Hävittääkö Jouko Jokinen JSN-henkisen vilpistelyn Ylestä?

Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavana päätoimittajana juuri äsken aloittanut Jouko Jokinen julkaisi Aamulehdessä 16.7.2017 viisaan kronikan. Siinä hän korosti asiavirheen oikaisun olevan merkki laadusta.

"Virheettömyyteen pitää pyrkiä, mutta kun virhe syntyy, oleellista on sen korjaaminen. Minulle oikaisu merkitsee luotettavuutta. Virhe on löydetty, se myönnetään ja korjataan. Jos mediassa ei ole oikaisuja, se kertoo välinpitämättömyydestä."

Minäkin ajattelen juuri näin, mutta onko syytä olettaa Jouko Jokisen toteuttavan ajatustaan virheiden korjaamisesta myös käytännössä Ylen uutispomona?

Vastaavaa julistustahan päätoimittajat ovat viljelleet aiemminkin, ja julistuksista piittaamatta sitten sortuneet kuitenkin petkuttamaan yleisöjään jättämällä pahojakin virheitä korjaamatta.

Tässä blogissakin olen useaan otteeseen viitannut esimerkiksi päätoimittajien pompöösiin manifestiin "Luotettavan median puolesta". 1.3.2016 julkaistun manifestin voi lukea tästä.

Jokisen Yle-kauden ensimmäiset virheen korjausta koskevat tapaukset ovat joka tapauksessa olleet tosi myönteisiä. Niin myönteisiä, että voi kysyä, josko hän hävittää Ylestä JSN-henkisen vilpistelyn.

Raiskausrikoksen tunnusmerkistö kansainvälisellä tasolla

Lapin yliopiston rikosoikeuden professori Minna Kimpimäki kävi 22.11. A-studiossa propagoimassa sitä, että raiskauksen tunnusmerkistön lähtökohdaksi tulisi ottaa pakottamisen sijasta suostumuksen puuttuminen.

Salla Vuolteenaho kirjoitti aiheesta vielä samana iltana jutun Ylen uutisten nettisivuille. Jutussaan hän esitti tällaisen väitteen:

"Kansainvälisellä tasolla raiskaustunnusmerkistön lähtökohtana ei ole pakottamisen osoittaminen. Raiskaus on kyseessä, jos sukupuoliyhteydessä ollaan vastoin tahtoa."

Kriminologian harrastajana näin heti, että väite oli perätön. Niinpä lähetin 23.11. aamulla Salla Vuolteenaholle korjauspyynnön ja meilailin sen samalla tiedoksi myös Jouko Jokiselle:

"Hei,

esitit uutisessasi seuraavanlaisen väitteen: ”Kansainvälisellä tasolla raiskaustunnusmerkistön lähtökohtana ei ole pakottamisen osoittaminen. Raiskaus on kyseessä, jos sukupuoliyhteydessä ollaan vastoin tahtoa.”

Tällainen väite oli perätön ja antoi uutisen lukijoille vallan virheellisen kuvan pakottamisen ja suostumuksen puuttumisen roolista kansainvälisellä tasolla raiskausrikoksen tunnusmerkistön lähtökohtana. Olennainen asiavirhe on syytä korjata viipymättä (JO 20).

Esimerkiksi oikeusministeriön arviomuistion (Raiskausrikosten lainsäädännölliset muutostarpeet. OM:n selvityksiä ja ohjeita 25/2012) sivuilta 61–62 käy ilmi, että vain muutamissa EU-maissa on pelkästään suostumukselle rakentuva kriminalisointi.

OM:n muistion mukaan näitä maita olivat Belgia, Irlanti ja Yhdistynyt kuningaskunta. Sittemmin vuonna 2016 on näiden maiden joukkoon tullut tietääkseni vain Saksa. 

Selvästi yleisintä EU-maissa on edelleenkin se, että raiskauksen tunnusmerkistö pitää sisällään voimankäytön tai sillä uhkaamisen, kuten Suomessa ja lähes kaikissa EU-alueen ulkopuolisissakin maissa. 

