"Koko kansakunnan velkaantuminen 

sen kuin jatkuu"

Erikoistoimittaja Jan Hurri kysyi Ilta-Sanomien nettilehdessä (pääkirjoitus 27.7.2018): "Eikö nuoria polvia pitänyt suojella velkaantumiselta?" Kirjoituksen voi lukea tästä.

Taloustoimittajien huippuihin kuuluva Hurri kirjoitti, että kotitalouksien, yritysten ja julkisen talouden yhteen laskettu velkataakka on paisunut suuremmaksi kuin koskaan:

"Valtion velkaantuminen on taittunut mutta koko kansakunnan velkaantuminen sen kuin jatkuu ja näyttää ennemmin kiihtyneen kuin laantuneen."

Kun olen tullut seuranneeksi Tilastokeskuksen lukuja kansantalouden rahoitustilinpidosta, tieto koko kansakunnan velkaantumisesta oli koko lailla hämmentävä.

Eikö taseen toista puolta eli kotitalouksien, yritysten ja julkisen talouden saamisia tarvitsekaan ottaa huomioon? Minä ainakin nukun yöni levollisemmin, jos muistan saamisten olemassaolon.

Seuraava asetelma kuvaa koko kansantalouden (kotimaiset sektorit yhteensä) rahoitusasemaa suhteessa ulkomaihin. "Kansakunta" kaiketi koostuu juuri kaikista kotimaisista sektoreista.

Kuvattu ajanjakso on kahden vuosikymmenen mittainen, vuoden 1997 lopusta vuoden 2017 loppuun.

Ajanjakson alkuun mennessä talous oli ehtinyt kasvaa 1990-luvun alkupuolen lamasta jo neljän vuoden ajan suurin piirtein 4,5 prosentin vuosivauhtia.

Asetelmasta käy ilmi, että kaikkien kotimaisten sektoreiden eli "kansakunnan" saamiset ulkomailta kasvoivat kahdessa vuosikymmenessä reilusti enemmän kuin velat ulkomaille.

Ja vuoden 1997 taseen reilu miinusmerkkinen netto muuttui vuoden 2017 reilusti plusmerkkiseksi netoksi. Onko kansakunnan velkataakka siis nyt suurempi kuin koskaan?

Jan Hurri totesi kirjoituksessaan, että "noin puolet lainataakan kasvusta on suoraan kotitalouksien piikissä". Edellä oleva asetelma osoittaa, että kasvussa eivät ole olleet vain kotitalouksien velat.

Rahoitussaamisten "taakka" on kasvanut lainataakkaa niin paljon enemmän, että kotitalouksien rahoitusvarat ovat nettona kasvaneet reilusta 48 miljardista noin 146 miljardiin euroon. 

Emme me – noin keskimäärin – mitään persaukisten velallisten sakkia ole. Pätäkkää ja pätäkäksi helposti muutettavia rahoitusvaroja meillä on rutkasti enemmän kuin velkoja. Hyvä me!

Eikä meillä maailman onnellisimmilla ole vain rahoitusvarojen nettoa. Meillä on "kansakuntana" ilo ja onni omistaa rutkasti myös kaikenlaista reaalivarallisuutta. Tilastokeskus senkin tietää.

Seuraavassa asetelmassa ovat koko kansantalouden reaalivaroja kuvaavat luvut vuodesta 1997 vuoteen 2016. Vuoden 2017 lukuja tilastovirasto ei näytä vielä julkaisseen.

                   

Kaksi vuosikymmentä sitten erilaista reaalivarallisuutta oli asukasta kohti reilun 85 000 euron arvosta, toissa vuonna jo lähes 176 000 euron arvosta eli tuplasti.

Eivät onnelliset suomalaiset siis mitään keppikerjäläisiä ole – ei ainakaan keskimäärin – vaikka meillä velkaakin on.

Tulinpa vielä laskeneeksi senkin, paljonko kotitalouksilla keskimäärin on varallisuutta nettona (reaalivarat + rahoitussaamiset – velat).

Vuonna 1997 varallisuutta oli reilut 227 miljardia ja vuonna 2016 jo reilun 575 miljardin euron verran. Per nenä -luvut olivat 44 135 € ja 104 585 €. 

Onnellisia suomalaisia sopii onnitella vaurastumisesta. Lukuja ihastellessa on kuitenkin hyvä muistaa, että osa tuosta lukujen osoittamasta vaurastumisesta taitaa olla seurausta inflaatiosta. 

Vuoden 1997 lopusta vuoden 2016 loppuun hinnat nousivat keskimäärin 35 prosenttia ja vuoden 2017 loppuun mennessä vajaat 36 prosenttia.

Hbl: "Självmorden bland unga har inte minskat"

"Suomessa tarvitaan itsemurhien ehkäisyohjelma, sanoo Itsemurhien ehkäisykeskuksen johtaja Marena Kukkonen", Hbl kertoi illansuussa 26.7.2018 julkaistussa nettilehtensä uutisjutussa.

Itsemurhatilanne ei Kukkosen mukaan ole meillä Euroopan pahimpia, mutta itsemurhat nuorten parissa kuitenkin ovat erityisen huolestuttavia:

"Vi är på väg mot ett bättre håll och antalet självmord har nästan halverats sedan 90-talet, men när det gäller självmord bland unga så syns ingen positiv utveckling. Självmorden har framför allt minskat bland medelålders män, säger Kukkonen."

