Vasabladet oikaisi virheen, vähin äänin, tietty

Tämä toisen pääsiäispäivän postaus journalismin etiikan arjesta ruotii äkkiseltään kenties vähäiseltä tuntuvaa ilmiötä. Mutta kyllä siihen liittyy piirteitä, joilla on yleisempääkin merkitystä. Näin uskon.

Tarkastelun kohteena on HSS Median Vasabladet-lehden tapa harjoittaa "vastuullista journalismia".
På svenska sitä harjoitetaan, ja nyttemmin näissä JSN-kampanjan ylevissä merkeissä, totta kai.

Olen tullut jollain tapaa seuranneeksi Vasabladetin journalistista antia 1990-luvun alkuvuosista asti. Sytykkeen sain, kun tutustuin silloin juuri eläköityneeseen Vbl:n pitkäaikaiseen päätoimittajaan, professori Birger Thölixiin.

Toimin hänen kanssaan vuosia Ylen ohjelmalautakunnassa. Se valvoi hallintoneuvoston puolesta Ylen oman eettisen koodin (silloin Ohjelmatoiminnan säännöstö eli OTS) noudattamista julkisen palvelun journalismissa.  

Vajaa vuosi sitten manalle mennyt Vbl:n ex-päätoimittaja Birger Thölix oli kovan tason journalisti, jonka moraalisetkin hoksottimet olivat minusta kohdallaan.

Tämän päivän tarina Vasabladetista ja sen journalistien moraalisista hoksottimista ei kuitenkaan ala Vasabladetista, vaan Helsingin Sanomista 17.3.2018.

Silloin HS julkaisi Washingtonin-kirjeenvaihtajansa Laura Saarikosken jännän jutun Yhdysvaltain keskilännen kurjuudesta.

Jutussaan Saarikoski esitti muun muassa tällaisen tiedon parhaassa työiässä olevien miesten asemasta Michiganin Flintissä:

Tieto oli virheellinen ja perustui aivan ilmeiseen väärinkäsitykseen työllisyyttä, työttömyyttä ja työvoimaan kuulumista kuvaavien tilastojen käsitteistä.

Virheellinen tieto osoitti, että juttua tehdessään Laura Saarikosken lähdekritiikin hoksottimet eivät olleet ihan kohdallaan. Hän jätti varmistamatta sen, että oli ymmärtänyt tietolähteensä käyttämän käsitteen oikein.

Mutta Saarikosken moraaliset hoksottimet olivat ihan kohdallaan. Hän piti lukijoita arvostavalla tavalla huolta siitä, että paha asiavirhe tuli asianmukaisesti korjatuksi HS:n nettilehdessä 18.3. ja printissä 19.3.

Noteerasin HS:n toimittajan esimerkillisen toiminnan ja kirjoittelin tapauksesta Faktavahdissa 19.3. Kirjoituksen voi lukea tästä.

"Mellanvästern styr USA"

Varhain aamulla 27.3. panin merkille, että Vasabladetin pääkirjoitustoimittaja Stig Nygård oli kirjoittanut kiinnostavan pääkirjoituksen. Sen tiedot olivat osin peräisin HS:n Laura Saarikosken 17.3. jutusta.

"Värst är situationen i den östra delen av Mellanvästern, från Mississippi till Michigan. I exempelvis Flint, Mississippi, är hälften av männen i åldern 25–54 arbetslösa."

Nygård siis esitti Flintin 25–54-vuotiaista miehistä sen saman virheellisen työttömyysväitteen, jonka HS oli jo ajat sitten oikaissut.

Menettely kieli siitä, että lähdekritiikin hoksottimet olivat olleet vallan hukassa. Unohduksen yöhön oli Nygårdilta jäänyt ennen muuta Journalistin ohjeiden kohta 10:

"Journalister bör kontrollera uppgifter så väl som möjligt – även om de har publicerats tidigare."

Och samma på finska:

"Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu."

No, minä ärhäkkänä faktantarkistajana meilailin heti aamulla 27.3. Stig Nygårdille (ja tiedoksi Vbl:n toimitukselle ja päätoimittaja Niklas Nybergille) korjauspyynnön:

"Hei,

kirjoitit Helsingin Sanomien Laura Saarikosken 17.3. juttuun viitaten kehnosta taloustilanteesta USA:n keskilännen itäosissa ja väitit: ”I exempelvis Flint, Mississipppi, är hälften av männen i åldern 25–54 arbetslösa.”

Väite siitä, että Flintissä olisi puolet 25-54-vuotiaista miehistä työttömänä, oli virheellinen. Se johti lukijoita tosi pahasti harhaan ja oli olennainen asiavirhe, joka on syytä korjata viipymättä (JO 20).

Sinulta oli jäänyt näkemättä, että pyynnöstäni Helsingin Sanomat oikaisi 19.3. lehdessään (sekä netissä että printissä) Saarikosken kirjoituksen olennaisen asiavirheen. Printissä HS:n oikaisu meni näin:

”Lauantaina 17. maaliskuuta sivulla B 6 kerrottiin, että Flintissä Michiganissa puolet 25–54-vuotiaista miehistä on työttöminä. Luku sisältää kuitenkin työttömien työnhakijoiden lisäksi ne, jotka eivät ole syystä tai toisesta töissä. Oikea ilmaisu olisi ollut, että Flintissä 25–54-vuotiaista miehistä puolet ei ole töissä.”

Kirjoituksessasi mainitussa tutkimusartikkelissa käytettiin unemployment rate -käsitteen sijasta not working rate -käsitettä. Sen mukaisesti Flintissä 51 prosenttia 25–54-vuotiaista miehistä ei kuulunut työllisiin, vaan heidän joukkonsa koostui työttömistä plus työvoiman ulkopuolella eri syistä olevista.

Suomessa muuten viime vuoden vastaava luku oli 17 prosenttia ja vuonna 1994, pahimman työttömyyden oloissa, 24 prosenttia. Näistä luvuista voinee päätellä, että Flint Michiganin 51 prosentin luku on tosi hurja."

Stig Nygård kiitti saman tien tiedostani ystävällisellä "mårå Markku!" -viestillään. Alkuillasta 27.3. tarkistelin sitten Vbl:n sivuilta, oliko korjauspyyntö purrut. Oli se, ja teksti meni nyt näin:

"Värst är situationen i den östra delen av Mellanvästern, från Mississippi till Michigan. I exempelvis Flint, Mississippi, är hälften av männen i åldern 25–54 inte i jobb."

Pääkirjoituksen alussa lukijoille kerrottiin muutoksesta näin: "ÄNDRAD KL 14:34". Missään kohtaa netissä julkaistua kirjoitusta ei kuitenkaan kerrottu, mitä kirjoituksesta oli muutettu ja miten oli muutettu.

Eikö Vbl:n toimituksessa tiedetty, mitä hyvä journalistinen tapa vaatii, kun korjataan asiavirheitä nettilehdessä? Eikö Vbl:n toimituksessa ole lainkaan luettu Journalistin ohjeiden kohtaa 20?