Hallituksen esityksestä (216/2013) käy ilmi, että väkivallan käyttö tai sillä uhkaaminen (eli mainitsemasi pakottaminen) on raiskausrikoksen tunnusmerkistön lähtökohtana mm. kaikissa Pohjoismaissa. 

Ruotsissa ”no means no” -lähtökohdasta on keskusteltu jo vuosia, mutta sielläkään ei ole ainakaan vielä hyväksytty suostumuksen puutetta raiskausrikoksen tunnusmerkistön lähtökohdaksi."  

Jo 23.11. iltapäivällä sain Ylen uutisten sisältöpäällikkö Minna Asikaiselta viestin. Siinä hän kiitti tarkkuudesta ja kertoi, että Vuolteenahon juttua oli täsmennetty. Muutos oli merkitty jutun loppuun.

Vilkaisin täsmennystä ja meilailin kiitokset Minna Asikaiselle. Lähetin viestin tiedoksi myös Jouko Jokiselle:

"Hei,

lämpöiset kiitokset ystävällisestä infostasi ja tietysti myös siitä ilahduttavasta tosiasiasta, että lukijoita pahasti harhaan johtanut perätön tieto tuli jokseenkin asianmukaisesti oikaistuksi. 

Jotta oikaisu olisi ollut yleisöä ajatellen parasta mahdollista sorttia, siitä olisi pitänyt käydä ilmi, että useimmissa maailman maissa pakottaminen on yhä raiskausrikoksen tunnusmerkistön lähtökohtana. Mutta hyvä näinkin.

Toivottavasti tämä myönteinen tapaus on merkki siitä, että Ylen uutis- ja ajankohtaistoimintaa saastuttanut JSN-henkinen epärehellisyys on uuden päätoimittajan kaudella siirtymässä historiaan. Tätä ex-työnantajani parhaaksi totisesti toivon.

JSN-henkisellä epärehellisyydellä en tietenkään tarkoita sitä, että jutun tehnyt toimittaja olisi tahallaan levittänyt perätöntä tietoa. Vilpillä viittaan niihin lukemattomiin tapauksiin, joissa pahat virheet on jätetty oikaisematta ja sillä tavalla tahallaan huiputettu Yleä rahoittavaa yleisöä."

Huumerikosten tuomioiden sijoittuminen rangaistusasteikolle

24.11.2017 Ylen Aamu-tv:n toimittaja Sanna Savikko haastatteli kansanedustajia ohjelman "Ovatko raiskaustuomiot pielessä?" -osuudessa. Tällöin hän esitti faktaväitteen:

"Tällä hetkellä tilanne on niin, niin että lukuun ottamatta huumausainerikoksia, niin nuo tuomiot ovat yleensä siinä tuon minimi- ja maksimirangaistuksen puolivälissä tai sen alapuolella”.

Koska olin kriminologian harrastajana jo vuodesta 2012 lähtien tutustunut tutkittuun tietoon eri rikosten keskimääräisistä rangaistuksista, tiesin heti, että väite huumerikosten rangaistuksista oli perätön.

Niinpä lähetin jo illalla 24.11. Sanna Savikolle korjauspyynnön, ja nytkin meilailin pyynnön tiedoksi päätoimittaja Jouko Jokiselle:

"Hei,

kun haastattelit ”Ovatko raiskaustuomiot pielessä?” -osuudessa kansanedustajia seksuaalirikosten rangaistuksista, esitit kysymyksen, johon sisältyi seuraavanlainen faktaväite:

”Tällä hetkellä tilanne on niin, niin että lukuun ottamatta huumausainerikoksia, niin nuo tuomiot ovat yleensä siinä tuon minimi- ja maksimirangaistuksen puolivälissä tai sen alapuolella”.

Väite oli huumausainerikosten tuomioita koskien perätön ja johti katsojia pahasti harhaan. Olennainen asiavirhe on syytä korjata viipymättä (JO 20).

Tosiasiassa huumausainerikostenkin tuomiot ovat olleet ja ovat yleensä rangaistusasteikon minimin ja maksimin puolivälin alapuolella. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan laitoksen eli Krimon tuoreista, vielä julkaisemattomista tilastoista. 

