Yhteiskunnallista tietämättömyyttä?

Vajaa kuukausi sitten, 20.7.2018, kirjoitin pedofiliasta "toimittajakohteisena journalismihäiriönä". Postauksen voi lukea tästä.

Kirjoituksen jujuna oli korostaa, että pedofilia on WHO:n tautiluokituksessa määritelty sairaus, lapsikohteinen seksuaalihäiriö, ei rikos. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sen sijaan on rikos.

Kiusallisen yleinen toimittajakohteinen journalismihäiriö oireilee sillä tavalla, että pedofiliaa väitetään rikokseksi. Oireilu kielii ainakin tietämättömyydestä ja johtaa median yleisöä pahasti harhaan.

Tämän postauksen sytykkeenä on havainto siitä, että kykenemättömyys erottaa toisistaan sairautta ja rikosta ei ole vain toimittajien yksinoikeus. Muutamat tuoreet esimerkit puhuvat puolestaan.

Tapio Puolimatka on Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professorina vaikuttava korkeasti oppinut tiedemies.

"Kampanja pedofilian laillistamiseksi" on kirjoitus, jonka julkaisi Oikea Media -niminen nettilehti.  Kirjoituksen, joka sai aikaan katkeralta tuntuvan kiistelyn Jyväskylän yliopistossa, voi lukea tästä.

Puolimatka kirjoittaa siitä, miten sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä lakeja on viime vuosina muutettu useissa länsimaissa.

Näin on hänen mukaansa tehty käyttäen hyväksi tunteisiin vaikuttavaa mielikuvaa seksuaalisen suuntautumisen synnynnäisyydestä ja muuttumattomuudesta.

Indoktrinaatioon syvällisesti perehtynyt kasvatustieteen professori kysyi, miten pitkälle tämä muutosprosessi tulee johtamaan:

"Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että mielikuvat seksuaalisen suuntautumisen synnynnäisyydestä ja muuttumattomuudesta luovat perustan myös kampanjalle pedofiilien seksuaalioikeuksien puolustamiseksi. Kun pedofilia aletaan medioissa esittää synnynnäisenä ja muuttumattomana seksuaalisena suuntautumisena ja tähän yhdistetään aikamme seksologian käsitys lapsesta seksuaalista nautintoa etsivänä ja tarvitsevana olentona, jolla on seksuaalioikeuksia, luodaan perusta prosessille, joka voi vähitellen johtaa ensin pederastian ja sitten pedofilian hyväksymiseen ja laillistamiseen."

Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd.)
Kuva: Eduskunta

Päivi Räsänen on kristillisdemokraattien kansanedustaja, joka toimi poliisiasioista vastaavana sisäministerinä Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallituksissa vuosina 2011–2015.

Hän on siviiliammatiltaan lääkäri ja koulutukseltaan lääketieteen lisensiaatti, joten hänen, jos kenen, luulisi kykenevän erottamaan toisistaan sairauden ja rikoksen.

Mutta ei hän sitä näytä kykenevän tekemään. Tästä kielii muun muassa se kirjallinen kysymys, jonka hän teki 7.8.2018 Puolimatkan tapauksen sytyttämänä. Kysymyksen 309/2018 vp voi lukea tästä.

Korkeimman opetuksen ja tutkimuksen sananvapautta koskevassa kysymyksessään Päivi Räsänen kirjoittaa Puolimatkan kuvausta kiitellen muun muassa näin:

"Puolimatka hyvin johdonmukaisesti kuvaa prosessia pedofilian hyväksymisestä sen laillistamiseen. On merkillistä, kuinka voimakkaan reaktion professorin julkaisu on herättänyt."

"Pedofilia on iljettävää ja rikollista toimintaa"

Ulkoministeri Timo Soini (sin.)
Kuva: Eduskunta

Timo Soini on valtiotieteiden maisteri, akateemisen koulutuksen saanut pitkän linjan poliitikko. Hän on katolista uskoa tunnustava Sinisen tulevaisuuden kansanedustaja ja ulkoministeri Juha Sipilän hallituksessa.

Ylen uutisten nettisivuilla 17.8.2018 Soini otti kantaa katolisten pappien Pennsylvaniassa esiin tulleeseen lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön:

"Hirveää ja täysin tuomittavaa. Katolisen kirkon pitäisi saattaa tällaiset ihmiset vastuuseen kirkon sisällä ja oikeuslaitoksessa. Ei siinä ole mitään poikkeuksia ja suojaa. Tämä koskee kaikkia. 