"På webben räcker det inte med att ta bort den felaktiga informationen eller artikeln för att rätta till ett väsentligt fel, utan allmänheten ska informeras om felet samt om hur och när det har rättats till."

Och samma på finska:

"Verkossa olennaisen virheen korjaamiseksi ei riitä virheellisen tiedon tai jutun poistaminen, vaan yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu."

Tämä hyvän journalistisen tavan vaatimus on aiheellinen. Lukijat ovat ihan hukassa, jos netissä jo julkaistuja juttuja voi jälkikäteen manipuloida vähin äänin, kertomatta asiasta mitään lukijoille.

Kaikki ei siis sujunut Vbl:n toimituksessa niin kuin olisi pitänyt. Moraaliset hoksottimet eivät olleet aivan kohdallaan, hyvän journalistisen tavan vaatimukselle viitattiin kintaalla. Mutta ei tässä kaikki.

Kun pistäydyin äsken Vbl:n sivuilla, panin merkille, että Stig Nygårdin pääkirjoituksen alusta oli otettu pois "ÄNDRAD KL 14:34" -infokin.

Nyt juttu, jonka voi lukea tästä, komeilee asussa, jossa mikään ei kieli siitä, että alkuperäistä tekstiä olisi jollain lailla muutettu, vaikka sitä oli.

Näissä merkeissä siis mennään. "Vastuullisen journalismin" puolesta kampanjoidaan molemmilla kotimaisilla kielillä, ja niin luotettavia ollaan, että.

22.3.2018 kirjoittelin Faktavahdissa postauksen siitä, miten Ilta-Sanomat korjasi Tekniikan Maailman päätoimittajan Reijo Ruokasen kolumnin pahan asiavirheen, vähin äänin totta kai.    

Mikään ei ainakaan nyt Ruokasen ärhäkässä kolumnissa "Emävale, tilasto ja valikoiva muisti" viittaa siihen, että alkuperäistä tekstiä olisi jälkikäteen manipuloitu, vaikka sitä oli. Kirjoituksen voi lukea tästä. Näissä merkeissä mennään.

No, mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Ainakin se tulee heti mieleen, että lähdekritiikin hoksottimet ovat monilla journalisteilla huonossa hapessa. Yleisön kannalta se on koko lailla ongelmallista.

Yleisön oikeuksia ajatellen ei ole järin kivaa sekään, että niin monet tämän päivän journalistit ovat virittäneet moraaliset hoksottimensa vilpin aaltopituudelle.

Tämän postauksen esimerkit kertoivat vilpistelystä Vasabladetin ja Ilta-Sanomien toimituksissa. Esimerkkejä valitettavasti riittää tuleviinkin postauksiin.

Toisen pääsiäispäivän kunniaksi päätän postauksen, vaikka pakana olenkin, virren 381 sanoilla (Haqvin Spegelin kirjoittama, Elias Lönnrotin suomentama virsi vuoden 1886 virsikirjassa):

Nyt petos vilppi täällä

on noussut kunniaan,

on valhe valheen päällä

ja vääryys voimissaan.

"Yleisölle ei saa välittyä virheellistä kuvaa käsitellystä asiasta"

Julkisen sanan neuvosto antoi Ilta-Sanomille 7.3.2018 huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta (JO 20). Langettava päätös 6710/SL/17 oli tärkeä ja tervetullut. Sen voi lukea tästä.

"Vastuullisen journalismin" ideaalia julistava JSN-media on sivuuttanut ratkaisun vähin äänin. Siksi vain harvat suomalaiset tietävät tuosta yleisön oikeuksia arvostavasta linjauksesta.

Niinpä kerron tapauksesta blogissani. Pohdin samalla, onko JSN:n julkaisema päätös linjassa sen kanssa, mitä on tapahtunut yleisöä huijaavan, kulissien takaisen ei-julkisen itsesääntelyn puolella.

"Julkisen sanan neuvoston mukaan myös tyyliltään vapaammissa kirjoituksissa esitettyjen tietojen tulee pitää paikkansa. Vaikka tiedotusvälineellä on oikeus valita näkökulmansa ja käyttämänsä ilmaisut, yleisölle ei saa välittyä virheellistä kuvaa käsitellystä asiasta."

Siis vaikka tekstit ovat tyyliltään "vapaampia", esitettyjen tietojen tulee pitää paikkansa. Yleisölle ei saa välittyä virheellistä kuvaa käsitellystä asiasta, JSN korosti.

Perätöntä, oikaisematta jätettyä tietoa sisältänyt kirjoitus oli Iltiksen kovanaamaksi tiedetyn Timo Haapalan käsialaa. IS:n nettisivuilla 1.11.2017 julkaistun kirjoituksen voi lukea tästä.

Kirjoituksen korjaamatta jätetyt perättömät väitteet on esitelty JSN:n päätöksessä hyvin, joten niitä ei ole aihetta tässä toistaa. JSN:n arvioita faktaväitteistä en myöskään toista.

Muutama sana on kuitenkin syytä kirjoittaa siitä tavasta, jolla kantelun kohteena ollut iltapäivälehti kuvasi Timo Haapalan kommenttikirjoituksen tyylilajia.

Vastaavan päätoimittajan Tapio Sadeojan mukaan kirjoitus on "luonteeltaan pakinanomainen teksti ja sen tyylilajiksi on tarkoituksella valittu hyperbola".

"Hyperbola" tarkoitti rajun liioittelevaa ilmaisua. Se oli tuttu tehokeino, jolla voi korostaa tekstin keskeistä ajatusta.

"Liioittelevia esimerkkejä ja kielikuvia käytetään runsaasti niin arkikielessä, pakinoissa kuin poliittisessa puheessakin", päätoimittaja puolusti lehtensä kovista.

JSN:n jäsenten enemmistöön moinen puolustus ei purrut. Tekstin pakinanomainen, hyperbolaa viljelevä tyylilaji ei oikeuta levittämään perättömiä tietoja. Yleisölle ei saa välittyä väärää kuvaa käsitellystä asiasta, JSN linjasi äänin 9–4.

Päteekö linjaus myös yleisöltä pimitetyssä "itsesääntelyssä"?

Keväällä 2016 julkaistussa Kulissien takana -raportissa on kymmeniä esimerkkejä, joissa yleisölle välittyi virheellinen kuva asiasta sen takia, että mediat jättivät asiavirheensä korjaamatta. Raportin voi lukea tästä.

Yksi yleisöltä pimitetyistä tapauksista (s. 24–25) koski Kalle Isokallion, Iltalehden kolumnistin perätöntä väitettä, että tulonsiirtojen "osuus" bkt:stä oli 22 prosenttia.

Isokallio johti kansantalouden tilinpitoon perehtymättömiä lukijoita pahemman kerran harhaan uskotellessaan tuolla "osuus"-ilmaisulla, että tulonsiirrot sisältyivät bkt:hen.

JSN:n silloista puheenjohtajaa Risto Uimosta ei häirinnyt pätkääkään se, että yleisölle välittyi virheellinen kuva asiasta. Hän karsi kantelun ja perusteli ratkaisuaan näin jännästi:

"Kolumni on mielipidekirjoitus, jossa voi kärjistää ja tulkita tilastotietoja niin, että ne tukevat kirjoittajan kantaa."