Ne rakentuvat kaikista käräjäoikeuksissa vuosina 2014–2016 annetuista tuomioista. Asetelman luvut kertovat ehdottomien vankeustuomioiden keston kuukausina sekä mediaanina että keskiarvona mitaten. 

Näitä Krimon lukuja ja rikoslaista ilmeneviä rangaistusasteikon maksimeja käyttäen olen laskenut sen, kuinka monta prosenttia rangaistusten mediaanit ja keskiarvot ovat asteikon maksimeista. Näin voimme nähdä, mihin asteikon kohtaan tuomiot ”yleensä” (mediaani) sijoittuvat.

KÄRÄJÄOIKEUKSIEN TUOMIOT VUOSINA 2014–2016

RIKOS	MED (KK)	% MAKS.	KA (KK)	% MAKS.
Törkeä raiskaus	51,0	42,5	53,6	44,7
Raiskaus	24,3	33,8	26,3	36,5
Törkeä lapsen seks. hyv. käyttö	30,4	25,3	34,9	29,1
Lapsen seks. hyv. käyttö	15,0	31,3	17,0	35,4
Törkeä huumausainerikos	33,7	28,1	44,3	36,9
Huumausainerikos	3,5	14,6	4,9	20,4

Lähde: Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan laitos (Krimo)

Asetelma osoittaa, että esimerkiksi törkeiden huumausainerikosten ehdottomat vankeustuomiot tapaavat olla kauempana asteikon maksimista kuin törkeiden raiskausten ehdottomat vankeustuomiot. Myös perusmuotoisten huumerikosten tuomiot jäävät yleensä kauemmaksi asteikon maksimista kuin perusmuotoisten raiskausten ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vankeustuomiot.

Käräjäoikeuksien oikeasti antamiin tuomioihin perustuvaa tilastotietoa eri rikosten rangaistuksista on tuotettu jo vuosikausia. Vuosia 2007–2009 koskeva vertailu esimerkiksi julkaistiin 14.3.2012 Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisussa ”Selvityksiä raiskausrikoksista" (s. 186). Kyseessä oli oikeusministeriölle tehty selvitys.

Luotettavaa tilastotietoa olisi siten ollut toimittajienkin käytettävissä jo reilun viiden vuoden ajan. Minulle tuntemattomasta syystä toimittajat järjestään ovat, aivan kuten sinä, käyttäneet luotettavan tiedon sijasta vain yleisöä harhaanjohtavia urbaaneja legendoja. Julkisen palvelun Ylen ei pitäisi enää moiseen sortua."

Jo 25.11. iltapäivällä Ylen uutisten sisältöpäällikkö Hannu Särkkä kiitti oikeasta havainnostani. Samalla hän kertoi, että Aamu-tv:ssä 27.11. luetaan tällainen oikaisu:

"Korjaus Aamu-tv:n seksuaalirikoksia koskevaa haastatteluun 24.11. Toimittajan kysymyksestä saa virheellisen käsityksen, jonka mukaan huumausainerikoksista annettavat rangaistukset olisivat rangaistusasteikolla minimi-ja maksimirangaistusten puolivälissä tai sen yläpuolella.  Todellisuudessa huumetuomiot ovat keskimäärin rikoslaissa olevan rangaistusasteikon puolivälin alapuolella."

Hannu Särkkä kertoi, että nettiin oli jo tehty oikaisu, ja korjaus oli tehty myös Areena-palveluun. Tällainen toiminta oli tosi ripeää ja poikkesi edukseen Ylen vilpistelystä Jokisen edeltäjien kaudella.

Lisäksi se noudatti prikulleen sitä Journalistin ohjetta (JO 20), jonka mukaan korjaus on tehtävä niin, "että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön".