Abortilla ja pedofilialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Abortin vastustamisella suojellaan elämän pyhyyttä. Pedofilia on iljettävää ja rikollista toimintaa. Syyllistyy siihen sitten pappi tai pakana."

Ari Hakahuhdan tekemän haastattelun voi lukea tästä. Kiinnostavaa, joskin surullista, on se, ettei hän sanallakaan varoittanut lukijoita tuosta käsitteiden fataalista sotkemisesta, johon Soini sortui.

Kertooko käsitesotku Dunning–Kruger-ilmiöstä?

Tietokirjailija Tommi Uschanov julkaisi vuonna 2010 aivan liian vähälle huomiolle jääneen teoksen "Suuri kaalihuijaus". Näin hän kuvasi teostaan sen esipuheessa (s. 9):

"Se on kirja yhteiskuntaa koskevista, laajoihin ihmisjoukkoihin syvälle levinneistä uskomuksista, jotka eivät suosiostaan huolimatta pidä paikkaansa; kirja väitteistä, jotka tulevat toistuvasti esitetyiksi julkisuudessa huolimatta niiden epätotuudesta; kirja emotionaalisesti houkuttelevista ja psykologisesti palkitsevista ajatustottumuksista, jotka kuitenkin vievät noudattajansa säännönmukaisesti harhaan."

Uschanovin teos yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä on minusta huisin hauska ja hirtehinen. Se tarjoaa myös yhden jännän näköalan siihen, miksi yhteiskunnallinen tietämättömyys istuu niin sitkeässä kuin se istuu:

"Tietämättömyyden säilymisen pääsyy ei ole mikään pahuus tai tyhmyys vaan tietämättömyys omasta tietämättömyydestä – sekä sen syvyydestä että niistä alueista, joille se ulottuu." 

Uschanovin mukaan kyseessä on psykologiassa Dunning–Kruger-ilmiön nimellä tunnettu, itse itseään ylläpitävä syy-seurausketju:

"Ihminen osaa asiat niin huonosti, ettei edes tajua kuinka huonosti ne osaa. Tästä syystä hän ei ymmärrä tehdä ongelmalle mitään, mikä vuorostaan takaa hänen osaavan asiat huonosti jatkossakin."

Olen jokseenkin varma siitä, että kun toimittajat väittävät pedofiliaa rikokseksi, siinä on kyse paljolti juuri Dunning–Kruger-ilmiöstä.

Mutta ihan yhtä varma en ole siitä, että kyse olisi tuosta ilmiöstä, kun professori Puolimatka, lääkäri-kansanedustaja Räsänen ja ulkoministeri Soini väittävät pedofiliaa rikokseksi.

Euroopan neuvoston yleissopimuksen unohdettu velvoite

Kriminologian harrastelijana purputan pedofilia on rikos -väitteistä ennen muuta sen takia, että moisilla ääliömäisillä väitteillä voi olla lasten suojelemista ajatellen tosi kielteisiä vaikutuksia.

Käsitteiden sotkemiseen perustuvista väitteistä voi seurata vaikkapa se, että jätetään satsaamatta konkreettisiin, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä oikeasti ehkäiseviin tekoihin.

Pedofilia on rikos -väitteet ovatkin ehkä jo vaikuttaneet, niin että 1.10.2011 voimaan tullut Euroopan neuvoston yleissopimus lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan on jäänyt käytännössä pelkäksi paperiksi.

Jo seitsemän vuotta sitten voimaan tulleen sopimuksen artikla 7 edellyttää pedofiliaa poteville mahdollisuutta päästä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ehkäiseviin interventio-ohjelmiin tai -toimenpiteisiin.

Yhteiskunnallisen tietämättömyyden ilmapiirissä, jossa vain hoetaan pedofilia on rikos -väitettä, on ollut helppo viitata kintaalla artiklan 7 velvoitteelle. Niinpä ei olekaan yllätys, että velvoite on jäänyt vain painomusteeksi sopimuspaperissa.

Vuonna 2013 Åbo Akademin psykologian tutkija Katarina Alanko ja professori Pekka Santtila totesivat Haaste-lehdessä (1/2013), että Suomessa ei ollut vielä alettu systemaattisesti ehkäistä lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia.

"Pedofilian tutkimus ja hoito" -kirjoitus kannattaa jokaisen asiasta kiinnostuneen lukea, ja sen voi lukea tästä.

Lukemisen arvoinen on ilman muuta myös Ylen Hanna Hantulan 17.1.2017 päivätty juttu, jonka voi lukea tästä.

Jutussa kuvataan edellä mainittua velvoitetta virheellisesti Euroopan unionin velvoitteena, mutta yleisesti ottaen juttu on minusta tasokas.