Toisessa yleisöltä pimitetyssä tapauksessa (s. 33–34) kolumni oli tiukan asiatyylinen. Yhtä kaikki yleisölle välittyi kuitenkin virheellinen kuva asiasta. Näin siksi, että lehti jätti korjaamatta pahan virheen ja JSN:n puheenjohtaja karsi kantelun.

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Kimmo Pietinen ruoti terveysperusteista verotusta ja totesi, että nyt hallitukselle tarjoutuu ihan uusi terveysperusteisten verojen kohde:

"Maailman terveysjärjestö WHO nosti äskettäin makkaran ja pekonin samaan syöpävaarallisuusluokkaan kuin tupakan, alkoholin ja asbestin."

Oikeasti WHO ei luokitellut makkaraa ja pekonia syöpäriskiltään yhtä vaaralliseksi kuin tupakkaa, alkoholia ja asbestia. HS:n Kimmo Pietinen oli sortunut väärinkäsitykseen.

WHO:n ratkaisussa oli kyse vain syöpäriskiä koskevasta tieteellisestä näytöstä: tieteellinen näyttö makkaran syöpävaarallisuudesta oli samaa luokkaa kuin näyttö tupakan syöpävaarallisuudesta.

Näin Maailman terveysjärjestö WHO kertoi tästä asiasta Q&A-palstoillaan:

"Processed meat was classified as carcinogenic to humans (Group 1). Tobacco smoking and asbestos are also both classified as carcinogenic to humans (Group 1). Does it mean that consumption of processed meat is as carcinogenic as tobacco smoking and asbestos?

No, processed meat has been classified in the same category as causes of cancer such as tobacco smoking and asbestos (IARC Group 1, carcinogenic to humans), but this does NOT mean that they are all equally dangerous. The IARC classifications describe the strength of the scientific evidence about an agent being a cause of cancer, rather than assessing the level of risk."

Oikaisematta jätetyn perättömän väitteen takia yleisölle jäi käsitellystä asiasta totta kai aivan väärä kuva.

Se ei kuitenkaan häirinnyt JSN:n puheenjohtajaksi tullutta Elina Grundströmiä. Tammikuussa 2016 hän karsi kantelun. Hänen mielestään kolumnissa ei ollut olennaista asiavirhettä:

"Kolumnissa on oikeus rajata ja kärjistää siinä käsiteltyjä asioita."

Tämä kulissien takana päätetty hyvän journalistisen tavan "linjaus" oli peräisin siltä ajalta, jolloin minulle ei vielä ollut annettu porttikieltoa median itsesääntelyyn. En tiedä, miten yleisöltä pimitetyssä "itsesääntelyssä" nyt "linjataan" hyvää journalistista tapaa. 

Faktantarkistajan painajainen

Yksi faktoja tarkistavan mediakriitikon painajaisista on yleiseltä kannalta tärkeää asiaa koskeva, mutta kiusallisen epämääräisesti esitetty perätön väite. Mitä sellaisen kanssa oikein pitäisi tehdä?

Esimerkki tällaisesta faktantarkistajan painajaisesta on Ilta-Sanomien 8.6.2017 pääkirjoitus. Sen tykityksen kohteena oli Kalevi Sorsa -säätiön julkaisema professori Heikki Hiilamon raportti "15 reseptiä tuloerojen kaventamiseksi". 

Pääkirjoituksessaan Ilta-Sanomat korosti, että rikkaiden rankaiseminen lisäveroilla ei ole enää tätä päivää.

Iltapäivälehden mielestä rikkaita ja keskiluokkaa verotetaan Suomessa "varmasti tarpeeksi". Tässä yhteydessä pääkirjoituksen kirjoittaja esitti väitteen:

"Täytyy muistaa, että pieni osa tulolistojen yläpäässä olevista suomalaisista maksaa jo nyt leijonan osan kaikista kerättävistä tuloveroista."

Kun luin tämän tosiasiana esitetyn väitteen, tiesin heti, että kirjoittaja huiputti lukijoita tiedolla, joka ei alkuunkaan pitänyt paikkaansa.

Mutta mitä tarkoitti "pieni osa" tulolistojen yläpäässä olevista? Mihin tuloluokkiin kuuluviin Iltis väitteellään viittasi? Entä kuinka iso osa onkaan "leijonanosa" kaikista kerättävistä tuloveroista?

Vaikka tiesin väitteen perättömäksi, se oli niin epämääräisesti esitetty, ettei lehti sitä kuitenkaan korjaisi. Niinpä jätin – oikein tai väärin – esittämättä Iltiksen toimitukselle korjauspyynnön.

Kesäkuun 10. päivänä 2015 päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä julkaisi Helsingin Uutisissa napakan kolumnin "Elämme kiristäjien armoilla". Netissä kolumni julkaistiin jo 9.6.

Kolumnissaan hän sivalsi arkkipiispaa ja "muita populisteja", jotka tietämättömyyteen perustuen haluavat kiristää parempituloisten veroja.

Sivalluksensa jälkeen A-P. Pietilä esitti väitteen: "Verotilastojen mukaan parhaiten ansaitseva 10 prosenttia maksaa jo nyt 70 prosenttia kaikista ansiotuloveroista".

Näin täsmällisesti esitetty väite oli Tilastokeskuksen tulonjakotietojen perusteella helppo osoittaa perättömäksi.

Kesällä 2015 tuoreimmat tilastotiedot olivat vuodelta 2013. Tietojen mukaan suurituloisin kymmenys maksoi sen vuoden kaikista ansiotuloveroista vain 32 prosenttia eikä 70 prosenttia.

Yhteiskunnallisesti tärkeä tosiasia oli kolumnissa vääristelty suuruusluokaltaankin virheelliseksi. HU ei kuitenkaan suostunut oikaisemaan pahaa virhettään, joten kantelin lehden menettelystä Julkisen sanan neuvostoon.

Tammikuun 27. päivänä 2016 JSN päätti uuden puheenjohtajansa Elina Grundströmin johdolla antaa Helsingin Uutisille huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.

Päätös oli perusteltu ja lukemisen arvoinen. Päätöksessään neuvosto kiinnitti huomiota kiinnostavasti myös siihen, että kolumnisti esitti poikkeuksellisen radikaalin väitteen, mutta ei perustellut väitettään eikä kertonut lukijoille mitään tiedon lähteestä.

Tulolistojen yläpään pienen osan leijonanosa tuloveroista

Tuoreimmat Tilastokeskuksen tiedot veronalaisista tuloista ja maksetuista veroista ovat vuodelta 2015. Näiden tietojen perusteella yritin haarukoida, kuinka pieni on se osa tulolistojen yläpäässä olevista suomalaisista, joka maksaa leijonanosan kaikista tuloveroista.

Alla olevan asetelman tuloluokat on muodostettu veronalaisten tulojen mukaan. Tulot tarkoittavat veronalaisia tuloja, joissa ovat mukana verovapaat osingot ja korot. Tuloveroja ovat valtionverot, kunnallisverot, kirkollisverot, Yle-vero sekä sairaanhoito- ja päivärahamaksut.

