hän on siviiliammatiltaan lääkäri ja koulutukseltaan lääketieteen lisensiaatti, joten hänen, jos kenen, luulisi kykenevän erottamaan toisistaan sairauden ja rikoksen.

Mutta ei hän sitä näytä kykenevän tekemään. Tästä kielii muun muassa se kirjallinen kysymys, jonka hän teki 7.8.2018 Puolimatkan tapauksen sytyttämänä. Kysymyksen 309/2018 vp voi lukea tästä.

Korkeimman opetuksen ja tutkimuksen sananvapautta koskevassa kysymyksessään Päivi Räsänen kirjoittaa Puolimatkan kuvausta kiitellen muun muassa näin:

"Puolimatka hyvin johdonmukaisesti kuvaa prosessia pedofilian hyväksymisestä sen laillistamiseen. On merkillistä, kuinka voimakkaan reaktion professorin julkaisu on herättänyt."

"Pedofilia on iljettävää ja rikollista toimintaa"

Ulkoministeri Timo Soini (sin.)
Kuva: Eduskunta

Timo Soini on valtiotieteiden maisteri, akateemisen koulutuksen saanut pitkän linjan poliitikko. Hän on katolista uskoa tunnustava Sinisen tulevaisuuden kansanedustaja ja ulkoministeri Juha Sipilän hallituksessa.

Ylen uutisten nettisivuilla 17.8.2018 Soini otti kantaa katolisten pappien Pennsylvaniassa esiin tulleeseen lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön:

"Hirveää ja täysin tuomittavaa. Katolisen kirkon pitäisi saattaa tällaiset ihmiset vastuuseen kirkon sisällä ja oikeuslaitoksessa. Ei siinä ole mitään poikkeuksia ja suojaa. Tämä koskee kaikkia. 

Abortilla ja pedofilialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Abortin vastustamisella suojellaan elämän pyhyyttä. Pedofilia on iljettävää ja rikollista toimintaa. Syyllistyy siihen sitten pappi tai pakana."

Ari Hakahuhdan tekemän haastattelun voi lukea tästä. Kiinnostavaa, joskin surullista, on se, ettei hän sanallakaan varoittanut lukijoita tuosta käsitteiden fataalista sotkemisesta, johon Soini sortui.

Kertooko käsitesotku Dunning–Kruger-ilmiöstä?

Tietokirjailija Tommi Uschanov julkaisi vuonna 2010 aivan liian vähälle huomiolle jääneen teoksen "Suuri kaalihuijaus". Näin hän kuvasi teostaan sen esipuheessa (s. 9):

"Se on kirja yhteiskuntaa koskevista, laajoihin ihmisjoukkoihin syvälle levinneistä uskomuksista, jotka eivät suosiostaan huolimatta pidä paikkaansa; kirja väitteistä, jotka tulevat toistuvasti esitetyiksi julkisuudessa huolimatta niiden epätotuudesta; kirja emotionaalisesti houkuttelevista ja psykologisesti palkitsevista ajatustottumuksista, jotka kuitenkin vievät noudattajansa säännönmukaisesti harhaan."

Uschanovin teos yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä on minusta huisin hauska ja hirtehinen. Se tarjoaa myös yhden jännän näköalan siihen, miksi yhteiskunnallinen tietämättömyys istuu niin sitkeässä kuin se istuu:

"Tietämättömyyden säilymisen pääsyy ei ole mikään pahuus tai tyhmyys vaan tietämättömyys omasta tietämättömyydestä – sekä sen syvyydestä että niistä alueista, joille se ulottuu." 

Uschanovin mukaan kyseessä on psykologiassa Dunning–Kruger-ilmiön nimellä tunnettu, itse itseään ylläpitävä syy-seurausketju:

"Ihminen osaa asiat niin huonosti, ettei edes tajua kuinka huonosti ne osaa. Tästä syystä hän ei ymmärrä tehdä ongelmalle mitään, mikä vuorostaan takaa hänen osaavan asiat huonosti jatkossakin."

Olen jokseenkin varma siitä, että kun toimittajat väittävät pedofiliaa rikokseksi, siinä on kyse paljolti juuri Dunning–Kruger-ilmiöstä.

Mutta ihan yhtä varma en ole siitä, että kyse olisi tuosta ilmiöstä, kun professori Puolimatka, lääkäri-kansanedustaja Räsänen ja ulkoministeri Soini väittävät pedofiliaa rikokseksi.

Euroopan neuvoston yleissopimuksen unohdettu velvoite

Kriminologian harrastelijana purputan pedofilia on rikos -väitteistä ennen muuta sen takia, että moisilla ääliömäisillä väitteillä voi olla lasten suojelemista ajatellen tosi kielteisiä vaikutuksia.

Käsitteiden sotkemiseen perustuvista väitteistä voi seurata vaikkapa se, että jätetään satsaamatta konkreettisiin, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä oikeasti ehkäiseviin tekoihin.

Pedofilia on rikos -väitteet ovatkin ehkä jo vaikuttaneet, niin että 1.10.2011 voimaan tullut Euroopan neuvoston yleissopimus lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan on jäänyt käytännössä pelkäksi paperiksi.

Jo seitsemän vuotta sitten voimaan tulleen sopimuksen artikla 7 edellyttää pedofiliaa poteville mahdollisuutta päästä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ehkäiseviin interventio-ohjelmiin tai -toimenpiteisiin.

Yhteiskunnallisen tietämättömyyden ilmapiirissä, jossa vain hoetaan pedofilia on rikos -väitettä, on ollut helppo viitata kintaalla artiklan 7 velvoitteelle. Niinpä ei olekaan yllätys, että velvoite on jäänyt vain painomusteeksi sopimuspaperissa.

Vuonna 2013 Åbo Akademin psykologian tutkija Katarina Alanko ja professori Pekka Santtila totesivat Haaste-lehdessä (1/2013), että Suomessa ei ollut vielä alettu systemaattisesti ehkäistä lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia.

"Pedofilian tutkimus ja hoito" -kirjoitus kannattaa jokaisen asiasta kiinnostuneen lukea, ja sen voi lukea tästä.

Lukemisen arvoinen on ilman muuta myös Ylen Hanna Hantulan 17.1.2017 päivätty juttu, jonka voi lukea tästä.

Jutussa kuvataan edellä mainittua velvoitetta virheellisesti Euroopan unionin velvoitteena, mutta yleisesti ottaen juttu on minusta tasokas.

Hanna Hantulan juttu osoittaa, että ihan kaikki toimittajat eivät onneksi pode sitä kiusallista ja laadukkaalle journalismille tuhoisaa "toimittajakohteista journalismihäiriötä".

Onnellisin kansa ahdistavassa ilmapiirissä?

Alma Median tänä aamuna julkistaman kyselyn mukaan valtaosa suomalaisista kokee ilmapiirin Suomessa ahdistavaksi. Aamulehdessä julkaistu toimittaja Hanna Gråstenin uutinen kyselystä on luettavissa tästä.

Miten ihmeessä tämmöinen tulos on mahdollinen? Vain kuukausia sittenhän me saimme tietää olevamme maailman onnellisin kansa. Voiko ahdistavassa ilmapiirissä elellä onnellinen kansa?

Aamulehden 6.8.2018 uutisen mukaan kultakin vastaajalta oli kysytty "Millaiseksi koet Suomen tämänhetkisen ilmapiirin?"

Vastausvaihtoehtoja olivat: "En lainkaan ahdistavaksi", "En osaa sanoa", "Hieman ahdistavaksi", "Melko ahdistavaksi" ja "Erittäin ahdistavaksi".

Kielitoimiston sanakirja ei näytä tuntevan lainkaan "ahdistavaa". Sen sijaan sanakirja kyllä tuntee "ahdistuksen".

Se on 'epämääräisen painostava, pelonsekainen tunnetila'. "Ahdistus" voi olla myös 'ahdinko', 'hätäännys', 'huoli' tai jopa 'tuska', kieliniekat tietävät.

Ikävä kyllä voi vain arvailla, mitä kaikkea vastaajat ovat mieltäneet "ahdistavan" tarkoittavan. "Ilmapiirillekin" lienee annettu kyselyssä ties minkälaisia merkityksiä.

Kielitoimiston sanakirja tarjoaa "ilmapiirille" merkitykset 'tunnelma', 'henki', 'ajatustapa' ja 'atmosfääri'.