SPT:n eli suomenruotsalaisten lehtien uutistoimiston Erik Sandströmin uutisjutun kuvateksti julisti edelleen: "Självmorden bland unga har inte minskat, trots att självmorden minskar överlag."

Koska olen tullut seuranneeksi itsemurhien ehkäisyä ja itsemurhatilastoja suurin piirtein 1980-luvun puolivälistä asti, totesin oitis, että väite nuorten itsemurhista oli perätön.

Niinpä meilailin heti 27.7. aamulla korjauspyynnön SPT:n Erik Sandströmille ja Hbl:n toimitukselle. Korjauspyynnön alkuosa koski perätöntä tietoa nuorten itsemurhista:

"Hei,

Suomen Mielenterveysseuran perustaman Itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen esitti jutussasi seuraavanlaisen väitteen:

”Vi är på väg mot ett bättre håll och antalet självmord har nästan halverats sedan 90-talet, men när det gäller självmord bland unga så syns ingen positiv utveckling.”

Väite siitä, että nuorten itsemurhaluvuissa ei näy mitään myönteistä kehitystä, on Tilastokeskuksen tietojen mukaan vallan perätön ja johti Hbl:n lukijoita pahemman kerran harhaan. 

Vuonna 1990 oli 15–29-vuotiaiden itsemurhia 345, vuonna 2016 näitä nuorten itsemurhia oli enää vain 163. Näin ollen nuorten itsemurhien määrä väheni 52,8 %. Koko väestöä koskeva vastaava pudotus oli 47,9 %. Nuorten itsemurhien määrä siis väheni koko väestöön verrattuna enemmän.

Kun itsemurhien määrä suhteutetaan väestön määrään, voidaan tarkastella itsemurhakuolleisuuden muutosta. Koko väestöä koskeva itsemurhakuolleisuus pieneni 1990–2016 vajaat 53 %, 15–29-vuotiaiden nuorten itsemurhakuolleisuus taas vajaat 51 % eli lähes yhtä paljon."

Olin ennen korjauspyynnön lähettämistä laskenut itsemurhakuolleisuudesta ikäluokittain vähän tarkemmatkin luvut. Niistä rakentelin alla olevan asetelman. Sen luvut ovat miesten ja naisten yhteenlaskettuja lukuja.

Lähde: Tilastokeskus

Luvut puhuvat minusta puolestaan ja osoittavat, kuinka pahoin Hbl:n julkaisema väite oli johtanut lukijoita harhaan. 

Korjauspyynnön lähettämisen jälkeen tulin vielä ihan uteliaisuuttani tarkistaneeksi, mitä tilastot kertovat siitä Kukkosen tiedosta, että itsemurhat ovat vähentyneet ennen kaikkea keski-ikäisten miesten parissa.

Tulin siihen tulokseen, että 30–59-vuotiaiden miesten itsemurhakuolleisuus oli itsemurhien huippuvuodesta 1990 vuoteen 2016 vähentynyt 53,7 prosenttia.

Vastaavasti 15–29-vuotiaiden miesten itsemurhakuolleisuus oli vähentynyt 61,3 prosenttia eli selvästi keski-ikäisten miesten itsemurhakuolleisuutta enemmän. Tätä ajatellen Kukkosen tieto keski-ikäisten miesten itsemurhista vaikutti koko lailla erikoiselta.

Toimittajan vastauksesta korjauspyyntöön kävi ilmi, että hän ei ollut tarkistanut johtaja Marena Kukkosen tietoja; ne olivat vaikuttaneet toimittajasta uskottavilta. Tätä se auktoriteettiusko saa aikaan.

Korjauspyyntööni Erik Sandström suhtautui sillä tavalla fiksusti, että ilmoitti heti tarkistavansa hänelle kertomani tiedot. Näin vastasin hänen ilmoitukseensa:

"OK.

On hieno juttu, että tarkistelet, pitävätkö tietoni paikkansa. Tarkistelut kannattaisi tehdä myös silloin, kun tietolähteinä on tahoja, jotka pyrkivät viesteillään vaikuttamaan yleisöön ja kenties päättäjiinkin. 

Erityisen tarkkana olisi viisasta olla aina silloin, kun tietolähteinä on yleisesti hyviksi koettuja asioita ajavien instanssien edustajia. Semmoisten marenakukkosten kanssa toimittajat menevät valitettavan usein halpaan; toimittajat itsekin haluavat olla hyvällä asialla."

27.7. klo 18.00 juttua joka tapauksessa päivitettiin, ja jutun lopussa julkaistiin tällainen korjaus:

Artikeln har korrigerats den 27.7. Tidigare påstods felaktigt i artikeln att självmorden bland unga inte har minskat. Självmorden bland unga har ändå minskat i samma grad som bland andra åldersgrupper, enligt Statistikcentralens siffror.

No, kaikki ei kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä. Edelleenkin jutun kuvateksti julisti, että "självmorden pland unga har inte minskat, trots att självmorden minskar överlag".

Ja edelleenkin Itsemurhien ehkäisykeskuksen johtaja Marena Kukkonen väitti jutussa näin:

"Vi är på väg mot ett bättre håll och antalet självmord har nästan halverats sedan 90-talet, men när det gäller självmord bland unga så syns ingen positiv utveckling."

Kaikille niille lukijoille, jotka eivät jaksaneet tai viitsineet lukea juttua ihan loppuun asti, jäi nyt väärä käsitys nuorten itsemurhista. Sitä en tietenkään voi tietää, kenen "ansiota" korjauksen jättäminen ikään kuin puolitiehen oli.