TULOLUOKAT	100 000 € ⇒	50 000 € ⇒
Osuus tulonsaajista %	1,7	11,9
Osuus tuloista %	11,1	34,3
Osuus tuloveroista %	17,3	47,1

Kielitoimiston sanakirjan mukaan "leijonanosa" on 'suurin osa'. Tässä verohelvetin asiayhteydessä sen voinee katsoa tarkoittavan yli puolta.

Asetelman vasemmanpuoleisesta sarakkeesta näkyy, että veronalaisia tuloja vähintään 100 000 euroa saaneiden pieni osa eli 1,7 % tulonsaajista maksaa vain reilun kuudesosan kaikista tuloveroista. 

Asetelman oikeanpuoleisesta sarakkeesta taas näkyy, että veronalaisia tuloja vähintään 50 000 euroa saaneiden pieni osa eli 11,9 % tulonsaajista maksaa vain 47,1 % kaikista tuloveroista.

"Leijonanosan" maksamiseen tarvitaan siis tätäkin isompi tulonsaajien porukka. En enää kehdannut laskea, kuinka "pieni osa" tulonsaajia tarvitaan, jotta kaikista tuloveroista "leijonanosa" tulee maksetuksi. Mukaan pitäisi nimittäin ottaa paljon sitäkin rupusakkia, jonka veronalaiset tulot jäävät alle 50 000 euron.

Vuonna 2015 veronalaisia tuloja vähintään 100 000 euroa haalineiden veronalaiset tulot per nenä muuten olivat noin 190 000 euroa. Nyt puheena olevia veroja ja maksuja he pulittivat keskimäärin noin 67 000 euroa eli 35 % veronalaisista tuloistaan.

Käteen näille tulolistojen yläpään suomalaisille jäi keskimäärin 124 000 euroa eli noin 10 000 euroa kuussa. Paljon vai vähän, sitä sopii pohtia.

Lukijoitaan huiputtavan iltapäivälehden päätoimittajan verotettavat tulot vuonna 2015 olivat noin 250 000 euroa eli suurin piirtein 20 000 euroa kuussa. Näin verokoneet kertoivat.

Jos hänen verotettavat tulonsa ovat tänäkin vuonna noin 250 000 euroa, hänen veroprosenttinsa on Veronmaksajien julkaiseman taulukon mukaan 51,9. Käteen jää näin ollen vajaat 10 000 euroa kuussa. 

Ilta-Sanomat jätti pahan virheen korjaamatta – JSN:n puheenjohtaja ei nytkään piitannut

Maaliskuun 1. päivänä 2016 päätoimittajat julkaisivat tunnetun manifestinsa "Luotettavan median puolesta". Siinä päätoimittajat julistivat sitoutuneensa oikeisiin tietoihin perustuvaan journalismiin.

Yksi paljon julkisuutta saaneen päätoimittajamanifestin allekirjoittajista oli Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Tapio Sadeoja:

"Otamme jatkossakin vastuun julkaisemistamme uutisista ja niiden oikeellisuudesta, ja vastaamme myös toimitustemme tekemistä virheistä ja niiden korjaamisesta."

Vain reilu vuosi sen jälkeen, kun Sadeoja oli näyttävästi sitoutunut oikeisiin tietoihin perustuvaan journalismiin, politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala levitti hänen lehdessään perätöntä tietoa. Sadeoja tuskin enää silloin muisti juhlavaa julistustaan.

Maaliskuu 12. päivänä 2017 IS:n nettilehdessä klo 16.34 julkaistussa kirjoituksessa Timo Haapala kommentoi EK:n puheenjohtajan, Elisan toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan haastattelua.

Sittemmin suurta kohua herättänyt, Teemu Luukan tekemä haastattelu oli julkaistu samana aamuna Helsingin Sanomissa.

Pisteliäässä kirjoituksessaan Iltiksen erikoistoimittaja huomautti Elisan Mattilan olevan taustaltaan "äärimmäisen huono henkilö" puhumaan yhtään mitään kenenkään palkkamaltista. Tässä yhteydessä Haapala väitti:

"Elisa maksaa hänelle vuodessa 1,5 miljoonaa euroa eli 70 kertaa enemmän kuin palkansaaja saa keskimäärin."

Jakolasku – 1 500 000 ÷ 70 – paljasti uteliaalle lukijalle Haapalan väittävän, että palkansaaja saa vuodessa keskimäärin vain noin 21 430 euroa. Tällainen väite oli tietty silkkaa hölynpölyä.

Tieto Elisan Veli-Matti Mattilan 1,5 miljoonan euron vuosiansioista oli vuodelta 2015. Sinä vuonna palkansaajien vuosiansioiden mediaani oli Tilastokeskuksen mukaan noin 37 000 euroa ja keskiarvo noin 41 600 euroa.

Miten ihmeessä Ilta-Sanomien erikoistoimittaja oli sortunut levittämään noin pahoin pielessä olevaa tietoa?

Selitys oli kaiketi se, että hän oli tyystin unohtanut Journalistin ohjeiden 10. kohdan vaatimuksen: "Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu."

Aivan ilmeisesti oli käynyt niin, että IS:n Timo Haapala oli luottanut sokeasti HS:n Teemu Luukan alkuperäisen jutun tietoihin.

Huomaamatta Haapalalta oli jäänyt, että Teemu Luukka oli pyynnöstäni jo oikaissut haastattelunsa virheellisen tiedon. Luukka oli julkaissut itse asiassa kaksikin oikaisua jo useita tunteja ennen IS:n kirjoituksen ilmestymistä:

Keskivertotulonsaaja ansaitsee paljon vähemmän kuin keskivertopalkansaaja. Näin siitä syystä, että tulonsaajiin kuuluu palkansaajien lisäksi muun muassa iso joukko pienituloisia eläkeläisiä ja työttömyyspäivärahan saajia.

Tilastokeskuksen mukaan (Veronalaiset tulot 2015, s. 11) vuonna 2015 tulonsaajien veronalaiset mediaanitulot eli tyypilliset tulot olivat noin 23 510 euroa vuodessa.

Jakolasku – 1 660 000 ÷ 23 510 – osoittaa, että Elisan Mattila todella ansaitsi vuonna 2015 noin 70 kertaa enemmän kuin tyypillinen tulonsaaja.

"Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kantelu on tehty testaustarkoituksessa"

Päätoimittajien manifestissa Tapio Sadeoja oli julistanut vastaavansa toimituksensa tekemien virheiden korjaamisesta. Lisäksi hän oli julistanut jalosti:

"Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas."

No, manifestit ovat manifesteja ja toimitusten arkiset ratkaisut aivan jotain muuta. Ilta-Sanomat ei oikaissut erikoistoimittajansa kirjoituksen räikeää virhettä.

Koska IS päätoimittajansa julistuksista huolimatta jätti korjaamatta olennaisen asiavirheen, kantelin virheen korjaamatta jättämisestä Julkisen sanan neuvostoon. Kantelun voi lukea tästä.