Kun korjaus Aamu-tv:ssä 27.11. oli luettu, Yle oli toiminut nähdäkseni juuri niin kuin sen pitikin yleisönsä oikeuksia arvostaen toimia. Niinpä totta kai kiitin Hannu Särkkää ja meilailin kiitokseni tiedoksi myös Jouko Jokiselle:

"Parahin Hannu Särkkä,

lämpöiset kiitokset todella mieluisasta ilmoituksestasi. Vaikka minulla ei ole minkään sortin mandaattia julkisen palvelun Ylen yleisöltä, niin kiitänpä siitä huolimatta Yleä rahoittavan yleisönkin puolesta ratkaisuista, jotka kunnioittavat yleisön oikeutta saada oikeaa ja paikkansa pitävää tietoa.

Olen vakuuttunut siitä, että tämä yleisön oikeuksia arvostava toimintatapa tuottaa Ylen luotettavuutta ajatellen ajan oloon hyviä tuloksia ja osaltaan legitimoi julkisen palvelun olemassaoloa. Tällä tiellä on vain voitettavaa."

Tunnen hyvin sanonnan "älä nuolaise ennen kuin tipahtaa" ja varaudun totta kai myös pettymään. JSN-henkinen vilpistely istuu Ylessäkin tiukassa kuin synti, joten ei sitä noin vain hävitetä.

Pitää muistaa sekin, että Yle JSN:n vaikutusvaltaisena taustavoimana on edelleenkin pyörittämässä sitä yleisön oikeuksia loukkaavaa ei-julkista itsesääntelyä karsintamenettelyn kulissien takana.

Mutta jos Jouko Jokinen onnistuu hävittämään Ylestä vilpistelyn ja vielä median itsesääntelystäkin sen kulissien takaisen kähminnän, suomalaisten on syytä kiittää häntä todellisesta sananvapauden urotyöstä.

Luotettavan median tähtihetki: aprillipilaan perustuneet uutiset sotahirvistä

Karsinnan kulissien takana ei-julkista itsesääntelyä pyörittävä Julkisen sanan neuvosto teki julkisella puolellaan 22.11.2017 kaksi jännää päätöstä. Niistä voi happaminkin mediakriitikko aidosti iloita.

Veronmaksajien ikioma julkisen palvelun Yle ja Alma Median talliin kuuluva Iltalehti, "Suomen johtava uutismedia", saivat JSN:ltä langettavat päätökset viime kesän sotahirviuutisistaan. Päätökset voi ja kannattaa lukea tästä ja tästä.

Hyvää journalistista tapaa rikkonut Ylen uutinen oli otsikoitu: "Suomen armeijan luolaan Venäjällä tehty sotamuseo paljastaa puna-armeijan salaisen aseen: sotahirvet". 26.6.2017 julkaistun uutisen voi lukea tästä.

Iltalehti myi hyvää journalistista tapaa rikkoneen sotahirviuutisensa lukijoille 13.7.2017 tällaisella otsikolla: "Neuvostoliitto koulutti hirviä sotatarkoituksiin". Suomen johtavan uutismedian räväkän uutisen voi lukea tästä.

Ylen jymyuutisen ydin oli se, että vuosina 1934–1937 Neuvostoliitossa koulutettiin hirvistä syvässä lumessa liikkuvia ampuma-alustoja. Koulutuksessa oli kaikkiaan 1 500 hirveä.

"Sotahirvillä ratsastettiin ja niiden sarviin yritettiin asentaa muun muassa Degtarjev-pikakivääri", Ylen uutisen tehnyt toimittaja valisti veronmaksajia.

Iltalehti tiesi, että hirvet soveltuivat hevosia paremmin taistelualueisiin, joilla hevoset uppoaisivat lumeen.

Lehti tiesi senkin, että "vuosina 1932–1937 Volossovan piirin erikoiseläintarha numero 3:n noin sata työntekijää onnistui tekemään lähes mahdottomasta mahdollisen". Eläintarhaa johti Mihail Gluhov, "nuori, mutta ikäisekseen jo hyvin kokenut eläintieteilijä".

Iltalehti paljasti lukijoilleen edelleen sen, että hirvet eivät huomioineet aseiden laukauksia millään tavalla, "vaan hyökkäsivät raivokkaasti metsästäjien kimppuun, kun ne kuulivat suomenkielistä puhetta".