Hanna Hantulan juttu osoittaa, että ihan kaikki toimittajat eivät onneksi pode sitä kiusallista ja laadukkaalle journalismille tuhoisaa "toimittajakohteista journalismihäiriötä".

Pedofilia toimittajakohteisena journalismihäiriönä

Pari päivää sitten Ylen uutiset raportoi Sir Cliff Richardin voittaneen BBC:tä vastaan nostamansa jutun lontoolaisessa oikeusistuimessa. Jutun voi lukea tästä.

Pauli Lahti kertoi uutisjutussaan, että yleisradioyhtiö maksoi brittipopparille tuntuvat korvaukset "pedofiliauutisoinnista".

"BBC oli kuvannut helikopterien avulla, kun poliisi vuonna 2014 teki kotietsinnän Richardin kotiin osana isoa pedofiliatutkintaa", Lahti kirjoitti.

Poliisi siis oli tutkinut pedofiliaa kotietsinnän avulla, ja maailmankuulu yleisradioyhtiö BBC oli uutisoinut tästä pedofiliatutkinnasta muun muassa helikopterista käsin kuvatun aineiston avulla.

Mitä pedofilia on?

Pedofilia on Maailman terveysjärjestön tautiluokituksen kohdassa F65.4 määritelty lapsikohteinen seksuaalihäiriö. Se on sairaus, johon ei tiettävästi ole parantavaa hoitoa.

Vuoden 2016 ICD-10-tautiluokituksessa WHO määrittelee pedofilian näin: "A sexual preference for children, boys or girls or both, usually of prepubertal or early pubertal age."

Pedofiliasta kärsivä siis on henkilö, jonka ensisijainen sukupuolinen kiinnostus kohdistuu esi- tai varhaismurrosikäisiin lapsiin.

Yleensä pedofiliasta kärsivän sukupuolisen kiinnostuksen kohteet ovat korkeintaan 13-vuotiaita ja sitä nuorempia poikia tai tyttöjä.

Monissa lasten kehitystä kuvaavissa asiantuntijalähteissä todetaan, että tytöillä esimurrosikä alkaa keskimäärin 9–12-vuotiaana, pojilla pari vuotta myöhemmin.

Mitä pedofilia ei ole?

Pedofilia ei ole rikos. Esimerkiksi psykiatrian erikoislääkäri Veronica Pimenoff huomautti tästä Voima-lehdessä 8.5.2011 julkaistussa mainiossa kirjoituksessaan, jota suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille. Kirjoituksen voi lukea tästä.

Kuinka suojella lapsia hyväksikäytöltä? -kirjoituksessaan Pimenoff kritisoi sitä, että Suomessa lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneestä henkilöstä on yleisesti alettu käyttää nimitystä "pedofiili".

"Tämä on valitettava ilmiö, joka johtaa väärinkäsityksiin ja mahdollisesti myös vääriin toimintamalleihin", hän huomautti.

Yksi väärinkäsityksistä on nähdäkseni se, että lapsen seksuaalisissa hyväksikäytöissä ei läheskään aina ole kyse pedofiliasta kärsivien teoista.

Näin jo siitä syystä, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ovat usein 14–15-vuotiaita, kun taas pedofiliaa potevien kiinnostus tapaa kohdistua korkeintaan 13-vuotiaisiin ja sitä nuorempiin lapsiin.

Muun muassa tästä syystä Ylen Pauli Lahden juttu Sir Cliff Richardin tapauksesta oli ilmeinen huti. Se kieli "pedofilia"-nimisestä toimittajakohteisesta journalismihäiriöstä.

Cliff Richardin oli väitetty syyllistyneen vuonna 1985 eli vuosikymmeniä sitten 15-vuotiaan pojan seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Väitetyn uhrin iän takia tapaus vastaa koko lailla huonosti WHO:n tautiluokituksen määritelmää pedofiliaksi kutsutusta sairaudesta. Cliff Richardin ei kaiketi myöskään ole diagnosoitu potevan kyseistä sairautta.

Sitkeä toimittajakohteinen journalismihäiriö

Pian kuusi vuotta kestäneen faktantarkistuksen projektini aikana olen yli kaksikymmentä kertaa lähettänyt toimittajille reklamaation siitä, että he ovat väittäneet pedofiliaa rikokseksi.

Tapauksista saisi aikaan pitkän kertomuksen tästä toimittajakohteisesta journalismihäiriöstä. Nyt kerron vain kahdesta samaa toimittajaa koskevasta tapauksesta. Ne osoittanevat, kuinka sitkeästä journalismin häiriöstä tässä on kyse.

