Miksi oppikirjojen hintakiidosta vaietaan?

Kirjamessut olivat ja menivät, mutta nytkään oppikirjojen hurja hintakiito ei tuntunut kiinnostavan ketään. Miksi mediakaan ei ole herännyt tivaamaan selitystä vertaansa vailla olevalle hintarallille?

Laskeskelin Tilastokeskuksen kuluttajahintaindeksin aikasarjoista hintojen muutoksia vuoden 2005 tammikuusta vuoden 2017 syyskuuhun.

Koulukirjojen hintamuutosten lisäksi laskin kaunokirjallisuuden ja tietokirjojen hintojen muutokset, ja vertailun vuoksi katsoin samalla, paljonko savukkeiden hintoja on 12 vuoden aikana nostettu.

Hintojen muutos keskimäärin 2005/1 – 2017/9

Kuluttajahinnat	+ 22 %
Kaunokirjallisuus	+   6 %
Tietokirjat	–13  %
Koulukirjat	+ 70 %
Savukkeet	+ 74 %

Asetelma osoittaa, että kaunokirjallisuuden hinnat ovat nousseet tosi maltillisesti, keskimääräistä kuluttajahintojen nousua selvästi vähemmän. Onneksi olkoon, kaunokirjallisuuden ystävät!

Tietokirjojen hinnat ovat keskimäärin jopa laskeneet, ja niin reilusti, että voi hyvin perustein puhua todellisesta tietokirja-alesta. Lämpimät onnittelut tietokirjojen ahmijoille!

Entä koulukirjat? Niiden hinnat ovat nousseet reilun 12 viime vuoden aikana peräti 70 prosenttia eli yli kolme kertaa kuluttajahintojen keskimääräistä nousua enemmän. Koulukirjojen hintakiito on ollut lähes savukkeiden hintarallin veroista.

Tässä ilkeässä vertailussa on hyvä muistaa, että savukkeiden tuntuva hintojen nousu on perustunut tupakkaveron lukuisiin korotuksiin. Niiden tietoisena tavoitteena on saada aikaan savuton Suomi vuoteen 2030 mennessä.

Miksi koulukirjojen hintoja on nostettu noin tolkuttomasti? Eikö oppikirjojen markkinoilla olekaan todellista, hintojen nousua kurissa pitävää kilpailua?

Tiedossa on, että oppikirjojen markkinoita hallitsee kaksi jättiä: Sanoma-konserni ja Otava. Niiden lisäksi markkinoilla toimii tukku pieniä kaupallisia toimijoita.

Joku tutkiva toimittaja voisi selvittää, hallitsevatko Sanoma ja Otava markkinoita jopa niin, että ne voivat käytännössä määrätä markkinahinnat.

Samalla tutkiva toimittaja voisi selvittää, onko jättien oppikirjabisnes todella niin kannattavaa, että se muistuttaa jopa setelipainon toimintaa. Viitteitä tästä nähdäkseni on.

 Vastine "Demokraatti vilpisteli viinan kiroista" -postaukseen

21. syyskuuta 2017 julkaisin kriittisen postauksen siitä, miten Demokraatti kansanedustaja Eeva-Johanna Elorannan tiedotteen tekstiin tukeutuen härskisti vilpisteli viinan kiroista.

Lehti levitti perätöntä, lukijoita pahoin harhaan johtanutta tietoa alkoholista työikäisten kuolinsyynä. Perättömän tiedon sylttytehtaana toimi todellakin edustaja Elorannan 19.9.2017 päivätty tiedote:

"Alkoholi on myrkky, joka aiheuttaa 60 eri sairautta. Se on Suomessa yleisin työikäisten kuolinsyy jopa 4000 vuosittaisessa tapauksessa, useammin kuin sepelvaltimotauti."

Tänään Eeva-Johanna Eloranta lähetti minulle tekstin, jonka toivoi tulevan julkaistuksi blogissani hänen vastineenaan 21.9. postaukseen. Toive on totta kai syytä toteuttaa.

Eeva-Johanna Elorannan vastine

Hei

Syytät Demokraatti-lehteä vääristä faktoista viitaten tiedotteeseeni alkoholin haitoista. Syytös on aiheeton, sillä faktani olen tarkistanut. Tiedot ovat muidenkin tarkistettavissa Suomen virallisen tilaston Päihdetilastollisesta vuosikirjasta 2016.

Sen mukaan alkoholin käytön seurauksena kuolleita on ollut 2000-luvulla 2214-3011 vuodessa. Tällöin perussyynä on ollut alkoholisairaus tai -myrkytys. Näitä ovat mm. kardiomyopatia, maksasairaudet ja haiman sairaudet tai tapaturmaiset alkoholimyrkytykset. Näiden lisäksi päihtyneenä tapaturmaan ja väkivaltaan kuolleita on ollut 548-978 vuodessa. Kun nämä lasketaan yhteen, niin enimmillään alkoholin käytön seurauksena kuolleita on tosiaankin ja ikävä kyllä ollut jopa tuo mainitsemani 4000 (3989). Näin tapahtui vuonna 2005.

Toivon, että julkaiset vastineeni blogissasi.

Ystävällisin terveisin

Eeva-Johanna Eloranta

FM, VTM

Kansanedustaja (sd)

Kommentti vastineeseen

Kansanedustaja Elorannan lähde, Päihdetilastollinen vuosikirja 2016, on luettavissa tästä. Kirjan sivulla 88 on julkaistu taulukko 46: Alkoholin käytön seurauksena kuolleet 2000–2015.

Taulukosta todellakin käy ilmi, että alkoholin käytön seurauksena kuolleita on 2000-luvulla ollut Elorannan mainitsemat 2 214–3 011 vuodessa. 2 214 oli vuoden 2015 luku ja 3 011 vuoden 2005 luku.

Kirjan sivulla 29 todetaan: "Alkoholin käyttöön liittyviin kuolemiin on laskettu alkoholisairauksiin ja alkoholimyrkytyksiin kuolleiden lisäksi päihtyneenä tapaturmaan ja väkivaltaan kuolleet."

Tämä tieto oli Elorannalta jäänyt huomaamatta. Niinpä hän sitten laskikin päihtyneenä tapaturmaan ja väkivaltaan kuolleiden luvut, 548–978 per vuosi, yhteen lukujen 2 214–3 011 kanssa.

Näin kansanedustaja tuli faktoja tarkistaessaan laskeneeksi päihtyneenä tapaturmaan ja väkivaltaan kuolleet kahteen kertaan tilastoon, joka kertoi alkoholin käytön seurauksena kuolleiden määrästä.