Jos yksi vastaaja on mieltänyt kysytyn ilmapiirin tunnelmaksi ja toinen ajatustavaksi, niin olemukseltaan koko lailla erilaisista ilmapiireistä kaiketi puhutaan. Mitä tuloksista siis voisi päätellä?

No, olivatpa vastaajat ymmärtäneet kysymyksen miten hyvänsä, tilanne on Hanna Gråstenin uutisen mukaan joka tapauksessa parantunut kahdessa vuodessa:

"Marraskuussa 2016 suomalaisista 80 prosenttia kertoi kokevansa ilmapiirin vähintään hieman ahdistavaksi, kun taas toukokuussa 2018 osuus oli 72 prosenttia."

Maailman onnellisin kansa

The Sustainable Development Solutions -verkoston (SDSN) kyselyissä vuosina 2015–2017 vastaajia pyydettiin arvioimaan oman elämänsä yleistä laatua. Kysely tehtiin samalla tavalla jokaisessa 156 maassa.

Vastaajaa pyydettiin kuvittelemaan tikkaita, jonka askelmat on numeroitu nollasta kymppiin. Vastaajalle kerrottiin, että ylin askelma edusti hänelle parasta mahdollista elämää ja alin taas pahinta mahdollista elämää.

Tämän jälkeen vastaajalta kysyttiin, millä askelmalla hän nyt kokee seisovansa. Näin vastaajat saatiin antamaan oman elämänsä tämänhetkiselle yleiselle laadulle pisteet asteikolla 0–10.

Kun vastaajien antamien pisteiden keskiarvot laskettiin maittain, kävi ilmi, että vuosien 2015–2017 keskiarvo oli Suomessa kaikkein korkein, 7,632. Burundin lukema sijalla 156 oli 2,905.

Näin The World Happiness Report 2018 -raportissa julkaistu rankkaus syntyi. Raportissa oman elämän yleinen laatu nimettiin onnellisuudeksi, ja tutkijat pohtivat, millaisten ilmiöiden avulla kussakin maassa annettuja pisteitä voisi kenties yrittää selittää.

Mitä ahdistavuus- ja onnellisuuskyselyjen keskenään vähän ristiriitaisilta vaikuttavista tuloksista sitten voisi ajatella?

Eikö Suomen ilmapiirin ahdistavuus vaikuta siihen, kuinka hyvänä me oman elämämme laatua pidämme?

Onko kyse ehkä kahden eri tason asiasta, joilla ei ole yhteyttä? Voin pitää ikioman elämäni laatua hyvänä, vaikka koen ilmapiirin Suomessa epämääräisen painostavana, pelonsekaisena tunnetilana.

Joku viisas sosiaalipsykologi kenties pystyisi selittämään, miten ahdistavassa ilmapiirissä voi elellä maailman onnellisin kansa ja miten Alman kyselyn tuloksia ylipäätään voi tulkita.

Voiko Alman kyselyn tuloksiin luottaa?

Hanna Gråsten kertoi uutisessaan, että haastatteluja Tietoykkösen toteuttamassa kyselyssä tehtiin yhteensä 3 600, kustakin vaalipiiristä 300.

Näin suuri haastateltavien määrä herätti aamukahvin ääressä kysymyksen siitä, miten vastaajat oli valittu kyselyyn. Niinpä meilailin Gråstenille tällaisen kysymyksen:

"Valittiinko vastaajat oikeaoppisesti satunnaisotantana, niin että kaikilla 18 vuotta täyttäneillä suomalaisilla oli yhtä suuri nollasta poikkeava todennäköisyys tulla valituksi otokseen?

Ilman tietoa vastaajien valinnasta lukijoilla ei ole mitään mahdollisuutta arvioida kyselyn tulosten ulkoista luotettavuutta eli yleistettävyyttä koskemaan kaikkia 18 vuotta täyttäneitä suomalaisia."

Ystävällisesti Hanna Gråsten hankki uteluuni pika pikaa vastauksen tutkimuksen tehneeltä Tietoykköseltä:

"Web-kyselyosio toteutettiin kuluttajapaneelissa ja puhelinhaastatteluissa otantalähteenä käytettiin tietokantaa julkisista puhelinnumeroista.

Otoksessa on kiintiöity vastaajien sukupuoli, ikä ja asuinalue väestöpohjaa vastaavassa suhteessa Tilastokeskuksen tuoreimpiin väestötietoihin

pohjautuen. Tutkimuksen otoskehikko on muodostettu em. kriteereiden pohjalta vastaamaan maamme äänestysikäistä väestöä pl. Ahvenanmaa. Satunnaistaminen tapahtuu ositteiden sisällä."

Tämän ja uutisessa kerrotun tiedon perusteella päättelen rohkeasti, ettei Alma Median teettämä kysely ole pelkkä mätäkuun juttu. Melko luotettavasti tulokset voinee yleistää koskemaan 18 vuotta täyttäneitä suomalaisia.

Tietoon virhemarginaalista ei kuitenkaan pidä luottaa

Hanna Gråsten uutisoi kyselyn virhemarginaalista tavalla, jota toimittajat järjestään käyttävät kaikissa medioissa: "Tutkimuksen virhemarginaali on 1,6 prosenttiyksikköä suuntaansa."

Ei helvetissä ole. Koko otokseen perustuvien tulosten virhemarginaalit vaihtelevat aina suuresti saatujen tulosten mukaan.

Kun "En lainkaan ahdistavaksi" -vastausten osuus oli 24 prosenttia, niin tämän koko otokseen perustuvan tuloksen virhemarginaali oli 1,4 prosenttiyksikköä suuntaansa.

"Erittäin ahdistavaksi" taas koki Suomen tämänhetkisen ilmapiirin 5 prosenttia vastaajista. Tämän koko otokseen perustuvan tuloksen virhemarginaali oli 0,7 prosenttiyksikköä suuntaansa.

Hanna Gråsten raportoi myös useista osaotoksiin perustuvista tuloksista. Tällaisia olivat muun muassa iän mukaan raportoidut tulokset.

Osaotosten koosta ei uutisessa kerrottu mitään, mutta Tilastokeskuksen luvuista oli helposti laskettavissa, kuinka iso oli esimerkiksi 55–64-vuotiaiden osaotos. Se oli vajaat 600.

Kun 55–64-vuotiaista vastaajista 19 prosenttia kertoi, ettei kokenut Suomen tämänhetkistä ilmapiiriä lainkaan ahdistavaksi, niin tämän tuloksen virhemarginaali oli tosiasiassa 3,2 prosenttiyksikköä suuntaansa.

55–64-vuotiaita koskevan tuloksen virhemarginaali siis oli täsmälleen kaksi kertaa isompi kuin lukijoille uutisessa kerrottu ±1,6 prosenttiyksikön virhemarginaali.

Kyselyn perusteella tiedämme näin ollen, että 95 prosentin todennäköisyydellä 55–64-vuotiaista suomalaisista 15,8–22,2 prosenttia ei koe Suomen tämänhetkistä ilmapiiriä lainkaan ahdistavaksi.

"Hyvätuloiset, kaupunkilaiset ja yrittäjät 

pärjäävät tulevaisuudessa"

Tampereen yliopiston journalistiikan professorina tätä nykyä toimiva Heikki Luostarinen ruoti julkisuuden hallintaa kiinnostavasti vuoden 1994 väitöksessään Mielen kersantit.

Väitöksen havainnot ovat tuoreita ja ajankohtaisia vielä tänäänkin, myös silloin, kun tutkaillaan ajatusten hallintayrityksiä esimerkiksi gallupien avulla.

Väikkärin nimi viittaa pisteliäästi journalisteihin, jotka eivät edes yritä irtiottoa mielen hallintaa tavoittelevista lähteistä, vaan toteuttavat kiltisti ja kritiikittä lähteidensä vaikutusyrityksiä.

"Lähdeorganisaatio on saavuttanut ihannetilan silloin, jos sen tabu-asema ei riipu painostuksen keinoista tai pelosta, vaan siitä, että journalistit tulkitsevat lähteen edustavan ristiriidattomasti yhteistä etua", Luostarinen huomautti (s. 251).

Juuri tällaisen lähdeorganisaation ihannetilan on meillä saavuttanut esimerkiksi Veronmaksajain Keskusliitto, itse asiassa jo vuosikymmeniä sitten.

Vaikka Veronmaksajat harrastaa ilmiselvästi oikealle viritettyä lobbausta ja ajatusten hallintaa, toimittajat laidasta laitaan tapaavat tulkita tämän lempilähteensä edustavan yhteistä etua.