6.10.2015 Sanna Ukkola julkaisi Ylen sivuilla blogikirjoituksen "Seitsemän veljeksen unelma". Kirjoituksen voi lukea tästä.

Napakassa kirjoituksessaan hän kiinnitti huomiota siihen, miten uutiset on kyllästetty epätoivolla, kuolemalla, murhilla ja kyynelillä:

"Media läväyttää ihmisten silmille kouluammuskeluja ja perhesurmia, pedofiliaa ja ISIS-taistelijoita. Se haalii yhteen nippuun tukun kauhukuvia – ja tarjoaa ratkaisuja vain harvoin."

Tästä toimittajakohteisesta journalismihäiriöstä meilailin Sanna Ukkolalle vielä samana päivänä reklamaation:

"Hei,

kirjoittelit napakassa blogissasi, miten media läväyttää ihmisten silmille ”kouluammuskeluja ja perhesurmia, pedofiliaa ja ISIS-taistelijoita”. Teit koko lailla erikoisen valinnan, kun ymppäsit ammuskelujen, surmien ja ISIS-taistelijoiden sekaan WHO:n tautiluokitukseen sisältyvän seksuaalihäiriön.

Lapsikohteinen seksuaalihäiriö eli pedofilia ei kuulunut joukkoon senkään takia, että siitä media ei käytännössä koskaan läväytä ihmisten silmille yhtään mitään. Jutut moisesta häiriöstä ovat mediassa äärimmäisen harvinaisia.

Ihmisten silmille media sen sijaan läväyttää tuon tuosta uutisia yksittäisistä rikoksista eli lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista. Niissä taas ei ole aina kyse pedofiliasta. 

Toisin sanoen tekijät eivät aina pode pedofiliaksi kutsuttua sairautta, jossa seksuaalinen halu kohdistuu pakonomaisesti esimurrosikäisiin, alle 13-vuotiaisiin lapsiin.

Läheskään kaikki pedofiilit eivät myöskään syyllisty rikoksiin, joten tästäkin syystä kroonisesta seksuaalihäiriöstä potevien tunkeminen ISIS-taistelijoiden sekaan oli erikoista.

Pedofiliasta kohdehäiriönä pitäisi läväyttää ihmisten silmille paljon nykyistä enemmän asiallista infoa. Parhaimmillaan se voisi tukea niitä erittäin myönteisiä hankkeita, joilla kenties voitaisiin auttaa kohdehäiriötä potevia pidättymään rikosten tekemisestä.

Kirjoituksesi tapaisella, toimittajille valitettavan tyypillisellä demonisoinnilla lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tuskin on mahdollista nimeksikään ehkäistä. Hyvällä asialla olemisen mieluisan tunteen demonisointi kaiketi tuottaa."   

Pari viikkoa sitten, 5.7.2018, Sanna Ukkola julkaisi Ylen sivuilla blogikirjoituksen "Nykyajan pyhät lehmät – eli miksi Pirkko Saisio pelottaa?". Kirjoituksen voi lukea tästä.

Ukkola aloitti – jälleen napakan – kirjoituksensa näin:

"Tanskalainen draamaelokuva Jahti kertoo pikkukaupungista, jonka jäsenet syyttävät eronnutta perheenisää pedofiliasta. Miehestä tulee koko yhteisön sylkykuppi ja terrorin kohde, vanhat ystävät hylkäävät, mies suljetaan yhteisön ulkopuolelle eikä kukaan nouse puolustamaan häntä. Lopulta käy ilmi, että mies on täysin syytön lapsen hyväksikäyttöön."

Ukkola kysyi blogissaan, miksi kukaan ei noussut puolustamaan miestä:

"No – koska yhteisön paine on liian kova, ja ajatus pedofiliasta liian vastenmielinen kestettäväksi. Kun muut kivittävät ringissä, on helppo asettua naapurin viereen ja heittää kivenmurikalla. Miestä puolustamaan noussut kivitettäisiin ihan samalla tavalla – häntä syytettäisiin pedofiilien hyysäämisestä ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön sallimisesta."

Teksi paljasti oitis, että syksyllä 2015 toimittajakohteisen journalismihäiriön "hoidoksi" ajateltu reklamaatio oli jäänyt vaikutusta vaille: Ukkola veti taas yhtäläisyysmerkin pedofilian ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön välille.