Toinen faktojen tarkistamisen kömmähdys Elorannalle oli sattunut siinä, että edellä esitetyt luvut kertoivat kaikenikäisistä alkoholin käytön seurauksena kuolleista.

Tiedotteensa perättömässä väitteessä hän oli kuitenkin esittänyt alkoholin olevan "Suomessa yleisin työikäisten kuolinsyy jopa 4000 vuosittaisessa tapauksessa".

Tilastokeskuksen kuolinsyytietojen mukaan 15–64-vuotiaina eli työikäisinä alkoholisairauksiin ja -myrkytyksiin kuoli vuosittain 1 118–1 796 ihmistä vuosina 2000–2015.

Uutisjuttu, jossa Demokraatti 18.9.2017 vilpisteli viinan kiroista, muuten olla möllöttää virheineen päivineen edelleenkin lehden nettisivuilla.

Odotan uteliaana, tulevatko perättömät tiedot vihdoinkin korjatuiksi, kun kansanedustaja Eeva-Johanna Eloranta saa nyt tietää sortuneensa faktojen tarkistajana peräti kahteen väärinkäsitykseen.

"Huomionarvoista" Ylen oikaisussa

Ylen Radio 1:n Ykkösaamu 19.10. ruoti konkurssilain uudistamisen tarpeita. Toimittaja Sakari Kilpelän haastateltavina olivat Suomen Yrittäjien lainsäädäntöasioiden päällikkö Tiina Toivonen ja Finanssialan lakimies Antti Laitila.

Kilpelä avasi sinänsä hyvinkin kiinnostavan pelin ja kertoi, että tänä vuonna Suomessa menee konkurssiin noin 2 000 yritystä. Todettuaan, että tuo 2 000 on vain murto-osa 25 vuoden takaisista "lamaluvuista", hän esitti väitteen:

"Pahimpina vuosina 1992–1993 konkursseja oli kymmenisen tuhatta tapausta per vuosi."

Koska olen koko lailla ahkerasti yrittänyt tutustua 1990-luvun laman mytologiaan, tiesin heti, että toimittaja liioitteli rajusti vuosien 1992–1993 konkurssien määrää.

Niinpä lähetin Ylelle vielä samana päivänä korjauspyynnön (se on luettavissa postauksen lopussa). Oikaisupyynnössä havainnollistin liioittelun mittoja Ylen verorahoituksen lukujen avulla.

Yle on saanut viime vuosina käyttöönsä verorahoja noin 462 miljoonaa per vuosi. Kilpelän tapaiseen räikeään liioitteluun syyllistyy, jos väittää Ylen saaneen verorahoitusta liki 650 miljoonaa vuodessa.

Julkisen palvelun Yle julkaisikin oikaisun nettisivuillaan 20.10. Oikaisun otsikko valisti lukijoita, että oikeastaan tieto ei ollut virheellinen vaan vain "epätarkka". Näin monet lehdetkin tapaavat vähätellä virheitään, joten tässä ei ollut faktoja tarkistavalle mediakriitikolle mitään uutta.

Oikaisussa kerrottiin kuitenkin täysin asiallisesti ja hyvää journalistista tapaa noudattaen sekä vääristä että oikeista luvuista:

"Lähetyksessä kerrottiin torstaina 19.10.2017 että "Pahimpina vuosina 92/93 konkursseja oli kymmenisen tuhatta tapausta per vuosi."

Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 1992 konkursseja oli 7391 ja vuonna 1993 6861."

Jännää oli, ettei tämä sittemmin Ykkösaamun ohjelmassakin luettu oikaisu päättynytkään tähän, vaan siihen liitettiin paljon puhuva jatko-osa:

"Kuitenkin huomionarvoista on, että yrityksellä voi olla useampia kuin yksi yrittäjäomistaja, ja yritys voi olla myös monitoimipaikkainen. Konkurssitilastoissa kaikki tämä näkyy yhtenä vireille pantuna menettelynä. Kun puhuttiin yrittäjistä konkurssien kurimuksessa, kymmenisen tuhatta tapausta per vuosi on tässä mielessä ennemmin reilusti alakanttiin kuin liioittelua. Tarkkaa tietoa ei ole saatavilla."

Mikä tämän "kuitenkin huomionarvoista on" -jatko-osan tarkoitus oli? Mitä tekemistä konkurssien määrää koskevan perättömän tiedon kanssa oli sillä, kuinka monia yrittäjäomistajia ja toimipaikkoja konkurssiin haetuilla yrityksillä oli kenties ollut?

No, toimittajan harjoittamaa räikeää liioittelua oikaisun jatko-osa ei tietysti muuttanut miksikään. Joitakin se silti saattoi houkutella ajattelemaan, että ei toimittajan jutussa mitään virhettä oikeastaan ollutkaan.

Juuri tämä uskoakseni olikin lähinnä typerältä vaikuttavan tekstin tarkoitus. Ei julkisen palvelun Ylen kokenut toimittaja asiavirheisiin sorru, eihän?

Taustaksi Ylen oikaisussa ja korjauspyynnössä mainituille paikkansapitäville konkurssiluvuille laskin viisivuotisjaksojen 1986–1990, 1991–1995 ja 1996–2000 keskiarvot.

Lamaa edeltäneen viiden vuoden aikana talous kasvoi 3,4 prosentin vuosivauhtia. Vireille pantuja konkursseja oli rapsakasta kasvusta huolimatta vuosittain keskimäärin 2 863.

Vuosien 1991–1995 keskimääräinen talouskasvu oli vajaan puolen prosentin verran miinuksella, ja vireille pantuja konkursseja oli vuosittain keskimäärin 6 150.

Viisivuotiskaudella 1996–2000 bkt:n volyymi kasvoi hurjaa kyytiä: keskimäärin kasvu oli vuosittain 5,1 prosenttia. Vireille pantuja konkursseja oli huimasta kasvusta huolimatta 3 407 per vuosi.

Kun 1990-luvun lamavuosien konkurssilukuja tarkastelee, on siis hyvä muistaa, että kiivaan kasvun aikoinakin vuosittain on pantu vireille kolmisentuhatta konkurssia.

Lamavuosien ja hyvien tai normaalien vuosien ero on mielestäni syytä pitää mielessä myös silloin, kun puhutaan laman mytologian toisesta surullisesta aiheesta eli yrittäjien itsemurhista.

Kuten korjauspyynnöstäni näkyy, Sakari Kilpelän ohjelmassa esitettiin yrittäjien itsemurhistakin harhaanjohtava tieto.