Olen alkanut mietiskellä, josko Kunnallisalan kehittämissäätiökin on saavuttanut lähteenä tuon Luostarisen kuvaaman ideaalitilan.

Tulkitsevatko toimittajat myös KAKSin edustavan ristiriidattomasti yhteistä etua? Mikä on KAKSin edustama yhteinen etu?

Kotisivuillaan KAKS kertoo olevansa yleishyödyllinen, itsenäinen säätiö, jonka "tavoitteena on tukea kuntia ja maakuntia sekä parantaa niiden toimintamahdollisuuksia".

Tavoitteidensa toteuttamiseksi se "rahoittaa kuntia palvelevaa tutkimus- ja kehittämistoimintaa, julkaisee lehteä ja kirjoja, keskustelee ja kouluttaa". Säätiön esittelyä löytyy tästä.

Sytykkeen tämän päivän postaukseen sain KAKSin 4.8. julkaisemasta tiedotteesta ja siitä, miten muutamat tiedotusvälineet uutisoivat tiedotteen sanomasta. Tiedotteen voi lukea tästä.

Kunnallisalan kehittämissäätiö oli teettänyt Kantar TNS Oy:llä "laajan" kyselyn. Tiedote julisti kyselyn osoittavan, että "kansalaiset uskovat vain hyvätuloisten elinolojen kehittyvän parempaan suuntaan seuraavan kymmenen vuoden kuluessa".

KAKS kertoi, että tutkimuksen aineisto oli koottu toukokuussa nettipaneelissa. Haastatteluja oli tehty jopa 6 193. Vastaajien kerrottiin edustaneen Ahvenanmaata lukuun ottamatta maan 18–79-vuotiasta väestöä.

"Tutkimuksen tulosten virhemarginaali on noin yksi prosenttiyksikkö suuntaansa", KAKS tiedotti.

Kyselyn ilmeisesti tärkeimmiksi katsomansa tulokset KAKS oli tiedotteessa tiivistänyt kuvioon 1.

Kuviota ihaillessani aloin ihmetellä aika erikoiselta vaikuttavaa väestöryhmien luokittelua. Siitä oli ainakin varttuneen toimittajaretkun käristyskupolilla jokseenkin mahdotonta saada tolkkua.

Miten ihmeessä tuloksia oikein pitäisi tai voisi tulkita, kun väestöryhmät näyttivät menevän sikin sokin päällekkäin? Ajatellaanpa yhtenä esimerkkinä vaikka väestöryhmää "maaseudulla asuvat".

Kyselyn vastaajista 64 prosenttia oli sitä mieltä, että maaseudulla asuvien elinolot kehittyvät huonompaan suuntaan, kun ajatellaan kymmentä vuotta eteenpäin.

Kehittyvätkö siis vastaajien mielestä huonompaan suuntaan myös maalla asuvien hyvätuloisten elinolot? Vain ani harva vastaajahan arveli hyvätuloisten elinolojen ylipäätään kehittyvän huonompaan suuntaan.

Entä mitä meidän pitäisi sitten ajatella vaikkapa "viljelijät"-väestöryhmää koskevasta tuloksesta?

Vain 11 prosenttia vastaajista arvioi viljelijöiden elinolojen kehittyvän parempaan suuntaan. 58 prosenttia arvioi viljelijöiden elinolojen kehittyvän huonompaan suuntaan.

Mutta viljelijäthän ovat nykyisin ainakin keskimäärin hyvätuloisia yrittäjiä, ja hyvätuloisten elinolojen arvioitiin kuvion mukaan kehittyvän parempaan, ei huonompaan suuntaan.

Miksi KAKS oli nimennyt yhdeksi arvioitavaksi väestöryhmäksi "viljelijät"? Miksi vastaajia ei pyydetty arvioimaan "maatalousyrittäjien" elinolojen kehitystä?

Tilastokeskus esimerkiksi ei tulonjakoa kuvaavissa tilastoissaan kerro mitään "viljelijöistä" vaan "maatalousyrittäjistä".

En malta olla muistuttamatta siitä, että vuonna 2016 maatalousyrittäjien talouksissa käytettävissä olevat tulot olivat keskimäärin 64 927 euroa, kun kaikkien kotitalouksien vastaavat tulot olivat keskimäärin "vain" 44 307 euroa.

Pelasiko Kunnallisalan kehittämissäätiö jotain omia tarkoitusperiään palvelevaa mielikuvapeliä, kun se uteli kyselynsä viattomilta vastaajilta arvioita "viljelijöistä" eikä "maatalousyrittäjistä"?

Kaikki käy?

KAKSin yritys vaikuttaa kyselyllään ajatusten hallintaan ei näytä ainakaan vielä olleen järin menestyksekäs. Vain muutamat tiedotusvälineet ovat toistaiseksi uutisoineet kyselyn tuloksista.

Maaseudun Tulevaisuuden uutisen voi lukea tästä, Kansan Uutisten uutisen tästä ja Karjalaisessa olleen STT-uutisen tästä.

Yhteinen piirre julkaistuissa uutisissa on se, että ne on värkätty kiltisti ja kritiikittä "mielen alokkaiden" otteella. Uutisista ei välity epäilyksen häivääkään kyselyn pätevyydestä, ei miltään osin.

Johtavana journalistisena periaatteena näyttää olleen Bill "Cigar" Clintonin ja Monica Lewinskyn kuuluisasta seksisuhteesta tuttu, kiihottava ajatus: kaikki käy.

Kaikki käy -hengessä uutisten kirjoittajat suhtautuivat kyselyn luokittelujen lisäksi siihen infoon, jota KAKS oli jakanut kyselyn tekotavasta.

Uutiset kertoivat kiltisti, mitä kyselyn tulokset osoittivat "suomalaisista" ja "kansasta", vaikka ei ollut mitään takeita, että netin kuluttajapaneeliin perustuvat tulokset voi yleistää koskemaan 18–79-vuotiaita suomalaisia.

Kaikki käy -meiningillä meni yleisölle jakeluun myös KAKSin tiedotteen perätön tieto, jonka mukaan "tutkimuksen tulosten virhemarginaali on noin yksi prosenttiyksikkö suuntaansa".

Kyselyn tuloksilla ei tietenkään ollut vain yhtä virhemarginaalia, vaan kullakin tuloksella oli tässäkin kyselyssä ikioma virhemarginaalinsa.

Ei tämä tämän päivän journalismin meno järin hääviltä näytä, mutta mikä sitten lääkkeeksi?

Heikki Luostarinen korosti liki neljännesvuosisata sitten, että "journalistien olisi kehitettävä kriittistä silmäänsä". Näin muun muassa sen takia, että "ajan henkeä" tuotetaan suuren pr-ammattitaidon voimin.

Kiinnostavasti vaikkapa nyt KAKSin tuoreinta vaikutusyritystä ajatellen Luostarinen patisti vuonna 1994 toimituksia uhraamaan enemmän työpanosta intressiselvityksille:

"Toimituksen ajan olisi riitettävä myös lähteiden intressien esittämiseen yleisölle."

Tämä olisi jo aika raju vaatimus tämän ajan journalismille, jossa mielen kersantit ja alokkaat tarjoavat auliisti palveluksiaan ennen muuta ylempää tuleville ajatusten hallintayrityksille.

Käristyskupoli kelpasi, tiedonlevitys ei

Pari päivää sitten Kotimaisten kielten keskus kertoi, että se oli valinnut käristyskupolin heinäkuun 2018 kuukauden sanaksi. Viraston tiedote on luettavissa tästä.

Faktavahdin parissa aikoinaan kunniallisena pidetyn viraston tieto herätti järkytystä, tyrmistystä, suuttumusta, vihaa ja katkeruuttakin. Miten kehtasivat, hyi helvetti!

Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalaan kuuluvan viraston on turha toivoa anteeksiantoa, ellei se pika pikaa näytä vihreää valoa myös tosi tarpeeseen kaivatulle sanalle tiedonlevitys.

Käristyskupoli tarkoittaa viraston mielestä "pitkäksi aikaa paikoilleen jäävää lämpöä". Sana on kuulemma "leikillinen versio" hellekupolista, joka tulee englannin kielen ilmauksesta heat dome.

Tsiigailin äsken Ilmatieteen laitoksen kiehtovalta videolta selitystä pitkäksi aikaa paikoilleen jäävälle lämmölle. Ei siinä mitään kupolia edes etäisesti muistuttavaa näkynyt, ei vaikka kuinka siristin silmiäni.