"Det finns program för att förebygga självmord i 28 länder, men ännu inte i Finland"

Marena Kukkoseen viitaten Erik Sandström kertoi jutussaan myös siitä, että vuonna 2016 valtio myönsi 300 000 euroa itsemurhien ehkäisyohjelman valmistelua varten. Kukkonen ei toimittajan mukaan kuitenkaan tiedä, miten ohjelmalle kävi:

"Det finns program för att förebygga självmord i 28 länder, men ännu inte i Finland", Kukkonen väitti.

Moinen väite oli mielestäni jutun toinen olennainen, oikaisua vaativa asiavirhe. Niinpä kirjoitinkin korjauspyyntöni loppuosassa näin:

"Myös tämä Suomea koskeva väite oli perätön ja johti lehden lukijoita pahasti harhaan. Suomessa saatiin aikaan ensimmäisenä maana maailmassa itsemurhien kansallinen ehkäisyohjelma jo 1990-luvun alussa. 

Ohjelma kenties on päivittämisen tarpeessa, mutta on lukijoiden harhaanjohtamista väittää, ettei Suomessa ole vielä itsemurhien ehkäisyohjelmaa. Suomi ei tässä asiassa toden totta liiku jälkijunassa.

Edellä mainitut perättömät tiedot nuorten itsemurhista ja itsemurhien ehkäisyohjelmasta ovat nähdäkseni olennaisia asiavirheitä, joten ne on syytä korjata viipymättä (JO 20)."

Korjauspyyntöni tämän osan Erik Sandström sivuutti tyystin meileissään, eikä perätöntä tietoa Suomelta yhä puuttuvasta itsemurhien ehkäisyohjelmasta myöskään oikaistu.  

Minusta tällainen kielii ongelmista journalismin etiikassa ja on joka tapauksessa huonolaatuista journalismia. Lukijoiden pitäisi totta kai saada tietää Suomen olleen itsemurhia ehkäisevällä kansallisella ohjelmallaan edelläkävijä eikä jutun uskottelema jälkijunassa köröttelijä.

Sokean auktoriteettiuskon evankelistat

Hyvä journalistinen tapa vaatii, että toimittaja suhtautuu tietolähteisiin kriittisesti ja tarkistaa tiedot mahdollisimman hyvin – myös silloin, kun tiedot on aikaisemmin julkaistu (Journalistin ohjeet 12 ja 10).

Elävässä elämässä näille median yleisöille tuiki tärkeille vaatimuksille käy tuon tuosta köpelösti. Perin usein toimitusten rutiineihin kuuluu se, että toimittaja touhuaa sokean auktoriteettiuskon evankelistana vailla kriittisyyden häivääkään.

Parit tuoreet esimerkit puhukoot puolestaan. Ensimmäinen liittyy kyselytutkimuksista tuttuun virhemarginaaliin, joka kertoo tulosten epävarmuudesta eli kyselyn ulkoisesta luotettavuudesta.

Kaikissa kyselyissä virhemarginaalin suuruuteen vaikuttaa kaksi muuttujaa: vastaajien määrä ja tulokseksi saatu prosenttiluku. Tästä faktasta kyselyistä uutisoivat toimittajat eivät juuri koskaan piittaa tai eivät ole faktasta edes tietoisia.

Faktavahdin eilisessä postauksessa kerroin, miten Yle tupeksi uutisoidessaan Taloustutkimuksella teetetyn asutuskyselyn virhemarginaaleista. Postauksen voi lukea tästä.

Juttunsa "Näin kysely tehtiin" -faktalodjussa Ylen toimittaja Seppo Tikkanen väitti: "Kyselyn virhemarginaali on 3 prosenttiyksikköä suuntaansa." Saman perättömän infon hän antoi jutun kuvioissa.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi saman tien uutisen sittemmin kohua herättäneestä Ylen kyselystä. Ja Elli-Alina Hiilamo toisti kritiikittä Ylen tiedon kyselyn ulkoisesta luotettavuudesta:

"Kyselyn virhemarginaali on kolme prosenttiyksikköä suuntaansa."

Etelä-Suomen Sanomissa julkaistiin samoin heti juttu Ylen uutisoimasta asutuskyselystä. Juttu oli STT:n käsialaa, ja myös tämän jutun toimittaja oli uskonut sokeasti Ylen ja Taloustutkimuksen auktoriteettiin:

"Virhemarginaali on kolme prosenttiyksikköä suuntaansa."

Toinen esimerkeistä olkoon Uuden Suomen kauppasotauutinen 22.7.2018. Katja Incoronato uutisoi siitä, miten eläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto arvioi presidentti Donald Trumpin uhkauksia uusista tullimaksuista:

"Presidentti Trump uhkasi eilen laittaa koko Kiinan USA:n viennin rankaisutullien alle. Kokoluokka on noin 500 miljardia dollaria. Toteutuneet ja jossakin vaiheessa uhatut tullit ovat nyt vajaat 40 prosenttia koko USA:n tuonnista."

Uuden Suomen julkaisema teksti oli käytännössä sanatarkka sitaatti Murron Twitter-kommentista 21.7.2018.

Sokeasta auktoriteettiuskosta kieli juuri se, että Incoronato siteerasi sanatarkasti Murron tviittiä, vaikka se oli lievästi sanoen hämmentävä ja jopa lukijoita harhaan johtava.

Minkä "kokoluokka on noin 500 miljardia dollaria"? Tarkoittiko Murto 500 miljardilla dollarilla Kiinan Yhdysvaltain-viennin vai rankaisutullien kokoluokkaa?