Fataali virhe on yhä korjaamatta. Vielä nytkin Timo Haapala uskottelee juttuunsa törmääville netin surffaajille, että Elisa maksaa Veli-Matti Mattilalle "1,5 miljoonaa euroa eli 70 kertaa enemmän kuin palkansaaja saa keskimäärin".

Pari päivää sitten sain Julkisen sanan neuvoston hallintosihteeriltä tiedon, että puheenjohtaja Elina Grundström oli 22.5.2017 päättänyt karsia kantelun.

Porttikiellosta kielivä perustelu oli nytkin luonteeltaan "tekninen" eli tämä: "Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kantelu on tehty testaustarkoituksessa."

JSN:n puheenjohtaja ei tässäkään tapauksessa piitannut vähääkään siitä, että Ilta-Sanomat levitti ja levittää yhä perätöntä tietoa palkansaajien vuosiansioista.

Näin median aito itsesääntely käytännössä vaalii hyvää journalistista tapaa, ja itsesääntelyn tasosta piittaamaton median yleisökin saa mitä tilaa.

"Suomen suurin uutismedia" kunnostautui

Liikenne- ja viestintäministeriö asetti 5.5.2017 parlamentaarisen työryhmän arvioimaan Yle-veron kohdentumista. Työryhmää johtamaan ministeriö nimesi kansanedustaja Kaj Turusen (ps.).

Ministeriön tekemästä asettamispäätöksestä käy ilmi, että työryhmällä on aikaa vain vähän. Valmista pitäisi tulla jo 5.6.2017, ja köyhän asialla totta kai ollaan.

Työryhmän tehtävänä nimittäin on tehdä ehdotus, miten lakia pitäisi muuttaa, jotta pienituloisten verotus kevenisi ja nykyistä useammat kaikkein pienituloisimmat vapautuisivat tyystin Yle-verosta.

Ilta-Sanomat, "Suomen suurin uutismedia", uutisoi nettilehdessään näyttävästi työryhmästä, ja lehti oli ilmiselvästi kilvoitellut uutisvoiton.

Työryhmä oli IS:n mukaan pitänyt 11.5. ensimmäisen kokouksensa, ja jo saman päivän uutisessaan Timo Haapala tiesi kertoa, mitä työryhmä "Ilta-Sanomien saamien tietojen mukaan" esittää.

Timo Haapala kertoi, että nyt ylin Yle-vero on 143 euroa vuodessa, mutta se nousee ensi vuoden alusta 163 euroon, eli ylin maksu nousee 20 euroa.

Näin siis "Ilta-Sanomien saamien tietojen mukaan"; mitään esitystä työnsä vasta aloittanut työryhmä ei tietenkään ollut vielä ehtinyt tehdä.

13.5. Ilta-Sanomat huomautti pääkirjoituksensa otsikossa, että "Yle-veron korotus kannattaisi miettiä uudelleen". Näin pääkirjoituksen leipäteksti sitten alkoi:

"Liikenne- ja viestintäministeriön asettama parlamentaarinen työryhmä esittää, että yli 20 000 euroa vuodessa ansaitsevien Yle-vero nousee 20 eurolla 163 euroon ensi vuoden alusta."

IS:n "saama tieto" siis esiteltiin nyt pääkirjoituksessa työryhmän esityksenä. Tämmöinen menettely haiskahti jo vähän lukijoiden harhaan johtamiselta. Niinpä päätin tutkailla vähän lähemmin, mitä IS:n uutisessa ja pääkirjoituksessa oli lukijoille kerrottu.

1.
Timo Haapala kertoi jutussaan, että parlamentaarinen työryhmä valitsi ensimmäisessä kokouksessaan 11.5. "puheenjohtajakseen talousvaliokunnan puheenjohtajan Kaj Turusen (ps)".

Tämä oli vähän erikoinen tieto. Työryhmän asettamispäätöksen mukaanhan Turunen tuli nimetyksi puheenjohtajaksi jo 5.5. "Työryhmä valitsee varapuheenjohtajan keskuudestaan", päätöksessä todetaan.

2.
Sekä Timo Haapalan uutisessa että IS:n pääkirjoituksessa korostettiin vahvasti kaavaillun Yle-veron progressiivisuutta. Pääkirjoituksen kirjoittajan mielestä "Yle-vero on veroista progressiivisin". Mutta mitä IS itse asiassa tarkoitti veron progressiolla?

Mr. Wikipedia vakuuttaa meille, että "Progressiivinen vero (asteittain kasvava vero) on vero, jossa veroprosentti nousee veron perusteena olevan rahasumman kasvaessa".

IS:n toimittajaveijarit eivät kertoneet mitään veroprosentin noususta tulojen kasvaessa. Sen sijaan he uskottelivat meille, että 2,5 prosentin vero on progressiivinen. Näin Timo Haapala valisti lukijoitaan:

"Jatkossa vero olisi 2,5 prosenttia puhtaan ansio- ja pääomatulon 14 000 euroa ylittävästä osasta, eli suomennettuna 14 100 euroa vuodessa ansaitseva maksaa Yle-veroa 2,5 euroa, mistä se nousee jyrkän progressiivisesti ja yläraja kolahtaa siis jo 20 000 euron vuosituloilla."

Haapalan tietämään ylimpään, 163 euron Yle-veroon päästään hänen mainitsemallaan 2,5 prosentin verolla, kun 14 000 euroa ylittävää osaa on 6 520 euroa. Siitä 163 euroa on 2,5 prosenttia, ihan samoin kuin oli Haapalan esimerkissä 2,5 euroa 100 eurosta. Missä se progressio siis on?

Jos progressio eli veroprosentti oikeasti nousee 2,5:stä "jyrkästi", vaikkapa 5:een, niin 20 000 euron vuosituloilla Yle-veroa kertyy maksettavaksi jo 300 euroa. Mitään tähän viittaavaakaan en usko Turusen työryhmän kaavailevan.

3.
Pääkirjoituksessaan Ilta-Sanomat tietysti myös kauhisteli Ylen hirveää kokoa: "Olisiko aika todeta, että Ylellä on liikaa tehtäviä ja yli puolen miljardin euron budjetilla hoidettava Yleisradio on tähän maahan mammuttimaisen suuri."

Jos Ylellä on lehden mielestä liikaa tehtäviä ja kokoa, se on lehden mielipide, ja sillä siisti. Siihen en Faktavahtina tietenkään puutu. Mutta perättömään väitteeseen, sanoisinko valheeseen, pitää puuttua.

IS:n pääkirjoituksen valhe oli se, että Ylellä olisi "yli puolen miljardin euron" budjetti. Ylen viime vuoden budjetti oli 472,5 miljoonaa, ja siitä Ylen käytettäväksi tullutta Yle-veron tuottoa oli 461,8 miljoonaa euroa.

Valheelliseella väitteellä Ylen yli puolen miljardin euron budjetista ei petkutettu yleisöä nyt ensimmäistä kertaa. Rapportin sivuilla julkaistusta Kulissien takana -raportista (s. 25–26) voit lukea yhdestä aiemmasta tapauksesta.