Tukalaa sääilmiötä selitettiin kauheasti mutkittelevien, pelottavilta näyttävien suihkuvirtausten avulla. Suihkuvirtauksista ei kyllä saa mitään kupolia edes ylivilkkaan mielikuvituksen avulla.

Niinpä onkin pakko päätyä siihen, että kielivirasto oli sortunut edistämään ilmaisua, jolla sen "keksinyt" iltapäivälehti voi johtaa lukijoitaan harhaan, hyvissä bisnestarkoituksissa totta kai.

Tiedonlevityksen kova kohtalo

Tiedonlevitys on ilmaisu, jota ei Kielitoimiston sanakirjasta löydy, vaikka siellä köllöttävät muun muassa tiedonsiirto, tiedonvälitys, tiedonlouhinta ja monet muut tiedon-alkuiset sanat.

13.3.2017 tein luovan ja urhean yrityksen synninpäästön saamiseksi tiedonlevitykselle. Lähetin Kielitoimiston sanakirjan toimitukselle meilin, josta kävi ilmi, miksi tiedonlevitystä kaivataan kipeästi estämään yleisön harhaan johtamista:  

"Hei,

löysin mainiosta sanakirjasta kaikkiaan 24 tiedon-alkuista yhdyssanaa ”tiedonalasta” aina ”tiedonvälitykseen” asti. Hakemaani tiedon-alkuista yhdyssanaa en kuitenkaan löytänyt. Sitä ei kenties ole olemassakaan, vaikka sitä tarvittaisiin.

”Tiedonlevitys” on se hakemani ja kaipaamani yhdyssana. Mistähän syystä tällaista yhdyssanaa ei ole listoille otettu, kun siellä kuitenkin ovat ihan vastaavalta ilmaisulta kuulostavat ”tiedonsiirto” ja ”tiedonlouhinta”? Onko ”tiedonlevitys” käypä sana, vai onko siinä jotain vikaa?

”Tiedonlevityksen” auktorisointi olisi tarpeen ennen kaikkea siksi, että rikoslain 24. luvun 8. pykälä ”Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen” aiheuttaa julkisuudessa jatkuvasti sekaannusta.

Viestintäoikeuden ekspertti, oikeustieteen tohtori Päivi Tiilikka varoitteli sekaannuksesta vuonna 2008 ilmestyneessä Journalistin sananvapaus -kirjassaan (s. 124). Varoitukset ovat kaikuneet kuuroille korville.

Rikos- ja oikeustoimittajat nimittäin kirjoittavat tuon tuosta, miten jotakin syytetään tai on jo tuomittu yksityiselämää ”loukkaavan” tiedon levittämisestä. Oikeasti ketään ei kuitenkaan syytetä eikä tuomita moisesta vaan yksityiselämää ”loukkaavasta” tiedon levittämisestä. Tiedon levittäminen on se juttu, joka loukkaa.

Virheellisellä ilmaisullaan toimittajat tulevat uskotelleeksi pykälän ideasta tietämättömille lukijoille, että kyse olisi tietojen loukkaavuudesta sinänsä tai siitä, että tieto loukkaisi yksityiselämää. 

Tästä pykälässä ei kuitenkaan ole kyse, vaan siitä, että julkisuuteen levitetään oikeudettomasti semmoista tietoa, joka ei kuulu julkisuuteen vaan henkilön yksityiselämän piiriin."

Keskiviikkona 22.3.2017 julkaisin Faktavahdissa postauksen "Kohtalotoverit: Faktavahdin 'tiedonlevitys' ja Elias Lönnrotin 'tyhjykkä'".

Postauksesta selviää, miksi jalo yritykseni tiedonlevityksen synninpäästöstä meni mönkään. Postauksen voi lukea tästä.

Koska kielivirasto suhtautui tiedonlevitykseen ynseästi, vaikka sen tarve on aivan ilmeinen, on kaiketi pakko alkaa harkita järeämpiä toimia.

Jos tiedonlevitys ei lähiaikoina pääse Kielitoimiston sanakirjaan, pitänee ruveta kampanjoimaan sen puolesta, että valtion tuottavuusohjelma kaivetaan koipussista ja arvioidaan, paljonko löytyy turhaa kieliväkeä Kotimaisten kielten keskuksesta.

Ylen ex-päätoimittaja: faktantarkistus ei toimi

Demarien Demokraatti julkaisi nettisivuillaan pari viikkoa sitten tosi kiinnostavan ja minusta myös tärkeän haastattelun, josta valitettavasti vain ani harvat tietävät mitään. 

Jututettavana oli Ylen ex-päätoimittaja Atte Jääskeläinen ja jututtajana toimittaja Simo Alastalo. Haastattelun voi lukea tästä.

Luotettavuuden illuusiota ylläpitävä, itseensä tyytyväinen omnipotentti valtamedia ei ole moisen marginaaliläpykän 19.7. julkaisemaa journalistista tuotosta noteerannut mitenkään. 

Se on sääli, sillä Ylen uutisten ja ajankohtaisohjelmien ex-pomo esitti haastattelussa jännän ja uskoakseni myös tärkeän arvion esimerkiksi journalistisesta faktantarkistuksesta.

Aivan ymmärrettävästi poliittisen lehden haastattelussa oli uusoikeiston ja populismin vastaista ideologista viritystä vahvasti, mutta ei nyt välitetä eikä hermostuta siitä.

Alastalo kertoi, miten median kontrolli on toteutunut Puolan ja Unkarin kaltaisissa maissa, joissa uusoikeisto on päässyt valtaan.

Muualla lännessä liberaalia järjestelmää murentavaa populismia vastaan taistellaan muun muassa journalistisella faktantarkistuksella, Alastalo tiesi.

Hän totesi, että Ylen ex-päätoimittajan Atte Jääskeläisen mukaan faktantarkistus ei keinona toimi:

"Tätä on tutkittu tieteellisestikin. Faktantarkistus ei juuri koskaan kohtaa niitä ihmisiä, jotka ovat nähneet virheellisen tiedon alkuperäisessä medialähteessä. Samat ihmiset eivät siis näe näitä kahta asiaa. Siinä saarnataan uskovaisille ja sitten se politisoituu."

Jääskeläinen viittasi kritiikissään selvästikin eri puolilla maailmaa toimiviin faktantarkistuksen erityisiin organisaatioihin. Niitä ovat muun muassa FactCheck.org, PolitiFact.com, Full Fact ja Faktabaari.

Kun esimerkiksi tällaiset organisaatiot tarkistavat erilaisten vallakkaiden ja median ulostulojen faktoja, ne yleensä vain julkaisevat tarkistustensa tulokset organisaationsa nettisivuilla.  

Näin käy ymmärrettäväksi se Jääskeläisen kritiikin ydin, että faktantarkistus ei juuri koskaan kohtaa niitä ihmisiä, jotka ovat nähneet virheellisen tiedon alkuperäisessä medialähteessä.

Niinpä ei olekaan minkään sortin ihme, että esimerkiksi politiikan, talouden ja median eliiteille Faktabaarin tapaiset organisaatiot ovat vallan harmittomia, kivoja ja kesyjä pieniä puudeleita. 

Yleisöjen eli median uhrien näkövinkkelistä ne ovat ainakin vielä myös jokseenkin hyödyttömiä. Faktabaari ei auta, kun media huiputtaa yleisöään esimerkiksi jättämällä asiavirheitä korjaamatta.

Faktabaarin toimituskunnan puolesta Atte Jääskeläisen rajuun kritiikkiin vastasivat Demokraatissa 24.7.2018 toimittaja, valokuvaaja Petra Piitulainen-Ramsay ja Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian tohtorikoulutettava Severi Hämäri. Vastauksen voi lukea tästä.

Piitulainen-Ramsay ja Hämäri korostivat koko lailla hämmentävästi, että oikaisuista poiketen faktantarkistus ei pyrikään tavoittamaan kaikkia niitä, jotka ovat väärän tiedon nähneet:

"Faktantarkistuksen tavoitteena on löytää ja tunnistaa potentiaalinen virheellinen informaatio ja pyrkiä tarkistamaan se niin, että mahdollinen korjaus tavoittaa riittävässä määrin kansalaiset, journalistit ja päätöksentekijät."