Entä miten pitäisi ymmärtää Murron tieto, että "toteutuneet ja jossakin vaiheessa uhatut tullit ovat nyt vajaat 40 prosenttia koko USA:n tuonnista"?

USA:n koko tuonnin arvo vuonna 2017 oli noin 2 900 miljardia dollaria. Vajaat 40 prosenttia koko USA:n tuonnista siis on yli 1 000 miljardia dollaria.

Ovatko toteutuneet ja jossakin vaiheessa uhatut tullit siis todellakin yli tuhat miljardia dollaria, kuten Incoronato lukijoilleen uskotteli?

Eivät tietenkään ole, mutta asiaan perehtymätön US:n lukija ei voi tätä tietää. Mistä hän olisi sen tiennyt, että Murto kertoi siitä, minkä arvoiselle tuonnille Kiinasta presidentti Trump on lätkäissyt tai uhannut lätkäistä rankaisutullit.

Illalla 22.7. meilailin Katja Incoronatolle reklamaation "Kauppasota on nyt todellisuutta" -jutun harhaanjohtavista tiedoista:

"Toteutuneet ja uhatut tullit eivät toki ole vajaat 40 prosenttia koko USA:n tuonnista, vaan kyse on siitä, että Trump on uhannut lätkäistä tullit Kiinasta tapahtuvalle, noin 200 miljardin dollarin arvoiselle tuonnille."

No, faktantarkistajan reklamaatioilla ei tietenkään horjuteta median evankelistojen sokeaa auktoriteettiuskoa. US:n lukijoiden parasta ajatellut reklamointi jäikin tuloksettomaksi.

Kolmas toimittajien auktoriteettiuskoon liittyvä esimerkki on Taloussanomissa 12.7.2018 klo 9.43 julkaistu Startelin uutinen Tilastokeskuksen tarkistetuista BKT-luvuista.

Rutiiniuutinen tiesi kertoa, että vuonna 2017 Suomen bruttokansantuote kasvoi 2,8 prosenttia eli 0,2 prosenttiyksikköä maaliskuussa arvioitua enemmän.

"Tarkistettujen tietojen mukainen bkt oli 216 miljardia euroa", Startelin anonyymi toimittaja valisti lukijoitaan.

Julkaisuajankohdasta voi päätellä, että uutisen lähteenä oli Tilastokeskuksen 12.7. klo 9 julkaisema tiedote, jonka virheitä tilastovirasto iltapäivällä 12.7. joutui oikomaan. Kerroin tapauksesta 12.7. Faktavahdissa. Postauksen voi lukea tästä.

Oikeasti bkt oli Tilastokeskuksen korjaaman tiedon mukaan 224 miljardia euroa vuonna 2017. Oikean ja väärän tiedon ero oli 8 miljardia euroa; se on valtavan iso määrä euroja, vaikka oikea bkt-luku oli "vain" 3,7 prosenttia isompi kuin väärä luku.

Oikea tieto ei näytä vielä tähän päivään mennessä tavoittaneen Taloussanomien toimitusta, joten väärä, bkt:n volyymia vähättelevä tieto on ehtinyt köllötellä lehden sivuilla jo liki kaksi viikkoa.

Tässä kohtaa on pakko tunnustaa, että kaiketi "Vanhan Aatamin" houkuttelemana päätin ikään kuin kokeeksi olla reklamoimatta Taloussanomille sen bkt-tiedon virheellisyydestä.

Päätin vain härskisti seurata, kauanko perätön tieto komistaa lehden nettisivuja, jos en pyydä toimitusta korjaamaan virhettä.

Auttaisiko vaikkapa "toisen vaiheen tarkistus"?

Minusta on aika kummallista, että Taloussanomien toimitus ei pariin viikkoon saa keneltäkään tietoa virheestä, jonka ainakin joka ikisen taloustoimittajan luulisi heti tunnistavan.

Tapausta voinee pitää osoituksena siitä, että meillä mediasta puuttuu tyystin "toisen vaiheen tarkistuksen" meininki, joka lievittäisi tällaista perättömien tietojen ongelmaa.

Tutkivan journalismin guru, filosofian tohtori Heikki Kuutti on esitellyt "toisen vaiheen tarkistuksen" ideaa Todenmukainen journalismi -teoksessaan (2015, s. 67). Teos on luettavissa tästä.

"Toisen vaiheen tarkistuksella" Kuutti tarkoittaa kuviota, "jossa kilpailevat mediat varmistaisivat itse jo julkaistuja tietoja".

"Tältä pohjalta tietojen journalistista tarkistamista ei sälytettäisi vain yksittäisille toimituksille ja niiden julkaisemiin tietoihin", JSN:n jäsenenäkin vuosia toiminut tutkivan journalismin guru toteaa.

Hän viittaa tässä kohtaa Kanadan journalismiprojekteissa vaikuttaneeseen Regan Ray -nimiseen toimittajaan ja kirjoittajaan:

Ray "näkeekin medialle tärkeäksi puuttua laajemmin tapahtuneeseen mediajulkisuuteen ja tarkistaa jälkikäteen myös kilpailevissa välineissä kerrottujen tietojen ja esitettyjen väitteiden paikkansapitävyyttä", Kuutti kirjoittaa.

Mitään tällaista Regan Rayn tärkeänä pitämää meillä ei nähdäkseni harrasteta. Meikäläiseen menoon riittää se, että yksiääninen media vain julistaa matalaotsaisesti luotettavuuttaan. Hyi helvetti!