Raportista näet, mihin petkutus perustuu. Samalla voit ihailla tapaa, jolla JSN:n ex-puheenjohtaja Risto Uimonen perusteli päätöstään olla ottamatta kantelua neuvoston käsiteltäväksi.

Ketkä maksavat tämän HS:n etusivun mainoksen?

Ketkä maksavat tämän HS:ssa julkaistun työpaikkailmoituksen?

Mainostauon kysymykset liittyvät Ilta-Sanomien Yle-veropääkirjoituksen neljänteen lukijoita harhateille houkuttaneeseen väitteeseen. 

Sitä pohjusti lehden tiukka kanta koko Yle-veron hyväksyttävyyteen. Yle-veron legitimiteetti alkaa IS:n mielestä olla "kiikun kaakun", varsinkin kun Yle menee markkinoille, joita myös kaupalliset yhtiöt voivat hoitaa.

4.

"Ylen puolustajat vertaavat Yle-maksua lehtitilausten hintoihin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Yle-vero on pakollinen niillekin, jotka eivät Yleä edes katso."

Näin siis IS pääkirjoituksessaan. Yle-veron pakollisuus "niillekin, jotka eivät Yleä edes katso", on ollut lehtitalojen äänitorvien suosittu Yle-kritiikin hokema koko ajan, kun Ylen julkista palvelua on rahoitettu Yle-verolla.

Mutta miten on, eikö vastaava pakko lainkaan alista kaupallisten lehtien, radioiden ja tv-kanavien yleisöjä? Saavatko ne maksaa kaupalliselle medialle ominaista "veroa" vain niille medioille, joiden palveluja käyttävät?

Vastaus selviää uskoakseni alla olevan kuvion avulla. Se kuvaa kaupallisen joukkoviestintätalouden perusmekanismina toimivaa kahden kierron mallia.

Viestinnän tutkija Risto Kunelius avasi mallin avulla kaupallisen median perusmekanismia jo 1990-luvulla ilmestyneessä "Viestinnän vallassa" -teoksessaan. Alla oleva kuvio on Pete Pokkisen pro gradu -tutkielmasta "Lehtitalojen verkkosivustojen mainontamallit" (Tampereen yliopisto, 2012).

Ensimmäistä kiertoa mallissa kuvataan yhtenäisillä nuolilla ja toista kiertoa katkoviivanuolilla. Yritys on tässä lehtitalo, vaikkapa Sanoma, joka kustantaa sekä Ilta-Sanomia että Helsingin Sanomia.

Ensimmäinen kierto lähtee Sanomasta itsestään ja sen tuotteista eli lehdistä, jotka tyydyttävät yleisön tarpeita ja haluja.

Kun Sanoma valmistaa Hesarin ja Iltiksen ja myy ne yleisölle, yhtiö saa tuloja (T1) suoraan yleisöltä, siis lehtien tilaajilta ja irtonumeroiden ostajilta. Mutta tämä ei ole suinkaan Sanoman ainoa tulojen lähde.

Sanoma saa tuloja myös kaupallisen joukkoviestintätalouden toisen kierron kautta. Se alkaa siitä, että Hesari ja Iltis tuottavat itselleen huomioarvoa ja sitä kautta yleisöä, rutkasti yleisöä.

Yleisön eli lehtiensä lukijoiden kiinnostuksen ja huomion Sanoma sitten myydä täräyttää mainostilan ostajille. Tästä syntyy kuvion tulovirta T2.

Mallia voi pitää jopa nerokkaana. Nerokkainta siinä on se, että toisen kierron kautta Iltistä ja Hesaria pääsevät rahoittamaan muutkin kuluttajat kuin ne Iltiksen ja Hesarin lukijat, joiden huomion Sanoma myy mainostilan ostajille.

Mainostajat nimittäin eivät maksa ostamaansa mainostilaa itse vaan upottavat mainostilan ostamisen kustannukset viimeistä senttiä myöten hyödykkeidensä hintoihin.

Hesarin etusivulla olleen Saarioisten houkuttavan mainoksen maksumiehiksi joutuvat näin pakosta kaikki kuluttajat, jotka ostavat Saarioisten herkkuja. Myös kaikki ne Saarioisten herkkuja ostavat, jotka eivät "edes lue Hesaria".

Tämmöinen tämä kaupallisen mediabisneksen perusmekanismi on, ja esimerkiksi Mainonnan neuvottelukunnan tilastot kertovat, että tätä kaupallisen median "pakkoveroa" ei peritä ihan vähän.

Vuonna 2015 kuluttajilta perittiin mediabisneksen "pakkoveroa" noin 1 155 miljoonaa euroa. Tästä noin 354 miljoonaa euroa meni sanomalehtiä kustantaville firmoille.

Mediabisneksen toisen kierron maksutaakassa on käytännössä kyse pakosta. Siltä voit välttyä vain, jos lakkaat kuluttamasta mediassa mainostavien yritysten hyödykkeitä. En suosittele.

Mainostauolla panit varmasti merkille, että valtiovaltakin ostaa ilmoitustilaa esimerkiksi Hesarista. Nämä ostokset rahoitetaan pääosin niin, että sinulta peritään veroja. Tätäkin kautta siis pakko tulee vastaan kaupallisellakin puolella.

Eikä ilmoitustilaa osta lehdistä vain valtiovalta, vaan kansalaisilta pakolla perittyjä verorahoja valuttavat lehtifirmoihin myös kunnat. Äitienpäivän Hesaria saivat luvan rahoittaa ainakin Tuusulan, Kirkkonummen ja Uudenkaupungin veronmaksajat.

"Mediaksi itseään nimittävät tahot myrkyttävät yhteiskunnallisen keskustelun ja yhteiskunnan ilmapiirin johtamalla yleisöä tahallisesti harhaan valheellisilla viesteillään. Hyvän maun ja soveliaisuuden rajat on jo aikaa sitten ylitetty."

(Tapio Sadeoja, Ilta-Sanomat, "Luotettavan median puolesta" -manifesti 1.3.2016)

Miksi Faktavahti törmää toimittajakunnan mätämuniin?

Media & viestintä -lehden vuosikirjassa 2016 on julkaistu kiinnostava vertaisarvioitu artikkeli "Suomalaisen journalistin itseymmärrys muutosten keskellä". Artikkelissa analysoidaan mm. sitä, miten eettisyys aiheuttaa toimittajien tulkinnoissa ristiriitaa.

Yhtenä Reeta Pöyhtärin, Jari Väliverrosen ja Laura Ahvan artikkelin aineistona oli kyselytutkimus. Kyselyyn vastasi kaikkiaan 366 toimittajaa.

Vastaajien ongelmallisen valintatavan takia tulokset eivät ehkä ole ihan luotettavasti yleistettävissä koskemaan koko toimittaja-armeijaa. Tällaisin varauksin nostan kuitenkin esiin kyselyn tuloksista yhden, joka on tosi hämmentävä.

Kyselyyn vastanneista toimittajista 2 % ei pitänyt kovin tai ei lainkaan tärkeänä raportoida asioista todenmukaisesti. 