Vastoin esittämääni toivetta tätä perätöntä tietoa Yle ei vaivautunut oikaisemaan. Palaan tähän asiaan myöhemmin.

Korjauspyyntö 19.10.2017:

Hei,

Konkurssilaki uusiksi -osuuden alkajaisiksi viittasit 25 vuoden takaisiin ”lamalukuihin” ja esitit väitteen: ”Pahimpina vuosina 1992–1993 konkursseja oli kymmenisentuhatta tapausta per vuosi.” 

Esittämäsi tieto oli suuruusluokaltaan virheellinen ja johti ohjelman kuuntelijoita pahasti harhaan. Olennainen asiavirhe on syytä korjata viipymättä (JO 20).

Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 1992 pantiin vireille ”vain” 7 391 konkurssia ja seuraavana vuonna ”enää” 6 861 konkurssia. Keskimäärin noina vuosina siis pantiin vireille 7 126 konkurssia. 

Väite, että konkursseja oli noina vuosina ”kymmenisentuhatta tapausta per vuosi”, liioitteli konkurssien määrää jopa 40 prosentilla. Liioittelun mittoja voisi havainnollistaa vaikkapa perättömällä väitteellä Ylen vuosittaisesta verorahoituksesta.

Yle on viime vuosina saanut verorahoitusta käyttöönsä noin 462 miljoonaa euroa per vuosi. Ohjelmasi tapaiseen räikeään liioitteluun syyllistyy, jos väittää Ylen saaneen julkiseen palveluun verorahoitusta vuosittain lähes 650 miljoonaa euroa.

Konkurssilaki uusiksi -osuudessa esitettiin kuuntelijoille toinenkin perätön tieto, se esitettiin konkurssien tuottaman häpeän asiayhteydessä. Suomen yrittäjien Tiina Toivonen väitti, että ”kun puhutaan 1990-luvun lamasta, niin silloin se häpeä leimasi monen yrittäjän arkea, ja puhuttiin jopa useiden tuhansien itsemurhista”.

Konkurssien määrän suuren liioittelun lisäksi puheet 1990-luvun lamaan liittyvistä tuhansista yrittäjäitsemurhista ovat olleet mediassa suosittua lamapropagandaa. Suomen yrittäjät levitti sivuillaan 7.12.2016 tietoa, jonka mukaan 1990-luvun laman takia itsemurhan teki 14 500 yrittäjää.

Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuosina 1991–1993 yrittäjien itsemurhia oli kaikkiaan 326 eli vuosittain keskimäärin 109 tapausta. Useimmilla tapauksilla ei ollut mitään tekemistä laman kanssa. 

Tästä tosiasiasta kielii muun muassa se tilastoviraston tieto, että rapsakan kasvun vuosina ennen lamaa (1988–1990, bkt:n kasvu 3,6 % per vuosi) yrittäjäitsemurhia oli vuosittain keskimäärin 93 eli lähes yhtä paljon kuin laman synkimpinä vuosina.

Jos kunnioitat Ylen yleisöjen oikeutta saada julkisesta palvelusta oikeita tietoja, oikaiset myös yrittäjien edustajan absurdin tiedon, vaikka hän esitti sen hiukan epämääräisessä muodossa.

Karjalainen kertoi, mitä elinkautisen vankeusrangaistuksen pidentäminen aidosti elinkautiseksi maksaisi

Tiistaina 17.10. Joensuussa ilmestyvä Karjalainen uutisoi Uutissuomalaisen teettämästä kyselystä, jonka mukaan enemmistö suomalaisista ei vapauttaisi elinkautisvankeja koskaan. Nyt elinkautisvanki vapautuu keskimäärin 14 vuoden jälkeen, uutinen aivan oikein tiesi.

Keskiviikkona 18.10. lehti otti pääkirjoituksessaan kantaa elinkautisen rangaistuksen pidentämiseen oikeasti elinkautiseksi. Kantaa perusteltiin muun muassa kasvaviin kustannuksiin viittaamalla.

"Vankeinhoidon asiantuntijoiden mukaan se johtaisi kohtuuttomiin seurauksiin. Vankien määrä lisääntyisi merkittävästi, ja vuosikustannukset valtiolle kasvaisivat satoja miljoonia euroja. Yksi vankipaikka maksaa nykyään keskimäärin 200 000 euroa vuodessa."

Kun kirjoittaja viittasi "vankeinhoidon asiantuntijoihin", lukijoista useimmat uskoakseni luottivat lehden tietoihin asiasta, josta ani harvoilla saattoi olla aiemmin hankittua luotettavaa tietoa.

Kriminologian harrastajana pidin Karjalaisen tietoja lievästi sanoen outoina. Vankeinhoidon asiantuntijoihin viittaamisesta huolimatta lehden tiedot herättivät tukun kriittisiä kysymyksiä?

Maksaako vankipaikka nyt todellakin 200 000 euroa vuodessa? Paljonko vankien määrä lisääntyisi, jos elinkautiset kakut leivottaisiin oikeasti elinkautisiksi? Kasvaisivatko valtion vuosikustannukset tämän seurauksena peräti satoja miljoonia euroja eli vähintäänkin 200 miljoonan euron verran?

Rikosseuraamuslaitoksen tilastollisesta vuosikirjasta 2016 ja laitoksen saman vuoden kertomuksesta oikeiden vastausten eväät noihin kysymyksiin olivat helposti löydettävissä.

Rangaistuksen täytäntöönpanon hinta (nettona) suljetuissa laitoksissa vuonna 2016 oli 73 140 euroa eli noin 200 euroa per päivä.

Vuoden 2017 alussa elinkautisvankeja oli 200, ja vuosina 2007–2016 elinkautista kakkua tuli vuosittain istumaan keskimäärin 15 murhasta tuomittua vankia.

Lasketaan nyt, paljonko valtion vuosikustannukset kasvavat, jos ketään nykyisistä elinkautisvangeista ei enää koskaan vapauteta ja jos elinkautista istumaan tulee viime vuosien tapaan 15 vankia vuodessa.

Kustannusten kasvun suuruusluokan selvittämiseksi riittänee, että laskemme kustannukset vuoden 2016 hinnoin.

Viime vuoden hinnoin 200 elinkautisvangin rangaistuksen täytäntöönpano maksaa siten vuodessa 200 x 73 140 euroa eli 14,6 miljoonaa euroa tulevinakin vuosina.

15 uutta elinkautisvankia per vuosi lisää vuosikustannuksia 15 x 73 140 euroa eli noin 1,1 miljoonaa euroa.

2030-luvun alussa 14 vuoden kuluttua elinkautisvankeja on lusimassa 200 + 14 x 15 eli kaikkiaan 410.