Kriminologiaa harrastelevaa faktantarkistajaa "hoidon" epäonnistuminen sapetti, mutta oli vain yritettävä uudestaan. Niinpä lähetin Sanna Ukkolalle 5.7.2018 tällaisen reklamaation ikään kuin jatkohoidoksi:

"Hei,

vedät napakassa kirjoituksessasi yhtäläisyysmerkin pedofilian ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön välille. Etkö tiedä, että pedofilia ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ovat eri asioita?

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on rikos eli rangaistavaksi säädetty teko, pedofilia taas on WHO:n tautiluokituksessa sairaudeksi luokiteltu lapsikohteinen seksuaalihäiriö (ICD 10 -tautiluokitus, koodi F65.4). 

Pedofiliaa potevien seksuaalinen kiinnostus tapaa kohdistua varhais- ja esipuberteetin vaiheessa oleviin lapsiin. Varsin usein lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ovat niin paljon vanhempia, ettei kyse voi olla pedofiliaa potevien teoista.

Yhtäläisyysmerkin vetäminen pedofilian ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön välille on ongelmallista myös rikosten ehkäisyn näkövinkkelistä. 

Suomessa ainakin Åbo Akademin tutkijat ovat jo vuosien ajan yrittäneet käynnistää rikosten ehkäisyyn tähtäävää hoito-ohjelmaa niille pedofiliaa poteville, jotka eivät ole mihinkään rikoksiin syyllistyneet ja jotka haluavat sitä myös jatkossa välttää.

Olisi koko lailla erikoista ja totta kai myös rikosten ehkäisyn kannalta turmiollista ”syyttää" tällaisia ihmisiä pedofiliasta eli heidän potemastaan sairaudesta."

Ystävällisessä vastauksessaan Sanna Ukkola kertoi kyllä tietävänsä "pedofiliapiirteen" ja lasten hyväksikäytön eron.

Hän huomautti, että blogiteksti perustuu elokuvan juoneen eikä väitä, että kaikki pedofiilit olisivat lasten hyväksikäyttäjiä.

Globaali journalismihäiriö

Psykiatrian erikoislääkäri Veronica Pimenoff kritisoi Voima-lehden kirjoituksessaan sitä, että Suomessa oli alettu yleisesti käyttää nimitystä "pedofiili" lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneestä henkilöstä.

Valitettava ilmiö ei ole vain suomalainen. Ainakin kansainvälisten uutistoimistojen ja medioiden englanninkielisissä teksteissä journalistit vetävät kaikkialla yhtäläisyysmerkin pedofilian ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön välille.

Myös Cliff Richardin tapausta on eri puolilla maailmaa kuvattu näin. Internet suorastaan tulvii tekstejä, joissa muitta mutkitta vedetään yhtäläisyysmerkit pedofilian ja hyväksikäytön välille.

Brittien mediassa lontoolaisen oikeusistuimen tuomio Richardin tapauksessa on herättänyt myös jänniä journalismin etiikkaan liittyviä reaktioita.

Tästä näkövinkkelistä tapauksella vaikuttaisi olevan yhtymäkohtia yhteen projektini tapaukseen. Jotta tämä postaus ei paisu kohtuuttomiin mittoihin, palaan asiaan myöhemmin, mahdollisesti jo lähiaikoina.

Helsingin Sanomat levittää perätöntä tietoa oikeustajututkimuksesta

Turun hovioikeuden äskeinen kolmen vuoden ehdoton vankeustuomio 10-vuotiaan tytön törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kuohuttanut median yleisöä, poliitikkoja, ja totta kai myös toimittajia.

Media tulvii toinen toistaan tiukempia vaatimuksia kovemmista rangaistuksista. Moraalisen paniikin elementtejä sisältävä tapaus on houkuttanut joitakin toimittajia levittämään myös perätöntä tietoa.

Yleisön harhaan johtamiseen on sortunut muun muassa Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Olli Pohjanpalo.

Lukijoita harhaan johtanut tieto sisältyi HS:n nettilehdessä 24.11.2017 julkaistuun juttuun "Kevyeksi koettu seksirikostuomio herätti taas ihmetystä – rangaistusten kiristäminen on jumissa eduskunnassa jo kolmatta vuotta":

"Viime keväänä valmistunut kansalaisten oikeustajua mitannut selvitys vahvisti, että kansalaiset pitävät seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomioita liian lievinä."

Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti tutki kansalaisten oikeustajua, mutta tutkimuksessa ei lainkaan kysytty kansalaisilta, pitävätkö he seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomioita liian lievinä, sopivina vai liian ankarina.