Siis vain joka viideskymmenes toimittaja on kyselyn mukaan sitä sorttia, jolle ei ole kovin tai ei lainkaan tärkeää, tulevatko asiat raportoiduksi todenmukaisesti vai ei. Siis kaikki hyvin, vai mitä?

Jos näitä toimittajakunnan piittaamattomia mätämunia oikeasti on näin harvassa, niin miksi törmään "JSN-testissäni" tavan takaa juuri niihin journalisteihin, jotka eivät välitä siitä, saako yleisö oikeaa vai väärää tietoa?

Juuri tällaisesta piittaamattomuudestahan on kyse, kun toimittajat päällikkötoimittajineen päättävät jättää pahatkin asiavirheet korjaamatta – korjauspyynnöistä huolimatta.

Kantelu JSN:lle Ilta-Sanomien politiikan erikoistoimittajan jutusta

Sunnuntaina 12.3. kello 16.34 Ilta-Sanomat julkaisi nettilehdessään politiikan erikoistoimittaja Timo Haapalan kommentin EK:n puheenjohtajan Veli-Matti Mattilan haastattelusta. Se oli julkaistu varhain aamulla Helsingin Sanomien printti- ja nettilehdessä.

Haastattelun tehnyt Hesarin Teemu Luukka oli pyynnöstäni korjannut juttunsa pahan asiavirheen. Asianmukaiset korjaukset oli julkaistu jutun yhteydessä netissä jo kello 11.20 ja 13.50, siis useita tunteja ennen IS:n Haapalan kommentin julkaisemista.

Aiemmin julkaistu tieto oli politiikan erikoistoimittajalta jäänyt tarkistamatta (ks. Journalistin ohje 10 ja aiempi postaus Faktavahti-blogissa). Oikaisutkin olivat jääneet noteeraamatta.

Niinpä IS:n Haapala tulikin levittäneeksi perätöntä tietoa Elisa-pomon ansioiden ja palkansaajien keskiansioiden suhteesta. Suuruusluokaltaan virheellinen tieto antoi lukijoille täysin väärän kuvan palkansaajien keskiansioista ja johti heitä siksi pahoin harhaan.

Lähetin Haapalalle ja IS:n toimitukselle korjauspyynnön sunnuntaina 12.3. illansuussa. Maanantai-iltana IS:n toimitus ilmoitti tehneensä juttuihinsa oikaisut. Ja esimerkiksi toimittaja Mika Lehdon jutun yhteydessä olikin tuota pikaa julkaistu asianmukaiset, hyvin tehdyt oikaisut.

Kiittelin IS:n toimitusta ilmoituksesta, mutta muistutin samalla, että Timo Haapalan kommentin "Suomalaisten liian suurista palkoista laukonut Mattila julisti ay-sodan – vastaavaa ei ole kuultu sitten sotien" virhettä ei vielä ollut korjattu.

No, aiemmasta pyynnöstä ja muistutuksesta huolimatta pahaa virhettä ei Haapalan jutun yhteydessä korjattu. Niinpä tein JSN:lle tänään kantelun olennaisen asiavirheen korjaamatta jättämisestä (JO 20).

Julkaisen kantelun saman tien tässä Faktavahti-blogissani tietoisena siitä, että JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström päättää olla ottamatta kantelua neuvoston käsiteltäväksi. Karsintapäätöksellään hän sitten tässäkin tapauksessa osoittaa, ettei välitä vähääkään siitä, saavatko median yleisöt oikeaa vai väärää tietoa.

-----------------------------

Julkisen sanan neuvosto

Fredrikinkatu 25 A 8

00120 Helsinki

Kantelu hyvän journalistisen tavan rikkomisesta

Kantelun kohde

Timo Haapalan kirjoitus ”Suomalaisten liian suurista palkoista laukonut Mattila julisti ay-sodan – vastaavaa ei ole kuultu sitten sotien” Ilta-Sanomien nettilehdessä 12.3.2017. Kello 16.34 julkaistun kirjoituksen osoite netissä on http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005124399.html (tarkistettu 20.3.).  

Kantelun perusteet

Ilta-Sanomien politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala kommentoi kirjoituksessaan EK:n puheenjohtajan, Elisan toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan haastattelua. Se oli julkaistu varhain aamulla 12.3. Helsingin Sanomien printti- ja nettilehdessä.

Haapala kertoi Elisalta puolitoista miljoonaa vuodessa saavan palkkajohtajan olevan sitä mieltä, että ”suomalaisten palkat ovat 10–15 prosenttia liian suuret ja tarvitaan vielä monta kilpailukykysopimusta ennen kuin asiat ovat kohdallaan – eli suomalaisten palkkataso niistetty”.

Kommenttinaan Haapala totesi Mattilan olevan taustaltaan ”äärimmäisen huono henkilö puhumaan yhtään mitään kenenkään palkkamaltista” ja esitti tällaisen väitteen:

”Elisa maksaa hänelle vuodessa 1,5 miljoonaa euroa eli 70 kertaa enemmän kuin palkansaaja saa keskimäärin.”

Helsingin Sanomien haastattelun virheelliseen tietoon perustunut väite siitä, että Elisa maksaa Mattilalle 70 kertaa enemmän kuin palkansaaja saa keskimäärin, oli korjausta vaativa olennainen asiavirhe.

Tilastokeskuksen 29.9.2016 julkaisema Palkkarakenne 2015 -tiedote (s. 6, liitetaulukko 1) kertoo, että vuonna 2015 kokoaikaisten palkansaajien kokonaisansioiden mediaani oli 2 963 euroa kuukaudessa ja keskiarvo 3 333 euroa kuukaudessa.

Vuosiansioiksi kuukausiansiot tavataan – lomakorvaukset mukaan laskien – muuntaa kertomalla kuukausiansiot 12,5:llä. Näin palkansaajien vuosiansioiden mediaani vuonna 2015 oli noin 37 000 euroa ja keskiarvo noin 41 600 euroa.

Tosiasiassa Elisa siis maksaa Veli-Matti Mattilalle vain 40–45 kertaa enemmän kuin palkansaaja saa keskimäärin (HS:n oikaisun mukaan Mattilan ansiot vuonna 2015 eivät olleet 1,5 miljoonaa vaan noin 1,66 miljoonaa euroa).

Näin ollen Haapalan väite antoi lukijoille jopa suuruusluokaltaan väärän tiedon palkansaajien keskimääräisistä ansioista. Tästä syystä perätön väite oli olennainen asiavirhe.

Illalla 12.3. lähetin Ilta-Sanomien toimitukselle ja Timo Haapalalle korjauspyynnön (sen teksti on kopiona kantelun kuittauksen perässä). Korjauspyynnössä huomautin Helsingin Sanomien jo oikaisseen virheelliset tietonsa nettilehdessään (oikaisut julkaistiin kello 11.20 ja 13.50).

Vuorokauden kuluttua korjauspyynnöstä IS:n uutispäällikkö Tero Karjalainen vastasi pyyntöön ja kertoi, että ”korjasimme virheet juttuihin”.