Valtion vuosikustannukset elinkautisvangeista ovat silloin kasvaneet 210 x 73 140 eurolla eli 15,4 miljoonalla eurolla ja ovat yhteensä noin 30 miljoonaa euroa.

Matemaatikot kaiketi osaavat laskea, kuinka monen vuoden kuluttua elinkautisen muuttaminen aidosti elinkautiseksi olisi kasvattanut valtion vuosikustannuksia "satoja miljoonia euroja", kuten Karjalainen väitti.

Karjalaisen väitteen tarkastelun taustaksi kannattanee vielä todeta, että Rikosseuraamuslaitoksen toimintamenot vuonna 2016 olivat (nettona) yhteensä 208,4 miljoonaa euroa.

Faktisesti siis lehti oli väittänyt, että elinkautisen vankeusrangaistuksen muuttaminen oikeasti elinkautiseksi vähintäänkin kaksinkertaistaisi koko Rikosseuraamuslaitoksen toimintamenot.

Kysymys tietojen lähteestä ja korjauspyyntö

18.10. iltapäivällä lähetin Karjalaisen pääkirjoitustoimittajille, päätoimittajalle ja toimitukselle kysymyksen outojen lukujen lähteestä. Tällaisella "pehmeällä" viestillä ajattelin voivani avittaa lehden toimitusta huomaamaan, kuinka pahoin virheellistä tietoa pääkirjoituksessa oli lukijoille annettu:

"Hei,

pääkirjoituksessa viitataan vankeinhoidon asiantuntijoihin, joiden mukaan elinkautisen pidentäminen sananmukaisesti elinkautiseksi johtaisi kohtuuttomiin seurauksiin. Tässä yhteydessä todetaan:

”Vankien määrä lisääntyisi merkittävästi, ja vuosikustannukset valtiolle kasvaisivat satoja miljoonia euroja. Yksi vankipaikka maksaa nykyään keskimäärin 200 000 euroa vuodessa.”

Rikosseuraamuslaitoksen tilastojen mukaan elinkautista vankeusrangaistusta suorittamaan on viime vuosina tullut vuosittain keskimäärin noin 15 vankia. Rangaistuksen täytäntöönpanon hinta suljetuissa laitoksissa oli viime vuonna vähän yli 73 000 euroa per vanki. Rikosseuraamuslaitoksen kustannukset vuonna 2016 olivat kaikkiaan noin 208 miljoonaa euroa.

Näiden tietojen valossa vaikuttaa koko lailla erikoiselta, että yksi vankipaikka maksaisi nyt keskimäärin 200 000 euroa vuodessa ja että elinkautisen pidentäminen elinkautiseksi kasvattaisi valtion vuosikustannuksia sadoilla miljoonilla euroilla.

Keiltä ”vankeinhoidon asiantuntijoilta” tai mistä lähteestä pääkirjoituksen kummalliset luvut oikein ovat peräisin? Luvut vaikuttavat olevan suuruusluokaltaan virheellisiä."

21.10. aamulla panin merkille, että vinkkini pahan väärinkäsityksen korjaamisen tarpeesta ei ollut mennyt perille. Niinpä lähetin Karjalaiselle 18.10. pääkirjoituksen olennaisia asiavirheitä koskevan korjauspyynnön:

"Hei,

18.10. iltapäivällä lähetin lehtesi toimitukselle kysymyksen saman päivän pääkirjoituksen ”outojen” lukujen lähteestä. Huomaan nyt, että kysymykseni ei herättänyt toimittajiasi havaitsemaan lukujen olleen täysin pielessä ja johtaneen lukijoita tosi pahasti harhaan. 

Väärinkäsitykseen kaiketi perustuneet, suuruusluokaltaan virheelliset tiedot näyttävät olevan yhä korjaamatta. Niinpä pyydänkin nyt, että lehtesi oikaisee olennaiset virheet viipymättä (JO 20).

Rikosseuraamuslaitoksen vuoden 2016 toimintakertomuksen mukaan (s. 19) täytäntöönpanon hinta suljetuissa laitoksissa oli tuona vuonna 73 140 euroa eli noin 200 euroa päivässä. Lehtesi väitti virheellisesti, että vankipaikka maksaa nykyään lähes kolme kertaa enemmän eli "keskimäärin 200 000 euroa vuodessa".

Toinen pahoin virheellinen luku liittyi kirjoituksen väitteeseen, että jos elinkautinen rangaistus pidennettäisiin sananmukaisesti elinkautiseksi, niin ”vuosikustannukset valtiolle kasvaisivat satoja miljoonia euroja”.

Kun Rikosseuraamuslaitoksen toimintamenot (nettona) olivat vuoden 2016 kertomuksen mukaan (s. 16) 208,4 miljoonaa euroa, lehden väite tarkoitti, että Rikosseuraamuslaitoksen toimintamenot vähintäänkin kaksinkertaistuisivat, jos elinkautisista tulisi oikeasti elinkautisia.

Väite oli mieletön, kun tiedetään, että elinkautisvankeja on nyt noin 200 ja että elinkautista rangaistusta alkaa suorittaa vuosittain keskimäärin 15 vankia.

Rangaistuksen täytäntöönpanon tämän hetken hinnoin (73 140 euroa vuodessa) 200 elinkautisvangin joukko aiheuttaa valtiolle noin 15 miljoonan euron vuosikustannukset. 

Jos elinkautisvankeja ei enää ikinä vapauteta ja jos elinkautisia rangaistuksia tuomitaan viime vuosien tapaan vuosittain noin 15, vuosikustannukset valtiolle kasvavat vähän yli miljoonalla eurolla. 

2030-luvun alkuun mennessä elinkautisvankien vuosikustannukset valtiolle kasvaisivat näin tämän päivän hinnoin nykyisestä 15 miljoonasta 30 miljoonaan euroon. ”Satoja miljoonia euroja” vuosikustannukset olisivat tämän päivän hinnoin kasvaneet ehkä jo Suomen itsenäisyyden 300-vuotisjuhliin mennessä.

Yllä esitetyt tiedot riittänevät osoittamaan, kuinka pahaan väärinkäsitykseen pääkirjoituksen kirjoittaja oli sortunut. Lukijoilla oli kuitenkin erityinen syy luottaa kirjoittajan lukuihin, koska hän viittasi tietojen lähteenä ”vankeinhoidon asiantuntijoihin”."

Ainakaan 22.10. iltaan mennessä Karjalainen ei ollut vielä nettisivuillaan oikaissut pääkirjoituksensa kirjoittajan väärinkäsitystä.