Tutkimus "Seitsemän rikostapausta: käräjätuomareiden arvioima rangaistuskäytäntö ja väestön rangaistusvalinnat" (Krimon Katsauksia 21/2017) julkaistiin viime kesänä, ja tutkimusraportin voi lukea tästä.

Tuomareille ja kansalaisille kuvattiin tutkimuksessa lyhyinä vinjetteinä seitsemän esimerkkirikosta. Tavallisia pulliaisia pyydettiin määräämään sopivaksi katsomansa rangaistukset kustakin rikoksesta. Käräjätuomareita sen sijaan pyydettiin määräämään rangaistuskäytännön mukaiset rangaistukset.

Vinjetteinä kuvattuja rikoksia olivat muun muassa väkivalta julkisella paikalla (törkeä pahoinpitely), sukupuoliyhteys lapsen kanssa (lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö) sekä sukupuoliyhteys nukkuvan kanssa ja pakottamalla (raiskaus).

Kaikista näistä rikoksista isompi osa kansalaisista kuin tuomareista ehdotti ehdotonta tuomiota. Toisaalta kaikista näistä rikoksista kansalaiset ehdottivat lyhyempiä tuomioita kuin käräjätuomarit.

Tällaisista tuloksista ei minusta voi väittää, että "kansalaiset pitävät seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomioita liian lievinä". On sitä paitsi toinenkin syy, miksi tuollaista ei nähdäkseni voi väittää.

Kyselyyn vastanneilla kansalaisilla ei nimittäin voinut olla hajuakaan siitä, kuinka lieviä tai ankaria seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomiot oikeasti tapaavat olla.

Tällaisen tiedon pimityksestä on pitänyt huolta yksituumainen media, joka tapaa elämöidä tuomioista pelkästään yksittäisten, syystä tai toisesta kuohuttavien tapausten perusteella.

Kansalaisilta pimitetyt tilastotiedot tuomioista 

Krimon kyselyyn vastanneilla kansalaisilla olisi voinut olla käsitys rikoksista oikeasti annetuista tuomioista, jos media olisi tutkitusta tiedosta uutisoinut. Sitä se ei ole kuitenkaan tehnyt, vaikka luotettavaa, tutkittua tietoa on ollut mediankin käytettävissä jo keväästä 2012 lähtien.

Keväällä 2012 julkaistiin Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kattava selvitys raiskausrikoksista (OM:n Selvityksiä ja ohjeita 13/2012). Selvitys sisälsi tiedot kaikista käräjäoikeuksissa vuosina 2007–2009 annetuista tuomioista.

Tilastoista kävi ilmi, kuinka iso osa tuomioista oli ehdottomia vankeusrangaistuksia ja kuinka pitkiä tuomiot keskimäärin olivat. Keskimääräisiä tuomioita kuvattiin sekä mediaanina että aritmeettisena keskiarvona.

Käräjäoikeuksien tuomiot 2007–2009

RIKOS	Vankila  (%)	Keskiarvo  (kk)	Mediaani  (kk)
Tapon yritys	97,9	46,7	44,0
Törkeä raiskaus	97,0	48,5	46,0
Törkeä huumausainerikos	76,9	42,8	32,7
Raiskaus	59,1	24,4	23,3
Törkeä pahoinpitely	57,0	24,5	20,7
Törkeä kuolemantuottamus	38,7	27,1	30,0
Törkeä kirjanpitorikos	28,3	20,7	19,3
Huumausainerikos	11,7	4,7	3,3

Lähde: Selvityksiä raiskausrikoksista, OM:n Selvityksiä ja ohjeita 13/2012

Tuoreimmat rangaistuksia vertailevat, vielä julkaisemattomat tilastoluvut koskevat vuosia 2014–2016. Sain tilastoluvut käyttööni tarkistamattomina jo nyt Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan laitokselta.

Käräjäoikeuksien tuomiot 2014–2016

RIKOS	Vankila (%)	Keskiarvo (kk)	Mediaani (kk)
Tapon yritys	91,7	45,4	45,0
Törkeä raiskaus	90,7	53,6	51,0
Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö	64,2	34,9	30,4
Törkeä huumausainerikos	61,6	44,3	33,7
Törkeä pahoinpitely	51,9	25,7	22,6
Raiskaus	37,5	26,3	24,3
Törkeä kuolemantuottamus	37,5	25,9	25,3
Törkeä kirjanpitorikos	17,4	23,9	24,4
Huumausainerikos	8,9	4,9	3,5

Lähde: Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan laitos

Yksiääninen media on vuosikausia toitottanut seksuaalirikosten lievistä tuomioista. Siksi uskon useimpien kansalaisten yllättyvän törmätessään ensimmäistä kertaa näihin tilastolukuihin.