Tätä tietoa ei ole kuitenkaan "myöhemmin täsmentyneiden tietojen valossa" vahvistettu, Iltalehti huomautti. Näin se siis vakuutti lukijoilleen, että uutisen muut tiedot olivat vahvistettuja tietoja. Eivät ne tietenkään olleet.

JSN:n päätöksen mukaan tiedot taistelutarkoituksiin koulutetuista hirvistä "olivat alun perin peräisin venäläisen tiedejulkaisun aprillipilajutusta vuodelta 2010".

Sekä Ylen että Iltalehden jutuissa käytettiin useita aprillipilasta peräisin olevia virheellisiä väitteitä ja manipuloituja kuvia, neuvosto totesi.

Iltalehden "printtilehdessä 13.7.2017 julkaistu juttu oli lähes suoraa käännöstä aprillipilan tekstistä", JSN huomautti.

"Me hyvää journalistista tapaa noudattavat päätoimittajat emme aio olla valemedian hiljaisia tukijoita ja myötäjuoksijoita. Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin."

Päätoimittajien 1.3.2016 manifesti "luotettavan median puolesta"
Marit af Björkesten, Yle
Kari Kivelä, Iltalehti

Luotettavan median tähtihetken tähdet

Median aidon itsesääntelyn ikiaikaisiin kutyymeihin kuuluu se, että päätösten kohteina olleiden juttujen tekijöitä ei päätöksissä nimetä.

Tänä päivänä lähinnä kummalliselta vaikuttava käytänne on peräisin ajalta, jolloin esimerkiksi lehtijutut tapasivat mennä toimitusten piikkiin; toimittajien nimet kerrottiin lukijoille ani harvoin.

Nykyään lehtijutut on varsin usein koristeltu toimittajien nimillä. Usein, kuten nytkin, tekijöiden nimet on JSN:n päätösten tietojen perusteella joka tapauksessa helppo selvittää. Siksi on vaikea käsittää, miksi JSN ei nimeä ruotimiensa juttujen tekijöitä.

Minusta mediaa rahoittavan yleisön on aiheellista tietää, keitä ovat luotettavan median tällaisten tähtihetkien päätähdet. Miksikö? No, siksi että heidän juttuihinsa tiedettäisiin suhtautua jatkossa tarpeeksi kriittisesti.

Suomen johtavaksi uutismediaksi itseään mainostavan Iltalehden 13.7.2017 jutun oli toimittanut Anna Egutkina -niminen toimittaja.

Egutkinan taustoista en tiedä yhtään mitään, mutta hänen juttujaan olen kyllä muutaman kerran kommentoinut.

Kerran kommentoin hänen juttuaan Suomesta euroalueen kalleimpana maana. Juttu ei ollut minusta "ollenkaan hassumpi". Yritin houkutella häntä kirjoittamaan lehtitilausten hintarallista, mutta ei hän houkutukseen langennut, ei tietenkään.

Erään toisen kerran kritisoin rakentavasti Egutkinan juttuparia valtamedian luotettavuudesta ja valtamediaan kohdistuvasta luottamuksesta.

Moitiskelin häntä vähän siitä, että jutuissa ei mainittu mitään siitä, miten valtamedia käytännössä suhtautuu välittämänsä tiedon todenmukaisuuden vaateeseen. Kerroin hänelle samalla Kulissien takana -raportistani.

Kolmas reklamaationi kohdistui Anna Egutkinan juttuun nuorten mielenterveysongelmista ja itsemurhien ehkäisemisestä. Moitiskelin häntä vähän siitä, että ainakaan itsemurhatilastot eivät tukeneet jutun synnyttämää kuvaa nuorten lisääntyvästä ahdingosta.

Vuoden 2010 aprillipilajutun tietoihin perustuneen Yle-uutisen toimitti Pekka Niiranen. Hän on poliittisen historian dosentti, teologian tohtori, valtiotieteen maisteri, tietokirjailija ja reservin kapteeni. Vuoden 2015 vaaleissa hän pyrki eduskuntaan kokoomuksen ehdokkaana ja sai 1 569 ääntä.