Vielä 20.3. Timo Haapalan kirjoituksen paha asiavirhe oli kuitenkin yhä korjaamatta. Jättämällä korjaamatta olennaisen asiavirheen Ilta-Sanomat rikkoi hyvää journalistista tapaa (JO 20).

Kantelun tarkoitus ja luonne

JSN:n puheenjohtaja on karsinut kaikki ”Kulissien takana” -raportin julkitulon eli 23.4.2016 jälkeen tekemäni kantelut. Kaikissa niissä on ollut kyse olennaisen asiavirheen korjaamatta jättämisestä (JO 20).

Jokaisen noista karsintapäätöksistään JSN:n puheenjohtaja on tehnyt tulkitsematta lainkaan hyvää journalistista tapaa. Sen sijaan hän on karsinut kunkin yksittäisen kantelun ikään kuin ”teknisellä” perusteella. Joulukuun 2016 päätöksiin asti karsintaperuste oli tällainen:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kyseessä on testaustarkoituksessa tehty massakanteleminen.”

21.12.2016 JSN:n puheenjohtaja karsi neljä syys-lokakuussa tekemääni kantelua ja perusteli kutakin karsintapäätöstään näin:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kantelu on tehty testaustarkoituksessa.”

”Testaustarkoitus” on kantelun karsintaperusteena kahdestakin syystä erikoinen. Testaaminen itsessään ei ensinnäkään ole mikään tarkoitus. Eiväthän yrityksetkään testaa hyödykkeitään testaamisen vuoksi vaan kehittääkseen yhä parempia hyödykkeitä; testaus on siis pelkkä väline tarkoituksen tai tarkoitusten toteuttamiseksi.

”Testaustarkoitus” on kantelun karsintaperusteena erikoinen myös siksi, että joka ainoa kantelu on aina pakostakin ikään kuin testi.

Kun media jättää olennaisena pitämäni virheen korjaamatta, se mielestäni rikkoo hyvää journalistista tapaa. Ainoa keino saada selville, miten median itsesääntelyelin tulkitsee median menettelyä, on kantelu. Se taas vääjäämättä ”testaa” sitä, pitääkö JSN median menettelyä hyvän journalistisen tavan mukaisena vai sen vastaisena.

Jos JSN aikoo jatkossakin käyttää ”testaustarkoitusta” kantelujen karsintaperusteena, sen tulee kertoa, miten kantelun median menettelystä voi ylipäätään tehdä, niin ettei kantelulla ole tuota JSN:n kiellettynä pitämää tarkoitusta.

JSN:n perussopimuksen mukaan neuvoston tehtävänä on ”tukea hyvää journalistista tapaa”. Sopimuksesta käy edelleen ilmi, että JSN:n tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa” ja että neuvosto käsittelee asioita ”tehtyjen kanteluiden perusteella”.  

Tämän kantelun tarkoituksena on edistää hyvää journalistista tapaa. Kantelu tarjoaa JSN:lle konkreettisen mahdollisuuden toteuttaa median itsesääntelyä perussopimuksessa määritellyn tehtävän mukaisesti.

Neuvosto voi tulkita tämän kaikki muodolliset ja asialliset vaatimukset täyttävän kantelun perusteella, rikkoiko kantelun kohteena oleva tiedotusväline hyvää journalistista tapaa vai ei.

Koska kantelun kohteena oleva tiedotusväline jätti korjaamatta olennaisen virheen (JO 20), se mielestäni rikkoi hyvää journalistista tapaa. Siksi kantelun erityisenä tarkoituksena on se, että neuvosto tekee kantelusta langettavan päätöksen ja antaa tiedotusvälineelle huomautuksen.

Tekemällä tästä kantelusta JSN:n kotisivuilla ja tiedotusvälineessä julkaistavan langettavan päätöksen neuvosto voi parhaiten toimia neuvostolle asetetun tehtävän mukaisesti ja tukea median yleisölle tosi tärkeää hyvää journalistista tapaa.

Mutta siinäkin tapauksessa, että JSN:n päätös jostain käsittämättömästä syystä olisi vapauttava, yleisöä ajatellen on joka tapauksessa oleellista se, että päätös julkaistaan neuvoston kotisivuilla. Vain sillä tavalla yleisö voi saada tiedon siitä, millaisen virheen korjaamatta jättämistä median itsesääntely ei pidä hyvän journalistisen tavan vastaisena.

Jos JSN:n puheenjohtaja karsii virheen korjaamatta jättämistä koskevia kanteluja pelkin ”teknisin” perustein, se kielii siitä, ettei median itsesääntelyssä piitata lainkaan siitä, saavatko suomalaiset tiedotusvälineistään oikeaa vai virheellistä tietoa. Tällainen menettely myös synnyttää itsesääntelyn tehtävän ja tarkoituksen kannalta absurdin tilanteen.

Jättämällä virheet järjestään korjaamatta tiedotusvälineet voivat silloin vaikuttaa siihen, ettei JSN tosiasiassa lainkaan tutki niiden menettelyä ja tulkitse, ovatko ne menetelleet hyvän journalistisen tavan vastaisesti vai ei.

Mikäli JSN:n puheenjohtaja karsintaratkaisuillaan tarjoaa tiedotusvälineille tilaisuuden menetellä tällä tavalla, median itsesääntely lakkaa tyystin toimimasta. JSN:n mahdollisuudet tukea hyvää journalistista tapaa katoavat saman tien.

Helsingissä 20.3.2017

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola (at) gmail.com

KORJAUSPYYNTÖ

12. maaliskuuta 2017 19.05

Markku Lehtola

Vastaanottaja: oikaisupyynnot@iltasanomat.fi

Kopio: timo.haapala@iltasanomat.fi, uutiset@iltasanomat.fi

Veli-Matti Mattilan sodanjulistusta koskevan jutun (IS:n nettilehti 12.3.) virheitä koskeva korjauspyyntö

Hei,

Timo Haapala väitti jutussaan Veli-Matti Mattilasta, että ”Elisa maksaa hänelle vuodessa 1,5 miljoonaa euroa eli 70 kertaa enemmän kuin palkansaaja saa keskimäärin”.

Haapala näyttää lainanneen Helsingin Sanomien Teemu Luukan alkuperäisen jutun virheellisiä tietoja, jotka Luukka on sittemmin HS:n nettilehdessä oikaissut. Olennaiset asiavirheet on syytä korjata viipymätät myös Ilta-Sanomien nettilehdessä.

Mattilan ansiot vuonna 2015 eivät Luukan oikaisun mukaan olleet 1,5 miljoonaa euroa vaan 1,66 miljoonaa euroa. Tätä olennaisempi virhe Luukan alkuperäisessä jutussa oli kuitenkin se, että hän puhui keskiverto palkansaajista, vaikka hänen piti puhua tulonsaajista.

Mattila ei vuonna 2015 ansainnut läheskään 70 kertaa enemmän kuin keskiverto palkansaaja. Mutta kun puhutaan tulonsaajista, joihin kuuluivat palkansaajien lisäksi mm. pienituloiset eläkeläiset ja työttömyysturvaetuuksien saajat, ero oli 70-kertainen.

Tervehdyksin

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola@gmail.com