Jos vaikka Faktabaarin "mahdolliset" korjaukset tavoittavat nyt "riittävässä määrin" kansalaiset, niin silloin kyllä tavoite on asetettu suurin piirtein nollakorkojen tasolle.

Hyvä lukija, pistäydypä silmäilemässä, millä tavalla jo vuosia toiminut Faktabaari on käytännössä tarkistanut faktoja. Baarin paljon mainostettua tarjoilua pitäisi päästä nautiskelemaan tästä.

Tukiaisia faktantarkistajien verkostolle?

Atte Jääskeläisen kritiikin valossa on lievästi sanoen hämmentävää todeta, että EU:ssa viritellään parhaillaan julkisen tuen valuttamista faktantarkistajien organisaatioiden verkostolle.

EU:n komission asiaa koskeva tiedonanto "Tackling online disinformation: a European Approach" on päivätty 26.4.2018. Linkki komission dokumenttiin löytyy tätä kautta.

Infoa tukihankkeesta tarjoaa myös valtioneuvoston kanslian 30.5.2018 päivätty perusmuistio. Sen pitäisi löytyä tästä.

Lisätietoa aiheesta tarjoaa edelleen valtioneuvoston 5.7.2018 tekemä mediapoliittisen ohjelman periaatepäätös. Sen pitäisi avautua nautiskeltavaksi tästä.

Edellä mainitut vaikutusvaltaiset dokumentit osoittavat, että ihan tosissaan nyt viritellään julkista tukea sellaiselle faktantarkistuksen konseptille, joka ei auta ainakaan sen perinteisen median vilpistelyn uhreja.

Miksi ihmeessä pitäisi jopa verovaroin tukea sellaista faktantarkistusta, joka "ei juuri koskaan kohtaa niitä ihmisiä, jotka ovat nähneet virheellisen tiedon alkuperäisessä medialähteessä"? 

Jos (ja kun) Atte Jääskeläinen on kritiikillään oikealla asialla, häntä kenties kannattaisi vielä kuulla, ennen kuin verorahoja aletaan jakaa kaiken maailman "faktabaareille".

Mainittakoon, että saatuaan keväällä 2017 äkkilähdön Ylestä Jääskeläinen työskenteli Oxfordin yliopiston Reuters-instituutissa. Siksikin hän tietänee jotain faktantarkistuksesta.

Elokuun 2018 alussa pari päivää sitten alkoi Jääskeläisen pesti Lappeenrannan teknillisen yliopiston työelämäprofessorina (Professor of Practice).

Lisäys 4.8.2018:

Faktantarkistus Faktavahdin malliin

Olen kuvannut Faktavahti-instituution tapaa toimia faktantarkistajana huhtikuun lopulla 2016 julkaistussa Kulissien takana -raportissa (s. 8–9). Raportin voi lukea tästä.

Kaikkien niiden, jotka haluavat tietää Julkisen sanan neuvoston pyörittämästä median aidosta eli vain median itsensä pyörittämästä itsesääntelystä sen pintakiiltoa enemmän, kannattaa toki lukea raportti alusta loppuun asti. Sivuja raportissa on vain 39.

Raportti on, vaikka itse niin vaatimattomasti sanon, ylivoimaisesti paras ja paljastavin kuvaus JSN:n käytännön toiminnasta. Raportti kertoo myös tänä syksynä 50 vuotta täyttävän JSN:n perustamisen todellisista motiiveista ja jännästä yleisöön liittyvästä retorisesta oivalluksesta.

Se on myös ainoa julkaisu, joka kertoo siitä, miten JSN tulkitsee hyvää journalistista tapaa myös kulissien takana, ratkaisuin, joita ei koskaan missään julkaista ja joista median yleisöt eivät tiedä mitään.

Faktantarkistuksen kohteena minulla oli projektin eli "JSN-testin" alussa syksyllä 2012 Yle ja lähes 30 sanomalehteä. MTV:tä en voinut ottaa kohteeksi, koska saan sen imelistä "myyvistä" sisällöistä näppylöitä.

Viime aikoina kohteita on ollut jonkin verran vähemmän, koska jotkut lehdet ovat luikkineet minulta pelkurimaisesti piiloon maksumuuriensa taa.

Monet aihealueet olen alusta asti sivuuttanut tyystin. En ole tarkistanut ollenkaan esimerkiksi urheilun ja kulttuurin sisältöjä. Kulttuuri piti jättää sivuun jo senkin takia, että en barbaarina tiedä siitä mitään.

Maakuntalehtien paikallisia sisältöjä en ole myöskään tarkistellut lainkaan. Niiden tarkistamisen koin täysin ylivoimaiseksi.

Touhuan faktantarkistajana aprillipäivän asenteella. Kysyn koko ajan itseltäni, voiko tuo tai tämä epäilyttävältä haiskahtava faktatieto pitää paikkansa. Epäilyttävältä vaikuttavan tiedon pyrin aina tarkistamaan.

Internet on tietojen tarkistamiseen mainio työkalu, ja kun olen treenaillut tietojen tarkistamista kesästä 1967 lähtien, uskon pystyväni aika pätevästi tarkistamaan, pitääkö julkaistu faktaväite paikkansa vai ei.

Kun sitten törmään olennaisena pitämääni asiavirheeseen, lähetän aina kyseisen tiedotusvälineen toimitukselle korjauspyynnön. Siinä kerron lähteestä, joka osoittaa, että julkaistu tieto on ollut virheellinen ja osoittaa myös sen, mikä on se oikea ja tosi tieto.

Jos tiedotusväline ei suostu korjaamaan virhettään, lähetän aina olennaisen virheen korjaamatta jättämisestä kantelun JSN:lle Journalistin ohjeeseen 20 viitaten.

Näin Faktavahti-instituutio toimii. Yli kahden vuoden ajan olen nyt infonnut projektistani netissä, ja suurin piirtein kaikki tänä aikana tehdyt kantelut olen muistaakseni myös julkaissut tässä blogissani.

Tarkkoja tilastolukuja minulla ei ole projektistani esittää; kuka sitä kaiken maailman kylähullujen tekeleitä prikulleen räknäisi.

Tämän vuoden aikana näytän joka tapauksessa tehneen, jos laskin oikein, kaikkiaan 17 kantelua Julkisen sanan neuvostolle. Korjauspyyntöjä olen meilaillut sanomalehdille ja Ylelle tänä vuonna yhteensä noin 80.

Karkeasti arvioiden kuvittelen värkänneeni syksystä 2012 lähtien suurin piirtein 130 kantelua JSN:lle virheiden korjaamatta jättämisestä. Luku kenties vaikuttaa isolta, mutta ei se ole kuin pari kantelua kuussa.

Korjauspyyntöjä olen saattanut vajaan kuuden vuoden aikana meilailla toimituksille kaikkiaan noin 700. Arvio on karkea; tietoteknisistä syistä tarkka luku ei ole enää laskettavissa.

Kantelujen ja korjauspyyntöjen luvuista voi kuitenkin päätellä, että useimmissa tapauksissa asiavirheet ovat tulleet korjatuiksi. Kun virheet on asianmukaisesti korjattu, ei ole tarvinnut kannella JSN:lle.

Tässä kohtaa on syytä korostaa, että kaikki korjaukset eivät välttämättä kuulu ansioluettelooni; joskus toimitukset korjaavat virheitä oma-aloitteisestikin tai saatuaan pyynnön joltakin toiselta immeiseltä.

Aivan ilmeistä joka tapauksessa on, että olen tällä Faktavahdin mallilla saanut aikaan median yleisöjen iloksi satoja oikaisuja. Hyvä minä.

Olen saanut aikaan tällä mallilla yhtä ja toista myös median itsesääntelyssä. Vanhaan "hyvään" aikaan eli Risto Uimosen puheenjohtajakaudella JSN otti julkisella puolella käsiteltäväksi noin 40 kanteluani.

Noin joka toinen noista kanteluistani johti langettavaan, joka toinen vapauttavaan päätökseen. Kantelut eivät siis olleet turhia, eivät muuten myöskään ne, joista JSN teki vapauttavat päätökset.

On tärkeää huomata, että kanteluista tehdyt, JSN:n sivuilla julkaistut vapauttavat ja langettavat ratkaisut toivat osaltaan yleisölle näkyviin hyvän journalistisen tavan rajoja.

Jos JSN olisi julkaissut Kulissien takana -raportissa kerrotut, yleisöltä pimitetyt karsintaratkaisut, yleisö olisi voinut nähdä, että hyvän journalistisen tavan rajat eivät ole siellä, missä niiden on kuviteltu olevan.