Ylen tv-uutisissa Niiranen on toiminut vuodesta 1989 lähtien, joten hyvän journalistisen tavan rikkomiseksi osoittautuneesta lähdekritiikin maineteosta vastasi todella kokenut tutkijataustainen toimittaja.

JSN:n langettavat päätökset 

Päätöksissään Julkisen sanan neuvosto katsoi sekä Ylen että Iltalehden rikkoneen Journalistin ohjeita 8, 10, 11, 12 ja 20. Siis kumpikin media rikkoi peräti viittä Journalistin ohjeiden kohtaa.

JO 8 korostaa journalistin velvollisuutta pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Niiranen ja Egutkina siis eivät olleet tähän JSN:n mielestä pyrkineet. Ei siis ihme, että he eivät ole piitanneet ihmeemmin muistakaan Journalistin ohjeiden vaatimuksista.

JO 10 edellyttää tietojen tarkistamista "mahdollisimman hyvin" myös silloin, kun ne on aikaisemmin julkaistu.

JO 11 vaatii, että yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteestä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

JO 12 muistuttaa toimittajia siitä, että "tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti".

JO 20 taas edellyttää olennaisen asiavirheen korjaamista viipymättä "ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön".

Kiinnostavasti JSN huomautti päätöksissään myös siitä, että Ylen 26.6.2017 jutussa ja Iltalehden 13.7.2017 jutussa oli edelleen olennaisia asiavirheitä.

IL:n Anna Egutkinan jutussa aprillipilasta peräisin olevia perättömiä tietoja olivat "esimerkiksi viittaukset Volossovan erikoiseläntarha 3:en ja sen johtajaan Mihail Gluhoviin, joita ei ole ollut olemassa".

Ylen Pekka Niirasen jutussa oli JSN:n mukaan edelleen olennaisia asiavirheitä, "kun siinä esimerkiksi todetaan, että hirviä käytettiin liikkuvina ampuma-alustoina ja niitä varten laadittiin oma ohjesääntö".

Julkisen sanan neuvoston päätösten loppukaneetti on komeasti muotoiltua tekstiä, jonka ei pitäisi jättää kylmäksi ainoatakaan journalistia ja tiedotusvälinettä, eikä tietysti median yleisöjäkään.

"Sepitteellisten uutisten lähdekritiikitön julkaiseminen ja niiden puutteellinen korjaaminen murentavat tiedotusvälineen ja koko journalismin uskottavuutta."

Julkisen sanan neuvoston perussopimuksen 4. pykälässä todetaan, että "jos rikkomus on törkeä tai joukkoviestimen toiminta muutoin osoittaa piittaamattomuutta, voi neuvosto antaa langettavan päätöksen, joka sisältää vakavan huomautuksen".

Kun ajattelee Ylen ja Iltalehden rikkoneen peräti viittä yleisön oikeuksien kannalta keskeistä Journalistin ohjetta, perustaneen uutisensa aprillipilaan ja jättäneen yhä korjaamatta juttujensa olennaisia asiavirheitä, on vaikea käsittää, mistä syystä moisille mediatörkimyksille ei annettu vakavaa huomautusta.

Missä anteeksipyynnöt, missä julkinen keskustelu?

Sivistysmaissa, joissa mediat eivät pidä Suomen tapaan yleisöä pelkkänä lypsylehmien laumana, yleisöltä olisi jo aikoja sitten pyydetty anteeksi sortumista aprillipilaan perustuvaan uutisointiin.

Meillä Iltalehti ja Yle eivät tietääkseni ole esittäneet minkään sortin anteeksipyyntöä. Iltalehdeltä sitä ei voi odottaakaan, mutta julkisen palvelun Ylen sen sijaan voisi odottaa pyytävän anteeksi Yle-veron maksajilta.