Yle uutisoi kyselynsä ulkoisesta luotettavuudesta harhaanjohtavasti

Ylen 23.7.2018 julkaisema kysely koko Suomen asuttuna pysymisestä on herättänyt kriittistä ja tervetullutta keskustelua kyselyn sisäisestä luotettavuudesta.

Kritiikille alttiina on koettu varsinkin vastaajille esitetty väite: "Valtion pitää turvata palvelut niin, että koko Suomi pysyy asuttuna."

Mitä "asuttuna" oleminen oikein tarkoittaa? Onko koko isänmaa nyt muka asuttu, kuten esitetty väite vastaajille uskotteli?

Voiko valtion palvelujen avulla ylipäätään pysyttää koko Suomea asuttuna? Pitääkö koko Suomi pysyttää asuttuna mihin hintaan tahansa? Mitä väite tosiasiassa mittasi? (ks. 30.7. lisäys postauksen lopussa).

Kyselyn sisäisen luotettavuuden arviointia auttaisi, jos tietäisimme, millaista infoa vastaajat saivat esimerkiksi kyselyn tarkoituksesta. Oliko se jollain tapaa johdattelevaa?

Tästä emme voi tietää mitään, koska Seppo Tikkanen ei Ylen uutisten nettisivun jutussaan kerro, miten kyselyä vastaajille pohjustettiin. Tikkasen jutun voi lukea tästä.

Kiinnostavasti kriitikot eivät näytä lainkaan piitanneen siitä, miten Yle uutisoi Taloustutkimus Oy:llä teetetyn kyselyn ulkoisesta luotettavuudesta.

Kiinnostusta olisi kaivattu, sillä Yle uutisoi harhaanjohtavasti siitä, miten kyselyn tulokset olivat yleistettävissä koskemaan laajempaa kohdejoukkoa.

Yllä oleva Seppo Tikkasen jutusta "kaapattu" kuvio kertoo havainnollisesti kyselyn päätulokset. Ne perustuivat jutun mukaan 1 012 vastaajan vastauksiin puhelinhaastatteluissa 11.–19.6.

Juttu ei paljasta, mistä otantakehikosta 1 012 vastaajan otos oli valittu. Siksi emme tiedä, oliko vastaajat valittu oikeaoppisesti satunnaisotantana vai oliko heidät noukittu puolivillaisesta nettipaneelista.

Kuvion alapuolen huonosti näkyvässä tekstissä Tikkanen ilmoitti, että kyselyn virhemarginaali oli +/- 3 prosenttiyksikköä.

Ilmoitus johti lukijoita harhaan, sillä kullakin kannatusprosentilla oli tässäkin kyselyssä ikioma virhemarginaalinsa. Ainoankaan tuloksen virhemarginaali ei ollut +/- 3 prosenttiyksikköä.

Kannatusprosentin 79 virhemarginaali oli, jos vastaajat oli valittu oikeaoppisesti, +/- 2,5 prosenttiyksikköä. Kannatusprosentin 5 virhemarginaali oli +/- 1,3 prosenttiyksikköä ja kannatusprosentin 12 virhemarginaali +/- 2,3 prosenttiyksikköä.

Jäljempänä jutussa julkaistiin grafiikka, jossa esitettiin puoluekohtaiset kannatusprosentit koko Suomen asuttuna pitämiseen.

Myös tämän kuvion alapuolen heikosti näkyvässä tekstissä Tikkanen ilmoitti, että virhemarginaali oli +/- 3 prosenttiyksikköä.

Tällä virhemarginaali-infollaan Seppo Tikkanen tuli johtaneeksi Yleä rahoittavia veronmaksajia vieläkin pahemmin harhaan. Miksi näin?

Kun Suomen asuttuna pysymisen kannatusta mitattiin puolueittain, kyseessä oli osaotoksiin perustuva mittaus.

Osaotoksiin perustuvien kannatusprosenttien virhemarginaalit eivät voineet olla samat kuin koko otokseen perustuvien tulosten virhemarginaalit; otoskoko vaikuttaa paljon virhemarginaaleihin.

Tikkanen ei jutussaan tietenkään kerro osaotosten kokoa. Niinpä uutisoinnin harhaanjohtavuutta on pakko tarkastella tiettyihin oletuksiin nojautuen.

Oletan ensiksikin, että puolueiden kannatusprosentit olivat tässä kyselyssä samat kuin Ylen kesäkuun puoluegallupissa. Kyselyt tehtiin suurin piirtein samoihin aikoihin.

Toiseksi oletan, että kesäkuun puoluegallupin tapaan tässäkin kyselyssä vain 63 prosenttia vastaajista halusi kertoa tai tiesi, mitä puoluetta kannatti. Kantansa kertoneita oli siis vain 638.

Kolmanneksi oletan rohkeasti ja hyväntahtoisesti, että Taloustutkimus on valinnut vastaajat oikeaoppisesti eli satunnaisotantaa käyttäen.

Näillä oletuksilla laskin puolueittain sekä osaotosten koot että virhemarginaalit. Alla olevassa asetelmassa ovat vain kuutta suurinta puoluetta kuvaavat luvut.

"TULOS" tarkoittaa asetelmassa sitä, kuinka iso osa kunkin puolueen kannattajista ilmoitti olevansa sitä mieltä, että valtion pitää turvata palvelut, niin että koko Suomi pysyy asuttuna.

Kun Tikkanen oli uskotellut virhemarginaalin olevan +/- 3 prosenttiyksikköä, niin tosiasiassa virhemarginaalit olivat 5,4–11,1 prosenttiyksikköä suuntaansa.