Mikä ihmeen "kahden prosentin" solidaarisuusvero?

Lukuisat tiedotusvälineet ovat nimenneet suurituloisille vuonna 2013 tulleen ns. solidaarisuusveron "kahden prosentin" solidaarisuusveroksi.

Esimerkiksi Iltalehti tiesi opastaa lukijoitaan 11.8.2017 tähän tapaan: "Solidaarisuusvero on kahden prosentin lisävero, jonka kaikki yli 72 300 euroa ansaitsevat ovat joutuneet maksamaan."

Helsingin Sanomien Eeva Palojärvi kertoi 31.8.2017, että solidaarisuusveron alaraja "jatkuu" 72 300 eurossa ja valisti lukijoita näin: "Tätä enemmän ansaitsevilta peritään kahden prosentin kovennettua veroa."

Vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas korosti Helsingin Sanomien yleisönosastossa 9.9.2017,  että "näissä oloissa ei riitä, että kahden prosentin solidaarisuusvero poistetaan". Tietoa siteerattiin useissa tiedotusvälineissä.

Ylen uutisten nettisivuilla Annette Blencowe vastasi 10.9.2017 juttunsa faktalodjussa kysymykseen "Mikä solidaarisuusvero?": "Solidaarisuusvero tarkoittaa ylimääräistä kahden prosentin korotusta ansiotuloveroon." 

Lähteinään Ylen uutisten toimittaja viittasi sekä Verohallintoon että Veronmaksajain Keskusliittoon, siis taatusti luotettavina pidettyihin tahoihin.

Iso joukko kansalaisia on moisella uutisoinnilla saatu varmasti uskomaan, että enemmän kuin 72 300 euroa ansaitsevilta todella peritään kahden prosentin kovennettua veroa.

Koska suhtaudun median sisältöihin aprillipäiväasenteella, päätin pian Iltalehden uutisen jälkeen tarkistaa, pitikö epäilyttävältä haiskahtava tieto "kahden prosentin" solidaarisuuverosta kutinsa.

Vuoden 2012 valtion tuloveroasteikko:

Tutkailun lähtökohdaksi otin vuoden 2012 valtion tuloveroasteikon ja Veronmaksajain julkaiseman ohjeen, miten asteikkoa käyttäen lasketaan valtionvero valtionverotuksessa verotettavasta tulosta:

"Asteikkoa käytetään siten, että asteikolta etsitään lähinnä valtionverotuksessa verotettavien tulojen alapuolella oleva tuloraja. Verotettavien tulojen ja tulorajan erotus kerrotaan asteikon samalta riviltä löytyvällä prosentilla ja lisätään tulorajan kohdalla olevaan veron määrään."

Jos verotettava tulo oli esimerkiksi 101 000 euroa, oltiin tietty asteikon ylimmällä portaalla. Ohjeen mukaan lasketaan ensin 29,75 % x (101 000 – 70 300) = 9 133,25. Lisätään tämä asteikon alarajan 9 883 euron veroon, jolloin valtion tuloveron määräksi saadaan 19 016,25 euroa.

Veroaste 101 000 euron verotettavilla tuloilla nähdään, kun katsotaan, montako prosenttia 19 016,25 euron vero oli 101 000 euron verotettavasta tulosta. Nähdään, että veroaste oli 18,82 prosenttia.

Tässä kohtaa on syytä muistaa, että asteikon "verotettava ansiotulo" on eri asia kuin verovelvollisen saama ansiotulo. Verotettavaan ansiotuloon on tultu, kun ansiotulosta on tehty erilaisia vähennyksiä.

Taulukon avulla lasketut verot puolestaan kuvaavat vain progressiivisen asteikon mukaisia veroja. Maksuunpantavat verot voivat lopulta olla pienempiä, koska vähennyksiä tehdään vielä asteikon mukaisista veroistakin.

Hallituksen esitys solidaarisuusveroksi

Esityksen suurituloisten solidaarisuusverosta teki Jyrki Kataisen kuuden puolueen hallitus 17.9.2012.  Vuoden 2013 ansiotulon tuloveroasteikosta hallituksen esityksessä (87/2012) todettiin näin:

"Kehyspäätöksen mukaisesti esitetään, että vuoden 2013 tuloveroasteikkoon sisältyisi uusi tuloluokka 100 000 euroa ylittäville tuloille. Vero alarajan kohdalla olisi 18 718,75 euroa ja vero alarajan ylittävästä tulon osasta olisi 31,75 prosenttia."

Yli 100 000 euroa vuodessa ansaitsevia arvioitiin olevan noin 50 000, ja näin hallitus esityksessään kuvasi solidaarisuusveron vaikutuksia:

"Vuonna 2012 sovellettavaan asteikkoon verrattuna tässä uudessa tuloluokassa verotus kiristyisi 2 prosenttiyksikköä."

Vuoden 2013 valtion tuloveroasteikko:

No niin, vuonna 2013 pääsi jo esimerkiksi 101 000 euron verotettavilla tuloilla solidaarisuusveron maksajaksi tähän tapaan:

Kun verotettava tulo on 101 000 euroa, ollaan nytkin asteikon ylimmällä portaalla. Ohjeen mukaan lasketaan ensin 31,75 % x (101 000 – 100 000) = 317,50. Lisätään tämä asteikon alarajan 18 718,75 euron veroon, jolloin valtion tuloveron määräksi saadaan 19 036,25 euroa. Veron määrä siis kasvoi peräti 20 eurolla.

Veroaste 101 000 euron verotettavilla tuloilla nähdään, kun katsotaan, montako prosenttia 19 036,25 euroa oli 101 000 eurosta. Nähdään, että veroaste oli 18,84 prosenttia.

101 000 euron verotettavilla tuloilla veroaste eli verojen osuus verotettavista tuloista siis nousi 18,82 prosentista 18,84 prosenttiin eli 0,02 prosenttiyksikköä.

Kuten aiemmin nähtiin, hallitus oli kertonut, että vuonna 2012 sovellettavaan asteikkoon verrattuna tässä uudessa, yli 100 000 euron tuloluokassa verotus kiristyisi 2 prosenttiyksikköä.

Tosiasiassa verotuksen kiristyminen jäi ainakin 101 000 euron tuloluokassa vain sadanteen osaan hallituksen kertomasta kiristyksestä.

Edellä esitetyin tavoin laskin vuosien 2012–2017 veroasteet seuraaville tuloluokille: 75 000 €, 101 000 €, 120 000 €, 240 000 € ja 1 200 000 €.