Tässä kohtaa on muistutettava siitä nimenomaan median yleisöjen kannalta valitettavasta jutusta, että jo yli kahden vuoden ajan kanteluistani ei ole voinut olla mitään hyötyä ja iloa yleisölle.

Näin ikävästi asiat ovat sen vuoksi, että tuotuani projektini nettijulkisuuteen – Kulissien takana -raportti ja Faktavahti-blogi – JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström neuvoston taustavoimia konsultoituaan lätkäisi minulle porttikiellon median itsesääntelyyn.

Käytännössä tällainen median itsesääntelyssä kaiketi ainutlaatuinen porttikielto tarkoittaa, että JSN:n puheenjohtaja karsii joka ainoan kanteluni tutkimatta lainkaan kantelun aiheellisuutta. Motiivini ja toimintatapani on kuulemma sopimaton.

Grundströmin mielestä teen kantelut "testaustarkoituksessa", ja tällaista motiivia JSN ei hyväksy.

Porttikiellosta huolimatta teen JSN:lle kanteluja lähes entiseen tapaan. Näin saan ainakin jollain tapaa näkyväksi edes sen, ettei JSN juurikaan piittaa, välittääkö media yleisölle väärää vai oikeaa tietoa.

Projektini "missiona" – kuulostaa hienolta – on ollut alusta asti se, että median itsesääntely avataan täysin läpinäkyväksi. Itsesääntelyväen kähmintä kulissien takana yleisön tietämättä on minusta läpeensä moraalitonta.

Median itsesääntelyn pitäisi olla kaikin osin läpinäkyvää juuri sen vuoksi, että yleisö saisi tietää, missä hyvän journalistisen tavan rajat oikeasti ovat.

Jos koko medialystin maksava yleisö ei tiedä, missä hyvän journalistisen tavan rajat tosiasiassa ovat, yleisö ei myöskään pysty ottamaan kantaa siihen, hyväksyykö se JSN:n piirtämät rajat vai ei.

Edellä kuvattu Faktavahdin mallinen faktantarkistus eroaa siitä Atte Jääskeläisen toimimattomaksi arvioimasta faktantarkistuksesta aivan ratkaisevasti ainakin kahdella tapaa.

Faktavahdin mallin mukainen faktantarkistus haastaa koko ajan tiedotusvälineitä ja niiden pyörittämää median itsesääntelyä. Se ei tyydy siihen, että tarkistusten tulokset vain julkaistaan blogissa ja jätetään koko asia sikseen.

Faktavahdin mallin mukainen faktantarkistus myös tuottaa median yleisöjen iloksi konkreettisia tuloksia: se saa aikaan oikaisuja, jotka ainakin periaatteessa tavoittavat väärää tietoa saaneet kansalaiset.

Jotain tällaista mediaa ja sen itsesääntelyä konkreettisesti haastavaa faktantarkistusta julkisen vallan pitäisi kansalaisten parhaaksi tavalla tai toisella tukea.

On silkkaa julkisten varojen haaskausta syytää tukiaisia lähinnä vain silmänlumeena toimiville "faktabaareille".

Tätä koko lailla täräkkää toteamusta ei pidä käsittää niin, että olisin kinumassa itselleni jotain julkisen vallan tukiaisia. Minä en semmoisia mihinkään tarvitse.

Yleisön ja yleisen edun vuoksi politiikan eliitin pitäisi kuitenkin kiiruusti tehdä konkreettisia tekoja muutoksen aikaansaamiseksi valtamedian ja sen itsesääntelyn röyhkeisiin ja falskeihin toimintatapoihin.

Median yleisöt ovat tässä asiassa vallan aseettomia ja avuttomia. Ne eivät voi saada aikaan edes julkista keskustelua tästä yleisöille tärkeästä asiasta. Sen Yle ja sanomalehdet kyllä varmistavat.

Lisäys 10.8.2018:

"Faktantarkistus ei kiinnosta yleisöä"

Ylen ex-toimitusjohtaja Mikael Jungner otti kokoomuksen Verkkouutiset-lehdessä tänä aamuna ajatuksia herättävällä tavalla kantaa faktantarkistukseen. Aivopesty demokratia -blogin voi lukea tästä.

Jungner kritisoi uskomusta, että ihminen on ajattelussaan rationaalinen ja totuutta etsivä. Hänestä näyttää siltä, että tilanne ei ole "ihan noin yksiselitteinen". Jungnerin mielestä ihmisen mieli elää tarinoista, ei faktoista:

"Faktantarkistus on ollut vahvasti esillä jo vuosia. Siitä on puhuttu paljon ja sitä on esitetty ratkaisuksi valeuutisten ongelmaan. Huonolla menestyksellä. Faktantarkistus ei kiinnosta yleisöä. Se ei ole missään päin maailmaa merkittävää liiketoimintaa. Totuus ei kiinnosta ihmisiä siinä määrin kuin aiemmin kuviteltiin. Tarinat kiinnostavat enemmän."

Ylen ex-päätoimittaja arvioi, ettei faktantarkistus toimi, sillä se ei tavoita sitä yleisöä, joka on saanut mediasta väärää tietoa. Nyt Ylen ex-toimitusjohtaja arvioi, ettei faktantarkistus edes kiinnosta yleisöä.

Ylen ex-toimittajanretkuna pelkään pahoin, että sekä Atte Jääskeläinen että Mikael Jungner ovat oikeassa. Itse asiassa olen projektini havaintona todennut monta kertaa, ettei yleisöä juurikaan kiinnosta, välittääkö media sille väärää vai oikeaa faktatietoa.

Hbl huiputti lukijoitaan Facebookin osakekurssista

Viikko sitten Facebookin kanssa mainosrahoista kisaavilla lehdillä oli juhlahetki. Ne saattoivat uutisoida näyttävästi, miten naamakirjafirman osakkeen kurssi oli peräti romahtanut.

Hufvudstadsbladet julkaisi toimittaja Jennifer Snårbackan uutisjutun "Facebooks aktie rasade – bolaget har krisat en längre tid" torstaina 26.7. puolilta päivin. Uutista päivitettiin samana päivänä alkuillasta. Jutun voi lukea tästä.

Uutisjuttunsa ingressissä Snårbacka valisti lukijoitaan näin:

"Facebookaktien rasade för andra dagen i rad på torsdagen efter ett sämre delårsresultat än väntat. Detta medan användarantalet stagnerar i USA och Kanada och till och med sjunker i Europa."

Tämän jälkeen hän esitti seuraavanlaisen väitteen:

"Det sociala nätverkets börsvärde hann sjunka med häpnadsväckande 24 procent på onsdagen – det vill säga 129 miljarder euro. På torsdag fortsatte aktien sin dykning, och sjönk då med över 18 procent."

Snårbacka siis väitti, että Facebookin osakkeen arvo ehti vajota ensin keskiviikkona 24 prosenttia ja sitten vielä torstaina yli 18 prosenttia.

Väite oli perätön ja johti Hbl:n lukijaparkoja pahemman kerran harhaan. Facebookin osake ei kokenut Snårbackan väittämää valtavaa romahdusta kahtena peräkkäisenä päivänä.

Tämä käy hyvin ilmi yllä olevasta asetelmasta, johon olen kirjoitellut Facebook-yhtiön itsensä sijoittajille antamaan infoon tukeutuen tiedot osakekurssien muutoksista 24.–27.7.2018.

Romahduksia oli vain yksi, keskiviikon 25.7. päätöskurssista torstain 26.7. päätöskurssiin, ja romahdusta oli silloin peräti 18,96 prosenttia.

Snårbackan aivan ilmeiseen väärinkäsitykseen perustunut väite kahdesta peräkkäisestä, 24 prosentin ja yli 18 prosentin, romahduksesta olisi merkinnyt yhteensä noin 38 prosentin siivun katoamista Facebookin osakkeen arvosta.

No, mitään tällaista ei oikeasti tapahtunut. Mainittakoon tässä kohtaa, että Snårbackan perätön väite julkaistiin Hbl:n printtilehdessä perjantaina 27.7. sivulla 11.

Koska Hufvudstadsbladet ei pyynnöstä huolimatta oikaissut lukijoita pahoin harhaan johtanutta asiavirhettään, lähetin tänä aamuna virheen korjaamatta jättämisestä kantelun Julkisen sanan neuvostolle.