Esimerkiksi sdp:n kannattajista on Ylen kyselyn mukaan 83,6–94.4 prosenttia 95 prosentin todennäköisyydellä sitä mieltä, että valtion pitää turvata palvelut, niin että koko Suomi pysyy asuttuna. Vastaava keskustan kannattajia koskeva tulos on 84,3–95,7 prosenttia.

Lisäys 30.7.2018:

Ylen kyselyn julkaisemisen jälkeen julkisuudessa on totta kai esitetty ties millaisia väitteitä siitä, mitä kysely osoitti.

Yksi kummallisimmista väitteistä esitettiin maanantaiaamuna 30.7. Ylen uutisten nettisivuilla. Tämä väite ansaitsee tulla noteeratuksi postauksen lisäyksenä.

Muistutettakoon vielä tässä, mitä vastaajilta kysyttiin ja millaisin tuloksin. 79 % vastaajista oli sitä mieltä, että "valtion pitää turvata palvelut niin, että koko Suomi pysyy asuttuna".

Vihreä poliitikko, kolumnisti, tutkija, luennoitsija, kouluttaja Jukka Relander väitti nyt kyselyn osoittaneen, "että enemmistö suomalaisista haluaisi pitää mökkikuntansa asuttuna".

Tilastokeskuksen tietojen mukaan kesämökkejä on Suomessa reilut 500 000, kotitalouksia taas lähes 2,7 miljoonaa.

Jos Ylen kyselyn vastaajajoukko oli edustava myös kesämökkien omistuksen vinkkelistä, niin neljällä vastaajalla viidestä ei ollut kesämökkiä ollenkaan.

Miten ihmeessä tämä mökittömien suomalaisten huima enemmistö muka olisi voinut haluta pitää mökkikuntansa asuttuna? Koko ajatus on absurdi.

Minulla ei ikinä ole ollut kesämökkiä eikä siten myöskään "mökkikuntaa". Jos olisin ollut Ylen kyselyn vastaaja ja jos olisin käsittänyt Ylen utelevan, haluanko pitää mökkikuntani asuttuna, minulle olisi kiiruusti pitänyt pukea se paita, jonka pitkät hihat pistetään solmuun selän takana.

Pedofilia toimittajakohteisena journalismihäiriönä

Pari päivää sitten Ylen uutiset raportoi Sir Cliff Richardin voittaneen BBC:tä vastaan nostamansa jutun lontoolaisessa oikeusistuimessa. Jutun voi lukea tästä.

Pauli Lahti kertoi uutisjutussaan, että yleisradioyhtiö maksoi brittipopparille tuntuvat korvaukset "pedofiliauutisoinnista".

"BBC oli kuvannut helikopterien avulla, kun poliisi vuonna 2014 teki kotietsinnän Richardin kotiin osana isoa pedofiliatutkintaa", Lahti kirjoitti.

Poliisi siis oli tutkinut pedofiliaa kotietsinnän avulla, ja maailmankuulu yleisradioyhtiö BBC oli uutisoinut tästä pedofiliatutkinnasta muun muassa helikopterista käsin kuvatun aineiston avulla.

Mitä pedofilia on?

Pedofilia on Maailman terveysjärjestön tautiluokituksen kohdassa F65.4 määritelty lapsikohteinen seksuaalihäiriö. Se on sairaus, johon ei tiettävästi ole parantavaa hoitoa.

Vuoden 2016 ICD-10-tautiluokituksessa WHO määrittelee pedofilian näin: "A sexual preference for children, boys or girls or both, usually of prepubertal or early pubertal age."

Pedofiliasta kärsivä siis on henkilö, jonka ensisijainen sukupuolinen kiinnostus kohdistuu esi- tai varhaismurrosikäisiin lapsiin.

Yleensä pedofiliasta kärsivän sukupuolisen kiinnostuksen kohteet ovat korkeintaan 13-vuotiaita ja sitä nuorempia poikia tai tyttöjä.

Monissa lasten kehitystä kuvaavissa asiantuntijalähteissä todetaan, että tytöillä esimurrosikä alkaa keskimäärin 9–12-vuotiaana, pojilla pari vuotta myöhemmin.

Mitä pedofilia ei ole?

Pedofilia ei ole rikos. Esimerkiksi psykiatrian erikoislääkäri Veronica Pimenoff huomautti tästä Voima-lehdessä 8.5.2011 julkaistussa mainiossa kirjoituksessaan, jota suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille. Kirjoituksen voi lukea tästä.

Kuinka suojella lapsia hyväksikäytöltä? -kirjoituksessaan Pimenoff kritisoi sitä, että Suomessa lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneestä henkilöstä on yleisesti alettu käyttää nimitystä "pedofiili".

"Tämä on valitettava ilmiö, joka johtaa väärinkäsityksiin ja mahdollisesti myös vääriin toimintamalleihin", hän huomautti.

Yksi väärinkäsityksistä on nähdäkseni se, että lapsen seksuaalisissa hyväksikäytöissä ei läheskään aina ole kyse pedofiliasta kärsivien teoista.

Näin jo siitä syystä, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ovat usein 14–15-vuotiaita, kun taas pedofiliaa potevien kiinnostus tapaa kohdistua korkeintaan 13-vuotiaisiin ja sitä nuorempiin lapsiin.

Muun muassa tästä syystä Ylen Pauli Lahden juttu Sir Cliff Richardin tapauksesta oli ilmeinen huti. Se kieli "pedofilia"-nimisestä toimittajakohteisesta journalismihäiriöstä.