Tuloluokka 75 000 € on tässä mukana, vaikka näin pienillä suurilla tuloilla verovelvollinen pääsi osoittamaan solidaarisuuttaan vasta vuoden 2016 verotuksesta lähtien.

Seuraavasta taulukosta näkyvät näiden tuloluokkien todelliset veroasteet vuosina 2012, 2013 ja 2017 sekä veroasteiden muutokset vuodesta 2012 vuoteen 2013 ja vuodesta 2012 vuoteen 2017:

Veroasteet (%) ja veroasteen muutokset (prosenttiyksikköä): 

	75 000 €	101 000 €	120 000 €	240 000 €	1 200 000 €
2012	15,04	18,82	20,56	25,15	28,83
2013	15,04	18,84	20,89	26,32	30,66
2017	14,36	18,77	20,79	26,14	30,43
2012→2013	0,00	0,02	0,33	1,17	1,83
2012→2017	–0,68	–0,05	0,23	0,99	1,60

Kuten taulukon todellisista luvuista nähdään, veroasteiden muutokset eri tuloluokissa vaihtelevat valtavasti. Mitä ihmettä on näiden lukujen valossa puhe "kahden prosentin" solidaarisuusverosta?

Veroasteiden valtavan vaihtelun lisäksi erityisen kiinnostavaa näissä todellisissa luvuissa on se, että suurituloisten köyhälistön tuloluokissa veroasteet vuodesta 2012 vuoteen 2017 laskivat.

Mitä näiden lukujen valossa oikein pitäisi ajatella siitä Kataisen hallituksen kuvauksesta, että yli 100 000 euron tuloluokassa "verotus kiristyisi 2 prosenttiyksikköä"?

Laskin veroasteiden muutoksen lisäksi myös sen, minkä verran taulukon mukaiset verot muuttuivat vuodesta 2012 vuoteen 2013 sekä vuodesta 2012 vuoteen 2017 edellä mainituissa tuloluokissa.

Tulin siihen tulokseen, että vuodesta 2012 vuoteen 2013 verojen muutos vaihteli 0 prosentista 6,4 prosenttiin. Vuodesta 2012 vuoteen 2017 muutos vaihteli –4,5 prosentista 5,5 prosenttiin.

Kontrafaktuaalinen vertailu

Edellä esitettyjen laskelmien perusteella tulin siihen tulokseen, että vuonna 2013 voimaan tullutta solidaarisuusveroa ei voi yleisöä harhaanjohtamatta kutsua "kahden prosentin" solidaarisuusveroksi.

Koska oli mahdollista, että laskelmissani ja päätelmissäni oli jokin mennyt pahasti pieleen, lähetin laskelmani päätelmineen valtiovarainministeriön veroekspertin tarkistettavaksi.

Ystävällinen asiantuntija vahvisti, että lukuni olivat sinänsä aivan oikein laskettuja. Hänen mukaansa puhetta kahden prosentin solidaarisuusverosta tuli kuitenkin arvioida toisella tavalla.

Kunkin vuoden todellista veroastetta solidaarisuusveroineen tuli verrata vastaavan vuoden veroasteeseen ilman solidaarisuusveroa eli ikään kuin sitä ei olisi lainkaan säädetty.

En ole ehkä ihan täysin kyennyt sisäistämään tämän kontrafaktuaalisen vertailun ideaa, mutta ei välitetä nyt siitä. Katsotaan, voiko tällaisen vertailun perusteella yleisöä harhaanjohtamatta puhua "kahden prosentin" solidaarisuusverosta.

VM:n veroekspertti laski edellä esitetyissä tuloluokissa verot ja veroasteet ilman solidaarisuusveroa ja päätyi seuraavan asetelman osoittamiin tietoihin veroasteen muutoksista:

Veroasteen muutokset (prosenttiyksikköä):

	75 000 €	101 000 €	120 000 €	240 000 €	1 200 000 €
2013	0,00	0,02	0,33	1,17	1,83
2017	0,05	0,55	0,78	1,39	1,88

Asetelmasta käy ilmi, että esimerkiksi 75 000 euron tuloluokassa vuoden 2017 veroaste saman vuoden fiktiiviseen veroasteeseen verrattuna oli 0,05 prosenttiyksikköä korkeampi.

Tuloluokassa 101 000 euroa vuoden 2017 veroaste solidaarisuusveroineen oli 0,55 prosenttiyksikköä korkeampi kuin olisi ollut ilman solidaarisuusveroa.

Tästä VM:n veroekspertin logiikalla tehdystä vertailusta voi nähdä, että edes 1,2 miljoonan euron verotettavat tulot eivät riittäneet kiristämään verotusta Kataisen hallituksen kuvaamalla kahdella prosenttiyksiköllä.

Mitään tukea en tästä VM:n asiantuntijankaan vertailusta löydä ajatukselle, että solidaarisuusveroa voisi yleisöä harhaanjohtamatta kutsua "kahden prosentin" solidaarisuusveroksi.

Vuonna 2012 Kataisen hallitus arvioi, että yli 100 000 euroa ansaitsevia palkansaajia oli noin 50 000. Sipilän hallitus arvioi (HE 135/2016), että vuonna 2017 yli 73 100 euroa ansaitsevia on noin 120 000.

Näistä luvuista voinee päätellä, että enemmistö solidaarisuusveron maksajiksi yltäneistä sijoittuu tuloluokkiin 73 100–100 000 euroa.

Kun tämän enemmistön veroaste on VM:n veroekspertinkin ajattelutavalla vain 0,05–0,55 prosenttiyksikköä korkeampi kuin ilman solidaarisuusveroa, niin miksi media oikein vouhkaa "kahden prosentin" solidaarisuusverosta? Sumuttaako media veronmaksajia tarkoituksella?

Kantelu Julkisen sanan neuvostolle

Luultavasti kyse on siitä, että "kahden prosentin" solidaarisuusverosta kirjoittaneet toimittajat eivät ole olleet perillä tavasta, jolla valtion progressiivisen tuloveroasteikon mukainen vero määräytyy.

He eivät ole tienneet, ettei veron määräytymistä voi tarkastella vain marginaaliveroprosentin ja siihen tulleen kahden prosenttiyksikön korotuksen perusteella.

He eivät ole käsittäneet, että veroa laskettaessa pitää ottaa huomioon myös verotettavan ansiotulon alarajat, alarajojen kohdalla määrätyt verot sekä rajoihin ja veroihin vuosittain tehdyt muutokset.

Postauksen alussa mainitun Helsingin Sanomien jutun tekijänkin havaitsin olleen täysin tietämätön valtion progressiivisen ansiotuloveron määräytymisen tavasta.