Kantelu on postauksen lopussa. Vasta tätä postausta kirjoittaessani huomasin kauhukseni, että olin sählännyt, kun kerroin Snårbackan jutun ajoituksista. Väitin, että juttua oli päivitetty 27.7., vaikka sitä tosiasiassa päivitettiin jo alkuillasta 26.7.

Pahoittelen virhettäni. JSN:lle minun ei kannata pahoitella mitään, sillä kantelu törmää nytkin varmasti porttikieltoon; puheenjohtaja Elina Grundström karsii kantelun tutkimatta sen sisältöä ja aiheellisuutta.

"Vad rättar vi?"

Hufvudstadsbladet on laatinut ja julkaissut mainion linjauksen asiavirheiden oikaisemisesta. Sen lähtökohtana korostetaan ajatusta, että lehtien tärkein pääoma on lukijoiden luottamus. Näin Hbl  kertoo lukijoilleen, mitä se oikaisee:

"Alla sakfel från felstavade namn, fel titel eller bild, datum, ort, räknefel, missvisande grafik till rena missförstånd."

Kuten Facebook-tapauskin osoittaa, Hbl:n jalo ja velvoittava lupaus on käytännössä silkkaa sumutusta ja lehden myyntipuhetta.

Kun toimitus päättää jättää korjaamatta toimittajansa noloon väärinkäsitykseen perustuneen virheen, se huiputtaa lehden lukijoita. Väärinkäsitykseen perustunut paha virhe ei vielä ollut huiputtamista.

Tietyssä mielessä Hbl on kuitenkin alkanut touhuta lukijoitaan kohtaan aiempaa reilummin ja rehellisemmin.

Vielä maaliskuussa 2018, kun JSN käynnisti säälittävän "vastuullista journalismia -kampanjansa, Hbl osallistui siihen ja julkaisi kampanjan komean merkin heti apinalaatikkonsa alapuolella.

27.7.2018 lehdestä en "ansvarsfull journalistik" -merkkiä enää löytänyt lainkaan. Apinalaatikon alapuolta komisti nyt Bilteman nätti ja rehellinen mainos upeine polkupyörineen ja kypärineen.

Vierailijaprofessori emeritus oikaisi Hesarin virheen

Helsingin Sanomat julkaisi nettilehdessään torstaina 26.7. vähän puolenpäivän jälkeen Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessorina toimineen uutispäällikkönsä Jussi Pullisen HS-analyysin Facebookista.

Kiinnostavassa analyysissaan Pullinen kirjoitti Facebookin osakekurssin muutoksista tähän tapaan:

"Sosiaalisen median jättiläisyhtiö kertoi keskiviikkona meidän kaikkien Facebook-käytöstämme lukuja, jotka säikäyttivät sijoittajat. Facebookin osakekurssista suli hetkessä yli viidennes ja yhtiön perustaja Mark Zuckerberg köyhtyi samalla miljardeilla.

Alamäki jatkui myös torstaina pörssien avauduttua Yhdysvalloissa. Yhtiön osakkeen arvosta haihtui ensimmäisinä tunteina jälleen noin 20 prosenttia. Torstaina alamäki oli jo niin jyrkkä, että kyseessä oli Wall Streetin historian suurin arvonlasku."

Perjantaina 27.7. puoliltapäivin meilailin vierailijaprofessori emeritukselle tällaisen reklamaation ikävine epäilyineen:

"Hei,

Facebook-yhtiön sivuilta löytyvien sijoittajatietojen mukaan yhtiön osakkeen kurssi keskiviikkona 25.7. Nasdaq-pörssin sulkeutuessa oli 217,50 US:n dollaria. Torstain 26.7. vastaava päätöskurssi oli 176,26 dollaria. Yhtiön omien tietojen mukaan siis osakkeen kurssi putosi 18,96 %. 

Mistä ihmeestä on peräisin HS-analyysisi tieto, että kurssista olisi ensin keskiviikkona sulanut ”yli viidennes” ja sitten vielä torstaina peräti ensimmäisinä tunteina "jälleen noin 20 prosenttia”?

Rohkenen epäillä, että sinulle on sattunut väärinkäsitys."

Jussi Pullinen toimi, kuten kaikkien toimittajien pitäisi toimia. Pikaisessa vastauksessaan hän totesi, että olin oikeassa ja kiitteli tarkkuudesta. 

Lukija sai HS-analyysin tekstistä väärän käsityksen, Pullinen myönsi ja kertoi toimittaneensa toimitukselle korjausta varten tarvittavat tiedot. Alkuillasta 27.7. analyysin perään ilmestyikin asianmukainen oikaisu:

"Oikaisu 27.7. kello 18.00: Tekstissä kerrottiin ensin virheellisesti, että Facebookin osakekurssi olisi laskenut ensin noin 20 prosenttia ja perään vielä toiset parikymmentä prosenttia. Lasku oli kuitenkin yhteensä noin viidenneksen."

Ainakin tässä HS-analyysin tapauksessa Jussi Pullinen toimi journalismin etiikan ja yleisön kannalta vilpittömät kiitokset ansaitsevalla tavalla. Hbl:n vilpistelijät eivät kiitoksia ansaitse.

Jussi Pullisen HS-analyysiin sisältyi kuitenkin journalismin laadun vinkkelistä piirre, jonka vuoksi analyysia on pakko pitää laadultaan ikävä kyllä vain 50-prosenttisena journalismina. 

Tähän asiaan pyrin palaamaan ihan lähiaikoina, elleivät tukalat helteet ehdi sitä ennen polttaa ikiaikaisesta kaalistani viimeisiäkin harmaita aivosoluja.

Torjuisivatko peilit journalismin vilpistelyä?

Pian kuusi vuotta kestäneen projektini kokemukset JSN:n minulle lätkäisemine porttikieltoineen ovat koko lailla lohduttomia. 

Melkoisen todistusaineiston nojalla voin väittää, ettei median ns. aito itsesääntely paljoakaan piittaa journalistien vilpistelystä.

Mikä siis toimivaksi lääkkeeksi torjumaan journalismin vilpistelyä, esimerkiksi pahojen virheiden korjaamatta jättämistä? 

Voisiko vilpistelyä kenties torjua muuttamalla journalistien työtilat peilien avulla sellaisiksi, että  he aina "journalistisia" ratkaisujaan tehdessään näkisivät peilistä itsensä?

Nyt tietysti luulette, että olen lopullisesti seonnut, kun noin kummallista kyselen. Mutta enpä ole. Olen rosvonnut kiehtovan ajatuksen peilistä moraalin vartijana psykologian emeritusprofessori Markku Ojaselta.

Ojanen kertoo tosi hauskan teoksensa (Vaihtoehtoisia faktoja? Miksi valehtelemme. Minerva 2017) sivuilla 256–257 tutkimuksista, joissa peili on näyttänyt lisäävän ihmisten moraalisuutta, toimivan vähän kuin moraalin vartijana.

"Jos peili lisää ihmisten moraalisuutta, pitäisikö peilejä olla kaikkialla ja varsinkin paikoissa, joissa on tilaisuus rikkoa moraalisia sääntöjä?", onnellisuudenkin eksperttinä tunnettu Ojanen kysyy, kaiketi pieni pilke silmäkulmassaan.

Minusta tämän ajatuksen toimivuutta kannattaisi ainakin kokeilla journalismissa, ikään kuin viimeisenä keinona torjua journalismin vilpistelyä. 

Vai onko jollakin muka esittää joku tätäkin parempi lääke vilpistelyn tautiin, jonka seurauksista eivät kärsi journalistit itse vaan pelkästään heidän viattomat yleisönsä.

––––––––––––––––––––––––

Julkisen sanan neuvosto

Fredrikinkatu 25 A 8

00120 Helsinki

Kantelu hyvän journalistisen tavan rikkomisesta

Kantelun kohde

Hufvudstadsbladetin Jennifer Snårbackan juttu ”Facebooks aktie rasade – bolaget har krisat en längre tid” (Hbl:n nettilehti 26.7.2018, päivitetty 27.7.2018). Jutun osoite netissä on https://www.hbl.fi/artikel/facebooks-aktie-rasade-dagen-nar-techbubblan-borjade-spricka/ (tarkistettu 2.8.2018).