Cliff Richardin oli väitetty syyllistyneen vuonna 1985 eli vuosikymmeniä sitten 15-vuotiaan pojan seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Väitetyn uhrin iän takia tapaus vastaa koko lailla huonosti WHO:n tautiluokituksen määritelmää pedofiliaksi kutsutusta sairaudesta. Cliff Richardin ei kaiketi myöskään ole diagnosoitu potevan kyseistä sairautta.

Sitkeä toimittajakohteinen journalismihäiriö

Pian kuusi vuotta kestäneen faktantarkistuksen projektini aikana olen yli kaksikymmentä kertaa lähettänyt toimittajille reklamaation siitä, että he ovat väittäneet pedofiliaa rikokseksi.

Tapauksista saisi aikaan pitkän kertomuksen tästä toimittajakohteisesta journalismihäiriöstä. Nyt kerron vain kahdesta samaa toimittajaa koskevasta tapauksesta. Ne osoittanevat, kuinka sitkeästä journalismin häiriöstä tässä on kyse.

6.10.2015 Sanna Ukkola julkaisi Ylen sivuilla blogikirjoituksen "Seitsemän veljeksen unelma". Kirjoituksen voi lukea tästä.

Napakassa kirjoituksessaan hän kiinnitti huomiota siihen, miten uutiset on kyllästetty epätoivolla, kuolemalla, murhilla ja kyynelillä:

"Media läväyttää ihmisten silmille kouluammuskeluja ja perhesurmia, pedofiliaa ja ISIS-taistelijoita. Se haalii yhteen nippuun tukun kauhukuvia – ja tarjoaa ratkaisuja vain harvoin."

Tästä toimittajakohteisesta journalismihäiriöstä meilailin Sanna Ukkolalle vielä samana päivänä reklamaation:

"Hei,

kirjoittelit napakassa blogissasi, miten media läväyttää ihmisten silmille ”kouluammuskeluja ja perhesurmia, pedofiliaa ja ISIS-taistelijoita”. Teit koko lailla erikoisen valinnan, kun ymppäsit ammuskelujen, surmien ja ISIS-taistelijoiden sekaan WHO:n tautiluokitukseen sisältyvän seksuaalihäiriön.

Lapsikohteinen seksuaalihäiriö eli pedofilia ei kuulunut joukkoon senkään takia, että siitä media ei käytännössä koskaan läväytä ihmisten silmille yhtään mitään. Jutut moisesta häiriöstä ovat mediassa äärimmäisen harvinaisia.

Ihmisten silmille media sen sijaan läväyttää tuon tuosta uutisia yksittäisistä rikoksista eli lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista. Niissä taas ei ole aina kyse pedofiliasta. 

Toisin sanoen tekijät eivät aina pode pedofiliaksi kutsuttua sairautta, jossa seksuaalinen halu kohdistuu pakonomaisesti esimurrosikäisiin, alle 13-vuotiaisiin lapsiin.

Läheskään kaikki pedofiilit eivät myöskään syyllisty rikoksiin, joten tästäkin syystä kroonisesta seksuaalihäiriöstä potevien tunkeminen ISIS-taistelijoiden sekaan oli erikoista.

Pedofiliasta kohdehäiriönä pitäisi läväyttää ihmisten silmille paljon nykyistä enemmän asiallista infoa. Parhaimmillaan se voisi tukea niitä erittäin myönteisiä hankkeita, joilla kenties voitaisiin auttaa kohdehäiriötä potevia pidättymään rikosten tekemisestä.

Kirjoituksesi tapaisella, toimittajille valitettavan tyypillisellä demonisoinnilla lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tuskin on mahdollista nimeksikään ehkäistä. Hyvällä asialla olemisen mieluisan tunteen demonisointi kaiketi tuottaa."   

Pari viikkoa sitten, 5.7.2018, Sanna Ukkola julkaisi Ylen sivuilla blogikirjoituksen "Nykyajan pyhät lehmät – eli miksi Pirkko Saisio pelottaa?". Kirjoituksen voi lukea tästä.

Ukkola aloitti – jälleen napakan – kirjoituksensa näin:

"Tanskalainen draamaelokuva Jahti kertoo pikkukaupungista, jonka jäsenet syyttävät eronnutta perheenisää pedofiliasta. Miehestä tulee koko yhteisön sylkykuppi ja terrorin kohde, vanhat ystävät hylkäävät, mies suljetaan yhteisön ulkopuolelle eikä kukaan nouse puolustamaan häntä. Lopulta käy ilmi, että mies on täysin syytön lapsen hyväksikäyttöön."

Ukkola kysyi blogissaan, miksi kukaan ei noussut puolustamaan miestä:

"No – koska yhteisön paine on liian kova, ja ajatus pedofiliasta liian vastenmielinen kestettäväksi. Kun muut kivittävät ringissä, on helppo asettua naapurin viereen ja heittää kivenmurikalla. Miestä puolustamaan noussut kivitettäisiin ihan samalla tavalla – häntä syytettäisiin pedofiilien hyysäämisestä ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön sallimisesta."

Teksi paljasti oitis, että syksyllä 2015 toimittajakohteisen journalismihäiriön "hoidoksi" ajateltu reklamaatio oli jäänyt vaikutusta vaille: Ukkola veti taas yhtäläisyysmerkin pedofilian ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön välille.