HS ei pyynnöstä huolimatta oikaissut lukijoita harhaan johtanutta perätöntä väitettään, että 72 300 euron alarajaa "enemmän ansaitsevilta peritään kahden prosentin kovennettua veroa".

Tästä syystä lähetin JSN:lle pari päivää sitten seuraavanlaisen kantelun olennaisen asiavirheen korjaamatta jättämisestä:

__________________

Julkisen sanan neuvosto

Fredrikinkatu 25 A 8

00120 Helsinki

Kantelu hyvän journalistisen tavan rikkomisesta

Kantelun kohde

Helsingin Sanomien nettilehdessä 31.8.2017 julkaistu toimittaja Eeva Palojärven juttu Palkkaverot kevenevät, mutta elämä kallistuu. Jutun osoite netissä on https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005348422.html (tarkistettu 9.10.2017).

Kantelun perusteet

Hallituksen budjettipäätöksiä koskevassa jutussaan Eeva Palojärvi kertoi, että solidaarisuusveron tiukennusta päätettiin jatkaa vielä ensi vuonna, mutta veron kohtalo vuonna 2019 jäi auki. Tässä yhteydessä hän esitti väitteen:

”Solidaarisuusveron alaraja jatkuu siten 72 300 eurossa. Tätä enemmän ansaitsevilta peritään kahden prosentin kovennettua veroa.”

Kuten korjauspyynnöstäni kantelun lopusta käy ilmi, solidaarisuusveron alarajaa koskeva tieto oli virheellinen. Alarajaa oli vuodeksi 2017 korotettu noin 1,1 prosentilla (ks. HE 135/2016) eli 73 100 euroon, joten alaraja ei voinut jatkua 72 300 eurossa.

Pahiten HS:n lukijoita johti harhaan perätön väite, että alarajaa enemmän ansaitsevilta peritään ”kahden prosentin kovennettua veroa”.

Väite antoi lukijoille solidaarisuusverosta täysin väärän kuvan, ja sen vuoksi perätön väite oli olennainen, korjausta vaativa asiavirhe (JO 20).

Valtion vuoden 2012 ansiotulojen veroasteikossa ylimmän tuloluokan alaraja oli 70 300 euroa. Vero alarajan kohdalla oli 9 883 euroa ja vero alarajan ylittävästä tulon osasta oli 29,75 prosenttia.

Vuoden 2013 veroasteikkoon lisättiin uusi ylin tuloluokka 100 000 euroa ylittäville tuloille. Vero alarajan kohdalla oli 18 718,75 euroa ja vero alarajan ylittävästä tulon osasta 31,75 prosenttia.

Hallitus kuvasi (HE 87/2012) solidaarisuusveron vaikutusta näin: ”Vuonna 2012 sovellettavaan asteikkoon verrattuna tässä uudessa tuloluokassa verotus kiristyisi 2 prosenttiyksikköä.”

Verotuksen kiristymistä mitataan veroasteen (vero prosentteina verotettavista tuloista) muutosten avulla. Esimerkkilaskelmassa valtionverotuksessa verotettavat vuositulot ovat 75 000 €, 101 000 €, 120 000 €, 240 000 € ja 1 200 000 €:

Veroasteet (%) ja veroasteen muutokset (prosenttiyksikköä)

	75 000 €	101 000 €	120 000 €	240 000 €	1 200 000 €
2012	15,04	18,82	20,56	25,15	28,83
2013	15,04	18,84	20,89	26,32	30,66
2017	14,36	18,77	20,79	26,14	30,43
2012→2013	0,00	0,02	0,33	1,17	1,83
2012→2017	–0,68	–0,05	0,23	0,99	1,60

Laskelma osoittaa veroasteen vaihtelevan todella paljon verotettavien tulojen mukaan. Edes 1,2 miljoonan verotettavat tulot eivät ole riittäneet kiristämään verotusta Jyrki Kataisen hallituksen kuvaamalla 2 prosenttiyksiköllä.

Valtiovarainministeriön vero-osaston asiantuntija arvioi veroasteiden muutosta edellä mainituilla esimerkkituloilla eri tavalla. Hän vertasi vuosittaisia veroja solidaarisuusveroineen veroihin, joita samana vuonna olisi peritty ilman solidaarisuusveroa.

Näin laskien valtiovarainministeriön veroasiantuntija päätyi seuraavan asetelman osoittamiin veroasteen muutoksiin:

Veroasteen muutokset (prosenttiyksikköä)

	75 000 €	101 000 €	120 000 €	240 000 €	1 200 000 €
2013	0,00	0,02	0,33	1,17	1,83
2017	0,05	0,55	0,78	1,39	1,88

(VM:n vero-osaston laskelma)

VM:n vero-osastolla tehty laskelmakin osoittaa veroasteen vaihtelevan todella paljon verotettavien tulojen mukaan. Nytkään eivät edes 1,2 miljoonan euron verotettavat tulot riittäneet kiristämään verotusta Kataisen hallituksen kuvaamalla 2 prosenttiyksiköllä.

Edellä esitetyistä asetelmista on helppo nähdä, kuinka pahasti Helsingin Sanomien perätön väite ”kahden prosentin kovennetusta verosta” johti lukijoita harhaan. Koska lehti pyynnöstä huolimatta jätti olennaisen virheen korjaamatta, se rikkoi hyvää journalistista tapaa (20).

Kantelun tarkoitus ja luonne

JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström on karsinut kaikki ”Kulissien takana” -raportin julkitulon eli 23.4.2016 jälkeen tekemäni kantelut. Kaikissa näissä kanteluissa on ollut kysymys siitä, että tiedotusväline on pyynnöstä huolimatta jättänyt olennaisen asiavirheen korjaamatta (JO 20).

Jokaisen näistä karsintapäätöksistään JSN:n puheenjohtaja on tehnyt tutkimatta kantelun asiasisältöä ja tulkitsematta hyvää journalistista tapaa. Sen sijaan hän on karsinut kunkin kantelun ikään kuin ”teknisellä” perusteella. Joulukuun 2016 päätöksiin asti karsintaperuste oli tällainen:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kyseessä on testaustarkoituksessa tehty massakanteleminen.”

21.12.2016 JSN:n puheenjohtaja karsi neljä syys-lokakuussa 2016 tekemääni kantelua ja perusteli kutakin karsintapäätöstään näin:

”Neuvosto ei ota kantelua käsittelyyn, koska kantelu on tehty testaustarkoituksessa.”