Ne osoittavat, että keskimäärin törkeistä raiskauksista annetaan jopa yhtä ankaria tuomioita kuin tapon yrityksistä ja selvästi kovempia tuomioita kuin esimerkiksi törkeistä huumerikoksista.

Useimmille on uskoakseni täydellinen yllätys myös se, että raiskauksista ja törkeistä lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä tavataan antaa paljon kovempia tuomioita kuin ankarimmin rangaistusta talousrikoksesta eli törkeästä kirjanpitorikoksesta.

On tietysti hyvinkin mahdollista, että media ei tarjoa kansalaisille tilaisuutta yllättyä näistä tiedoista. Näin käy, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.

Olen viime vuosina pyytänyt useita tiedotusvälineitä julkaisemaan rangaistusten vertailua kuvaavat tilastoluvut, mutta ainoakaan tiedotusväline ei ole sitä havaintojeni mukaan halunnut tehdä.

Sen sijaan tiedotusvälineet haluavat tehdä bisnestä ja tavoitella isoja yleisöjä vatvomalla tunteita kiihottavalla tavalla tuomioita yksittäisten rikostapausten perusteella.

Tämä tapa on tolkuton, sillä lähes aina yksittäisistä rikostapauksista tarjotaan yleisölle niin vähän tietoa, että tuomioiden mielekäs arviointi on kerta kaikkiaan mahdotonta.

Kohu 10-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstäkin on tolkutonta ainakin sikäli, että emme tosiasiassa tiedä, millaisista rangaistavista teoista tapauksessa on ihan konkreettisesti ollut kyse.

Näin lehdet jakavat oikeutta tuomioistuimina

Kun 1.6.1967 aloin harjoitella toimittajan hommia, journalismin eettisenä koodina olivat voimassa "Etikettisäännöt Suomen sanomalehtimiehille". Suomen Sanomalehtimiesten Liitto ry:n hallitus oli hyväksynyt ne vuonna 1957.

Rikoksiin ja oikeudenkäynteihin liittyvänä etikettinä eli käyttäytymissääntönä koodissa oli mm. tällainen muistutus toimittajalle:

"Vältä ottamasta kantaa syyllisyyskysymykseen; se tehtävä kuuluu tuomioistuimille." 

Hyvään journalistiseen tapaan kuuluu yhä se, että toimittaja ei ota ennakolta kantaa syyllisyyteen. Kannan ottaminen syyllisyyteen kuuluu siis edelleenkin tuomioistuimille ja vain niille.

Faktojen tarkistamisen projektin aikana olen muutaman kerran törmännyt tapauksiin, joissa toimittaja on ottanut ennakolta häikäilemättömästi kantaa syyllisyyteen. Olen tällöin myös reagoinut tapauksiin.

Keskipohjanmaan tapaus

Keskipohjanmaan toimittaja Jukka Anias otti kantaa sittemmin syyttömäksi todetun Anneli Auerin syyllisyyteen "Syyllinen"-kolumnissaan 19.10.2012 lehtensä pääkirjoitussivulla.

Julkisen sanan neuvosto teki tapauksesta kanteluni pohjalta vapauttavan päätöksen 22.5.2013. Jo outojen perustelujensa takia tämä median aidon itsesääntelyn etiikan alennustilasta kielivä päätös kannattaa lukea.

Hufvudstadsbladetin 1. tapaus

Keväällä 2013 Hbl:n toimittaja Stefan Lundberg julkaisi lehdessään uutisen pahoinpitelysyytteen käsittelystä korkeimmassa oikeudessa. KKO:n puimassa jutussa pariskunta oli syytteessä vauvansa pahoinpitelystä.

Stefan Lundberg kirjoitti uutisessaan mm. näin: 

"Paret har frikänts i underrätterna trots att det är höjt över alla tvivel att någondera eller båda är skyldiga."

Tein JSN:lle kantelun siitä, että Lundberg otti ennakolta kantaa syyllisyyteen. 9.10.2013 neuvosto antoi tapauksesta langettavan päätöksen. Se oli hyvä ja selkeä päätös ja sellaisena myös lukemisen arvoinen.

Mainittakoon, että 23.10.2013 korkein oikeus antoi tapauksesta vapauttavan tuomion eli totesi Hbl:n syyllisiksi leimaamat syytetyt syyttömiksi. KKO:n tuomion 2013:77 voi lukea tästä.