Kiinnostavaa on lopulta se, että aprillipilaan perustunut sotahirviuutisointi ei ole synnyttänyt mitään julkista keskustelua. Joka puolella on hiljaista kuin huopatossutehtaassa: media vaikenee, ja median alamaisetkin ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onneksi meillä on sentään jaloja manifesteja:

"Otamme jatkossakin vastuun julkaisemistamme uutisista ja niiden oikeellisuudesta, ja vastaamme myös toimitustemme tekemistä virheistä ja niiden korjaamisesta. Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita, osa toimivaa suomalaista yhteiskuntaa. Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas."

Päätoimittajien 1.3.2016 manifesti "luotettavan median puolesta"

Helsingin Sanomat levittää perätöntä tietoa oikeustajututkimuksesta

Turun hovioikeuden äskeinen kolmen vuoden ehdoton vankeustuomio 10-vuotiaan tytön törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kuohuttanut median yleisöä, poliitikkoja, ja totta kai myös toimittajia.

Media tulvii toinen toistaan tiukempia vaatimuksia kovemmista rangaistuksista. Moraalisen paniikin elementtejä sisältävä tapaus on houkuttanut joitakin toimittajia levittämään myös perätöntä tietoa.

Yleisön harhaan johtamiseen on sortunut muun muassa Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Olli Pohjanpalo.

Lukijoita harhaan johtanut tieto sisältyi HS:n nettilehdessä 24.11.2017 julkaistuun juttuun "Kevyeksi koettu seksirikostuomio herätti taas ihmetystä – rangaistusten kiristäminen on jumissa eduskunnassa jo kolmatta vuotta":

"Viime keväänä valmistunut kansalaisten oikeustajua mitannut selvitys vahvisti, että kansalaiset pitävät seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomioita liian lievinä."

Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti tutki kansalaisten oikeustajua, mutta tutkimuksessa ei lainkaan kysytty kansalaisilta, pitävätkö he seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomioita liian lievinä, sopivina vai liian ankarina.

Tutkimus "Seitsemän rikostapausta: käräjätuomareiden arvioima rangaistuskäytäntö ja väestön rangaistusvalinnat" (Krimon Katsauksia 21/2017) julkaistiin viime kesänä, ja tutkimusraportin voi lukea tästä.

Tuomareille ja kansalaisille kuvattiin tutkimuksessa lyhyinä vinjetteinä seitsemän esimerkkirikosta. Tavallisia pulliaisia pyydettiin määräämään sopivaksi katsomansa rangaistukset kustakin rikoksesta. Käräjätuomareita sen sijaan pyydettiin määräämään rangaistuskäytännön mukaiset rangaistukset.

Vinjetteinä kuvattuja rikoksia olivat muun muassa väkivalta julkisella paikalla (törkeä pahoinpitely), sukupuoliyhteys lapsen kanssa (lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö) sekä sukupuoliyhteys nukkuvan kanssa ja pakottamalla (raiskaus).

Kaikista näistä rikoksista isompi osa kansalaisista kuin tuomareista ehdotti ehdotonta tuomiota. Toisaalta kaikista näistä rikoksista kansalaiset ehdottivat lyhyempiä tuomioita kuin käräjätuomarit.

Tällaisista tuloksista ei minusta voi väittää, että "kansalaiset pitävät seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomioita liian lievinä". On sitä paitsi toinenkin syy, miksi tuollaista ei nähdäkseni voi väittää.

Kyselyyn vastanneilla kansalaisilla ei nimittäin voinut olla hajuakaan siitä, kuinka lieviä tai ankaria seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomiot oikeasti tapaavat olla.

Tällaisen tiedon pimityksestä on pitänyt huolta yksituumainen media, joka tapaa elämöidä tuomioista pelkästään yksittäisten, syystä tai toisesta kuohuttavien tapausten perusteella.

Kansalaisilta pimitetyt tilastotiedot tuomioista 

Krimon kyselyyn vastanneilla kansalaisilla olisi voinut olla käsitys rikoksista oikeasti annetuista tuomioista, jos media olisi tutkitusta tiedosta uutisoinut. Sitä se ei ole kuitenkaan tehnyt, vaikka luotettavaa, tutkittua tietoa on ollut mediankin käytettävissä jo keväästä 2012 lähtien.