Kantelun perusteet

Hbl:n Jennifer Snårbacka raportoi torstaina 26.7. julkaistussa ja perjantaina 27.7. päivitetyssä jutussaan Facebookin osakekurssin romahduksesta, kun yhtiö oli julkaissut osavuosikatsauksensa ja paljastanut tietoja palvelujensa käyttäjämäärien kehityksestä. Snårbacka esitti tällaisen väitteen:

”Det sociala nätverkets börsvärde hann sjunka med häpnadsväckande 24 procent på onsdagen – det vill säga 129 miljarder euro. På torsdag fortsatte aktien sin dykning, och sjönk då med över 18 procent.”

Snårbacka siis väitti Facebookin osakekurssin laskeneen ensin keskiviikkona 24 prosenttia ja sen jälkeen vielä torstaina yli 18 prosenttia. Väite oli perätön ja perustui ilmeiseen väärinkäsitykseen.

Facebook-yhtiön sijoittajainfon mukaan yhtiön osakekurssi oli tiistain 24.7. pörssipäivän päättyessä 214,67 dollaria ja keskiviikkona 25.7. pörssipäivän päättyessä 217,50 dollaria. Torstain 26.7. pörssipäivän päättyessä kurssi oli 176,26 dollaria.

Tosiasiassa Facebookin osakekurssi laski siis keskiviikon päätöskurssista torstain päätöskurssiin vain 18,96 prosenttia. Hbl:n lukijoille uskotellun, Snårbackan perättömän tiedon mukaan kurssi olisi laskenut yhteensä lähes 38 prosenttia.

Heti 27.7. aamulla lähetin Jennifer Snårbackalle ja Hbl:n toimitukselle olennaista virhettä koskevan korjauspyynnön. Korjauspyyntö on kantelun lopussa.

Hbl ei vastannut korjauspyyntöön eikä myöskään oikaissut olennaista virhettään. Jättämällä olennaisen asiavirheen korjaamatta Hbl rikkoi hyvää journalistista tapaa (JO 20).

Kantelun tarkoitus ja luonne

JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström on karsinut kaikki ”Kulissien takana” -raportin julkitulon eli 23.4.2016 jälkeen tekemäni kantelut. Kaikissa näissä kanteluissa on ollut kysymys siitä, että tiedotusväline on pyynnöstä huolimatta jättänyt olennaisen asiavirheen korjaamatta (JO 20).

Jokaisen näistä karsintapäätöksistään JSN:n puheenjohtaja on tehnyt tutkimatta kantelun asiasisältöä ja tulkitsematta hyvää journalistista tapaa. Sen sijaan hän on karsinut kunkin kantelun ikään kuin ”teknisellä” perusteella. Joulukuun 2016 päätöksiin asti karsintaperuste oli tällainen:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kyseessä on testaustarkoituksessa tehty massakanteleminen.”

21.12.2016 JSN:n puheenjohtaja karsi neljä syys–lokakuussa 2016 tekemääni kantelua ja perusteli kutakin karsintapäätöstään näin:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kantelu on tehty testaustarkoituksessa.”

”Testaustarkoitus” on ollut kantelun karsintaperusteena kaikissa joulukuun 2016 jälkeenkin tehdyissä karsintapäätöksissä. Karsintaperuste on kahdestakin syystä erikoinen.

Testaaminen itsessään ei ensinnäkään ole mikään tarkoitus. Eiväthän yrityksetkään testaa hyödykkeitään testaamisen vuoksi vaan kehittääkseen yhä parempia hyödykkeitä; testaus on siis pelkkä väline tarkoituksen tai tarkoitusten toteuttamiseksi.

”Testaustarkoitus” on kantelun karsintaperusteena erikoinen myös siksi, että joka ainoa kantelu on aina pakostakin ikään kuin testi.

Kun media jättää olennaisena pitämäni virheen korjaamatta, se mielestäni rikkoo hyvää journalistista tapaa. Ainoa keino saada selville, miten median itsesääntelyelin tulkitsee median menettelyä, on kantelu. Se taas vääjäämättä ”testaa” sitä, pitääkö JSN median menettelyä hyvän journalistisen tavan mukaisena vai sen vastaisena.

Jos JSN aikoo jatkossakin käyttää ”testaustarkoitusta” kantelujen karsintaperusteena, sen tulee kertoa, miten kantelun median menettelystä voi ylipäätään tehdä, niin ettei kantelulla ole tuota JSN:n kiellettynä pitämää tarkoitusta.

JSN:n perussopimuksen mukaan neuvoston tehtävänä on ”tukea hyvää journalistista tapaa”. Sopimuksesta käy edelleen ilmi, että JSN:n tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa” ja että neuvosto käsittelee asioita ”tehtyjen kantelujen perusteella”.

Tämän kantelun tarkoituksena on edistää hyvää journalistista tapaa. Kantelu tarjoaa JSN:lle konkreettisen mahdollisuuden toteuttaa median itsesääntelyä perussopimuksessa määritellyn tehtävän mukaisesti.

Neuvosto voi tulkita tämän kaikki muodolliset ja asialliset vaatimukset täyttävän kantelun perusteella, rikkoiko kantelun kohteena oleva tiedotusväline hyvää journalistista tapaa vai ei.

Koska kantelun kohteena oleva tiedotusväline jätti korjaamatta olennaisen virheen (JO 20), se mielestäni rikkoi hyvää journalistista tapaa. Siksi kantelun erityisenä tarkoituksena on se, että neuvosto tekee kantelusta langettavan päätöksen ja antaa tiedotusvälineelle huomautuksen.

Mutta siinäkin tapauksessa, että JSN:n päätös jostain käsittämättömästä syystä olisi vapauttava, yleisöä ajatellen on joka tapauksessa oleellista se, että päätös julkaistaan neuvoston kotisivuilla. Vain sillä tavalla yleisö voi saada tiedon siitä, millaisen virheen korjaamatta jättämistä median itsesääntely ei pidä hyvän journalistisen tavan vastaisena.

Jos JSN:n puheenjohtaja karsii virheen korjaamatta jättämistä koskevia kanteluja pelkin ”teknisin” perustein, se kielii siitä, ettei median itsesääntelyssä piitata lainkaan siitä, saavatko suomalaiset tiedotusvälineistään oikeaa vai virheellistä tietoa. Tällainen menettely myös synnyttää itsesääntelyn tehtävän ja tarkoituksen kannalta absurdin tilanteen.

Jättämällä virheet järjestään korjaamatta tiedotusvälineet voivat silloin vaikuttaa siihen, ettei JSN tosiasiassa lainkaan tutki niiden menettelyä ja tulkitse, ovatko ne menetelleet hyvän journalistisen tavan vastaisesti vai ei.

Mikäli JSN:n puheenjohtaja karsintaratkaisuillaan tarjoaa tiedotusvälineille tilaisuuden menetellä tällä tavalla, median itsesääntely lakkaa tyystin toimimasta. JSN:n mahdollisuudet tukea hyvää journalistista tapaa katoavat saman tien.

Vahingot itsesääntelyn piittaamattomasta toiminnasta kärsii yleisö, joka maksaa koko medialystin joukkotiedotustalouden ensimmäisen ja toisen kierron kautta.

Helsingissä 2.8.2018

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola (at) gmail.com

Korjauspyyntö

27. heinäkuuta 2018 klo 8.13

Markku Lehtola

”Facebooks aktie rasade – bolaget har krisat en längre tid” -uutisen (Hbl:n nettilehti 26.7.) väärinkäsitys

Vastaanottaja: jennifer.snarbacka@hbl.fi

Kopio: nyheter.hbl@ksfmedia.fi

Hei,

kerroit uutisessasi, että Facebookin pörssiarvo ehti keskiviikkona laskea 24 prosenttia ja annoit ymmärtää, että torstaina osake sukelsi vielä yli 18 prosenttia:

”Det sociala nätverkets börsvärde hann sjunka med häpnadsväckande 24 procent på onsdagen – det vill säga 129 miljarder euro. På torsdag fortsatte aktien sin dykning, och sjönk då med över 18 procent."

Sinulle on nyt näyttänyt sattuneen jonkinlainen väärinkäsitys, sillä ei Facebookin osake suinkaan kokenut suurta romahdusta sekä keskiviikkona että torstaina. 

Bloombergin tietojen mukaan Facebookin osakkeen kurssi oli keskiviikkona pörssikaupan päättyessä 217,50 dollaria ja torstaina pörssikaupan päättyessä 176,26 dollaria. Pudotusta siis oli kaikkiaan ”vain” 18,96 %.

Olennainen asiavirhe on syytä korjata viipymättä (JO 20).

Tervehdyksin

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola@gmail.com