Hufvudstadsbladetin 2. tapaus

Helmikuun 2014 alussa Hbl:n Stefan Lundberg julkaisi jutun metodistikirkon pastorin epäillystä syyllistymisestä lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Juttunsa ingressissä Lundberg esitti tällaisen väitteen:

"Den avlidne metodistpastorn i Grankulla gjorde sig skyldig till grova sexuella övergrepp mot pojkar i 10–15-årsåldern."

Hbl:n toimittaja siis väitti suorasukaisesti, että metodistipastori oli syyllistynyt vakaviin rikoksiin eli lasten törkeään seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tosiasiassa koko asia oli pastorin syyllisyyden toteamiseksi yhä tutkimatta. Väitetyistä rikoksista ilmoituksen saanut poliisi ei ollut suorittanut asiassa edes esitutkintaa.

Niinpä pyysinkin Hufvudstadsbladetia oikaisemaan perättömän väitteensä pastorin syyllistymisestä vakaviin rikoksiin. Tällaisen "oikaisun" Hbl sitten julkaisi:

Ingen domstolsprövning mot metodistpastorn

Med anledning av rapporteringen om de sexuella övergreppen inom Metodistkyrkan (Hbl 4.2 2013, hbl.fi 3.2 2013) vill Hbl påpeka att fallet aldrig har behandlats i domstol. Polisen lade ner utredningen med motiveringen att gärningarna var preskriberade. 

Tosiasiassa poliisi ei lopettanut tapauksen selvittämistä vain sen takia, että rikokset olivat, kuten Hbl "oikaisussaan" kertoi, vanhentuneita.

Tämä kävi hyvin ilmi tapausta metodistikirkon pyynnöstä selvittäneen psykologian tohtori Julia Korkmanin 3.2.2014 julkaistusta raportista:

"De första fallen av misstänkta övergrepp blev kända år 2010 och polisanmäldes av kyrkan. Polisen lade dock ned utredningen pga avsaknaden av konkreta fakta som skulle ge orsak att misstänka brott samt för att de misstänkta händelserna utspelat sig så långt tillbaka i tiden att eventuella brott skulle ha varit preskriberade." 

Korkmanin raportin mukaan epäillyistä rikoksista ilmoituksen saanut poliisi siis lopetti selvitykset, koska ei ollut olemassa sellaisia konkreettisia faktoja, jotka olisivat antaneet aiheen epäillä rikosten tapahtuneen.

Tämän lisäksi epäillyistä tapahtumista oli kulunut niin pitkä aika, että mahdolliset rikokset olisivat olleet jo vanhentuneita.

Hbl:n "oikaisu" siis oli faktisesti väittänyt rikollisten tekojen kyllä tapahtuneen, mutta olleen poliisin mielestä vain vanhentuneita. Tämä merkitsi nähdäkseni sitä, että paha asiavirhe ei tosiasiassa tullut lainkaan oikaistuksi.

Kantelin virheen tosiasiallisesta korjaamatta jättämisestä Julkisen sanan neuvostoon. Sen silloinen puheenjohtaja Risto Uimonen karsi kantelun. Kerroin tästä tapauksesta Kulissien takana -raportissa sivuilla 18–19.

Hufvudstadsbladetin 3. tapaus

Maanantaina 15.5.2017 metodistiaktivistina tunnettu Hbl:n pääkirjoitustoimittaja Jan-Erik Andelin ruoti lehtensä pääkirjoituksessa kiinnostavasti uskontojen henkilökulttien ilmiötä.

Kirjoituksessaan Andelin ei käsitellyt vain uskonnollisten yhdyskuntien henkilökultteja. Hän otti estottomasti kantaa myös edellä kuvattuun metodistipastorin tapaukseen:

Vaikka metodistipastorin väitetyistä rikoksista ei suoritettu edes esitutkintaa, pääkirjoitustoimittaja Andelin väitti nyt tulleen peräti todistetuksi ("påvisades"), että metodistipastori oli syyllistynyt lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Häijyintä metodistipastoria koskevassa Hbl:n kirjoittelussa on se, että vaikka pastorin nimeä ei ole mainittu, Hbl kertoi helmikuun 2014 jutuissaan hänestä niin paljon tietoja, että kuka hyvänsä utelias sai hetkessä selville pastorin nimen.

Näin lehdet meillä voivat jakaa oikeutta tuomioistuimina piittaamatta kärsimyksistä, joita tällainen tuomioistuimen rooliin asettuminen tuomittujen omaisille ja läheisille aiheuttaa. Näin toimivien toimittajien moraalikäsityksistä herää ainakin meillä päin kriittisiä kysymyksiä.