Keväällä 2012 julkaistiin Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kattava selvitys raiskausrikoksista (OM:n Selvityksiä ja ohjeita 13/2012). Selvitys sisälsi tiedot kaikista käräjäoikeuksissa vuosina 2007–2009 annetuista tuomioista.

Tilastoista kävi ilmi, kuinka iso osa tuomioista oli ehdottomia vankeusrangaistuksia ja kuinka pitkiä tuomiot keskimäärin olivat. Keskimääräisiä tuomioita kuvattiin sekä mediaanina että aritmeettisena keskiarvona.

Käräjäoikeuksien tuomiot 2007–2009

RIKOS	Vankila  (%)	Keskiarvo  (kk)	Mediaani  (kk)
Tapon yritys	97,9	46,7	44,0
Törkeä raiskaus	97,0	48,5	46,0
Törkeä huumausainerikos	76,9	42,8	32,7
Raiskaus	59,1	24,4	23,3
Törkeä pahoinpitely	57,0	24,5	20,7
Törkeä kuolemantuottamus	38,7	27,1	30,0
Törkeä kirjanpitorikos	28,3	20,7	19,3
Huumausainerikos	11,7	4,7	3,3

Lähde: Selvityksiä raiskausrikoksista, OM:n Selvityksiä ja ohjeita 13/2012

Tuoreimmat rangaistuksia vertailevat, vielä julkaisemattomat tilastoluvut koskevat vuosia 2014–2016. Sain tilastoluvut käyttööni tarkistamattomina jo nyt Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan laitokselta.

Käräjäoikeuksien tuomiot 2014–2016

RIKOS	Vankila (%)	Keskiarvo (kk)	Mediaani (kk)
Tapon yritys	91,7	45,4	45,0
Törkeä raiskaus	90,7	53,6	51,0
Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö	64,2	34,9	30,4
Törkeä huumausainerikos	61,6	44,3	33,7
Törkeä pahoinpitely	51,9	25,7	22,6
Raiskaus	37,5	26,3	24,3
Törkeä kuolemantuottamus	37,5	25,9	25,3
Törkeä kirjanpitorikos	17,4	23,9	24,4
Huumausainerikos	8,9	4,9	3,5

Lähde: Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan laitos

Yksiääninen media on vuosikausia toitottanut seksuaalirikosten lievistä tuomioista. Siksi uskon useimpien kansalaisten yllättyvän törmätessään ensimmäistä kertaa näihin tilastolukuihin.

Ne osoittavat, että keskimäärin törkeistä raiskauksista annetaan jopa yhtä ankaria tuomioita kuin tapon yrityksistä ja selvästi kovempia tuomioita kuin esimerkiksi törkeistä huumerikoksista.

Useimmille on uskoakseni täydellinen yllätys myös se, että raiskauksista ja törkeistä lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä tavataan antaa paljon kovempia tuomioita kuin ankarimmin rangaistusta talousrikoksesta eli törkeästä kirjanpitorikoksesta.

On tietysti hyvinkin mahdollista, että media ei tarjoa kansalaisille tilaisuutta yllättyä näistä tiedoista. Näin käy, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.

Olen viime vuosina pyytänyt useita tiedotusvälineitä julkaisemaan rangaistusten vertailua kuvaavat tilastoluvut, mutta ainoakaan tiedotusväline ei ole sitä havaintojeni mukaan halunnut tehdä.

Sen sijaan tiedotusvälineet haluavat tehdä bisnestä ja tavoitella isoja yleisöjä vatvomalla tunteita kiihottavalla tavalla tuomioita yksittäisten rikostapausten perusteella.

Tämä tapa on tolkuton, sillä lähes aina yksittäisistä rikostapauksista tarjotaan yleisölle niin vähän tietoa, että tuomioiden mielekäs arviointi on kerta kaikkiaan mahdotonta.

Kohu 10-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstäkin on tolkutonta ainakin sikäli, että emme tosiasiassa tiedä, millaisista rangaistavista teoista tapauksessa on ihan konkreettisesti ollut kyse.