”Testaustarkoitus” on ollut kantelun karsintaperusteena kaikissa joulukuun 2016 jälkeenkin tehdyissä karsintapäätöksissä. Karsintaperuste on kahdestakin syystä erikoinen.

Testaaminen itsessään ei ensinnäkään ole mikään tarkoitus. Eiväthän yrityksetkään testaa hyödykkeitään testaamisen vuoksi vaan kehittääkseen yhä parempia hyödykkeitä; testaus on siis pelkkä väline tarkoituksen tai tarkoitusten toteuttamiseksi.

”Testaustarkoitus” on kantelun karsintaperusteena erikoinen myös siksi, että joka ainoa kantelu on aina pakostakin ikään kuin testi.

Kun media jättää olennaisena pitämäni virheen korjaamatta, se mielestäni rikkoo hyvää journalistista tapaa. Ainoa keino saada selville, miten median itsesääntelyelin tulkitsee median menettelyä, on kantelu. Se taas vääjäämättä ”testaa” sitä, pitääkö JSN median menettelyä hyvän journalistisen tavan mukaisena vai sen vastaisena.

Jos JSN aikoo jatkossakin käyttää ”testaustarkoitusta” kantelujen karsintaperusteena, sen tulee kertoa, miten kantelun median menettelystä voi ylipäätään tehdä, niin ettei kantelulla ole tuota JSN:n kiellettynä pitämää tarkoitusta.

JSN:n perussopimuksen mukaan neuvoston tehtävänä on ”tukea hyvää journalistista tapaa”. Sopimuksesta käy edelleen ilmi, että JSN:n tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa” ja että neuvosto käsittelee asioita ”tehtyjen kantelujen perusteella”.

Tämän kantelun tarkoituksena on edistää hyvää journalistista tapaa. Kantelu tarjoaa JSN:lle konkreettisen mahdollisuuden toteuttaa median itsesääntelyä perussopimuksessa määritellyn tehtävän mukaisesti.

Neuvosto voi tulkita tämän kaikki muodolliset ja asialliset vaatimukset täyttävän kantelun perusteella, rikkoiko kantelun kohteena oleva tiedotusväline hyvää journalistista tapaa vai ei.

Koska kantelun kohteena oleva tiedotusväline jätti korjaamatta olennaisen virheen (JO 20), se mielestäni rikkoi hyvää journalistista tapaa. Siksi kantelun erityisenä tarkoituksena on se, että neuvosto tekee kantelusta langettavan päätöksen ja antaa tiedotusvälineelle huomautuksen.

Mutta siinäkin tapauksessa, että JSN:n päätös jostain käsittämättömästä syystä olisi vapauttava, yleisöä ajatellen on joka tapauksessa oleellista se, että päätös julkaistaan neuvoston kotisivuilla. Vain sillä tavalla yleisö voi saada tiedon siitä, millaisen virheen korjaamatta jättämistä median itsesääntely ei pidä hyvän journalistisen tavan vastaisena.

Jos JSN:n puheenjohtaja karsii virheen korjaamatta jättämistä koskevia kanteluja pelkin ”teknisin” perustein, se kielii siitä, ettei median itsesääntelyssä piitata lainkaan siitä, saavatko suomalaiset tiedotusvälineistään oikeaa vai virheellistä tietoa. Tällainen menettely myös synnyttää itsesääntelyn tehtävän ja tarkoituksen kannalta absurdin tilanteen.

Jättämällä virheet järjestään korjaamatta tiedotusvälineet voivat silloin vaikuttaa siihen, ettei JSN tosiasiassa lainkaan tutki niiden menettelyä ja tulkitse, ovatko ne menetelleet hyvän journalistisen tavan vastaisesti vai ei.

Mikäli JSN:n puheenjohtaja karsintaratkaisuillaan tarjoaa tiedotusvälineille tilaisuuden menetellä tällä tavalla, median itsesääntely lakkaa tyystin toimimasta. JSN:n mahdollisuudet tukea hyvää journalistista tapaa katoavat saman tien.

Vahingot itsesääntelyn piittaamattomasta toiminnasta kärsii yleisö, joka maksaa koko medialystin joukkotiedotustalouden ensimmäisen ja toisen kierron kautta.

Helsingissä 9.10.2017

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola (at) gmail.com

Korjauspyyntö

1. syyskuuta 2017 klo 18.08

Markku Lehtola

”Palkkaverot kevenevät, mutta elämä kallistuu” -jutun (31.8. nettilehti ja 1.8. printtilehti) asiavirheitä koskeva korjauspyyntö

Vastaanottaja: eeva.palojarvi@hs.fi

Kopio: hs.politiikka@hs.fi, hs.talous@hs.fi, kaius.niemi@hs.fi

Hei,

kirjoitit HS:n nettilehden jutussasi, että solidaarisuusveron alaraja jatkuu 72 300 eurossa. Alaraja ei voi ”jatkua” 72 300 eurossa, koska se ei ole 72 300 eurossa, vaan tänä vuonna 73 100 eurossa. Virhe, joka sisältyi myös printtilehden juttuusi, on syytä korjata.

Selvästi tätäkin pahempi asiavirhe sisältyi väitteeseesi, että alarajaa enemmän ansaitsevilta peritään ”kahden prosentin” kovennettua veroa. Eihän solidaarisuusvero näin mene. Olet monien muiden toimittajien tapaan käsittänyt väärin koko solidaarisuusveron konstruktion.

Kun solidaarisuusvero vuoden 2013 verotukseen alun perin tuli, valtion tuloveroasteikkoon lisättiin yli tuloluokka 100 000 euroa ylittäville tuloille. Alarajan ylittävistä tuloista perittäväksi marginaaliveroksi tuli silloin 31,75 prosenttia, kun aiempi ylin marginaaliveroprosentti oli 29,75. 

Ylin marginaaliveroprosentti siis nousi kahdella prosenttiyksiköllä. Alarajaa on sittemmin monta kertaa muutettu, ja näiden muutostenkin vaikutus on otettava huomioon, kun lasketaan sitä, minkä verran solidaarisuusvero on vaikuttanut ja vaikuttaa suurituloisten maksamaan valtionveroon verotettavien tulojen eri tasoilla.

Puhe ”kahden prosentin” kovennetusta solidaarisuusverosta johtaa lukijoita pahasti harhaan ja antaa aivan väärän kuvan kyseisen veron vaikutuksista. Tästä syystä asiavirhe on Journalistin ohjeiden 20. kohdan tarkoittama olennainen virhe, joka on syytä korjata viipymättä.

Tervehdyksin

Markku Lehtola

vapaa toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.a.lehtola@gmail.com