Kriminologiaa harrastelevaa faktantarkistajaa "hoidon" epäonnistuminen sapetti, mutta oli vain yritettävä uudestaan. Niinpä lähetin Sanna Ukkolalle 5.7.2018 tällaisen reklamaation ikään kuin jatkohoidoksi:

"Hei,

vedät napakassa kirjoituksessasi yhtäläisyysmerkin pedofilian ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön välille. Etkö tiedä, että pedofilia ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ovat eri asioita?

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on rikos eli rangaistavaksi säädetty teko, pedofilia taas on WHO:n tautiluokituksessa sairaudeksi luokiteltu lapsikohteinen seksuaalihäiriö (ICD 10 -tautiluokitus, koodi F65.4). 

Pedofiliaa potevien seksuaalinen kiinnostus tapaa kohdistua varhais- ja esipuberteetin vaiheessa oleviin lapsiin. Varsin usein lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ovat niin paljon vanhempia, ettei kyse voi olla pedofiliaa potevien teoista.

Yhtäläisyysmerkin vetäminen pedofilian ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön välille on ongelmallista myös rikosten ehkäisyn näkövinkkelistä. 

Suomessa ainakin Åbo Akademin tutkijat ovat jo vuosien ajan yrittäneet käynnistää rikosten ehkäisyyn tähtäävää hoito-ohjelmaa niille pedofiliaa poteville, jotka eivät ole mihinkään rikoksiin syyllistyneet ja jotka haluavat sitä myös jatkossa välttää.

Olisi koko lailla erikoista ja totta kai myös rikosten ehkäisyn kannalta turmiollista ”syyttää" tällaisia ihmisiä pedofiliasta eli heidän potemastaan sairaudesta."

Ystävällisessä vastauksessaan Sanna Ukkola kertoi kyllä tietävänsä "pedofiliapiirteen" ja lasten hyväksikäytön eron.

Hän huomautti, että blogiteksti perustuu elokuvan juoneen eikä väitä, että kaikki pedofiilit olisivat lasten hyväksikäyttäjiä.

Globaali journalismihäiriö

Psykiatrian erikoislääkäri Veronica Pimenoff kritisoi Voima-lehden kirjoituksessaan sitä, että Suomessa oli alettu yleisesti käyttää nimitystä "pedofiili" lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneestä henkilöstä.

Valitettava ilmiö ei ole vain suomalainen. Ainakin kansainvälisten uutistoimistojen ja medioiden englanninkielisissä teksteissä journalistit vetävät kaikkialla yhtäläisyysmerkin pedofilian ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön välille.

Myös Cliff Richardin tapausta on eri puolilla maailmaa kuvattu näin. Internet suorastaan tulvii tekstejä, joissa muitta mutkitta vedetään yhtäläisyysmerkit pedofilian ja hyväksikäytön välille.

Brittien mediassa lontoolaisen oikeusistuimen tuomio Richardin tapauksessa on herättänyt myös jänniä journalismin etiikkaan liittyviä reaktioita.

Tästä näkövinkkelistä tapauksella vaikuttaisi olevan yhtymäkohtia yhteen projektini tapaukseen. Jotta tämä postaus ei paisu kohtuuttomiin mittoihin, palaan asiaan myöhemmin, mahdollisesti jo lähiaikoina.

Luotettava media uutisoi oikein väärät tiedot

Tilastokeskus julkaisi 12.7.2018 aamulla klo 9 tarkistettuja ennakkotietoja vuoden 2017 taloudesta. Tiedote kertoi bruttokansantuotteen volyymin kasvaneen viime vuonna 2,8 prosenttia.

Tiedotteessaan tilastovirasto kertoi lisäksi, että "bruttokansantuote eli tavaroiden ja palveluiden tuotannossa aikaansaatu arvonlisäys oli 216 miljardia euroa".

Helsingin Sanomien Oona Lohilahti kertoi tiedon uutisessaan näin: "Bruttokansantuote (bkt) eli tavaroiden ja palveluiden tuotannossa aikaansaatu arvonlisäys oli 216 miljardia euroa."

Ylen uutisten Teija Santaharjun uutisessa tieto ilmaistiin näin: "Bruttokansantuote eli tavaroiden ja palveluiden tuotannon arvonlisäys oli viime vuonna 216 miljardia euroa."

Kuten sitaatit osoittavat, luotettavat mediat uutisoivat suurin piirtein sanatarkasti tilastoviraston kertoman tiedon. Ongelma vain oli, että tilastoviraston kertoma tieto oli väärä.

Aamulla tiedotteen yhteydessä julkaistu Liitetaulukko 1 osoitti, että vuoden 2017 bkt oli käypiin hintoihin noin 224 miljardia, ei 216 miljardia euroa.

Vuoden 2016 bkt sen sijaan oli 216 miljardia euroa, ja tästä luvusta Tilastokeskus oli tiedottanut jo esimerkiksi tammikuussa 2018.

12.7.2018 klo 14 Tilastokeskus korjasi Kansantalouden tilinpito 2017 -julkaisunsa ja siitä kertovan tiedotteensa tietoja. Oikeasti vuoden 2017 bkt oli se liitetaulukon kertoma 224 miljardia euroa.

Tilastovirasto korjasi tänään iltapäivällä muitakin julkaisunsa ja tiedotteensa vääriä tietoja. Yksi korjatuista tiedoista koski yritysten varsinaisen toiminnan voittoja kuvaavaa toimintaylijäämää.

Kun luin heti aamulla tilastoviraston bkt-julkaisua, panin merkille, että julkaisun grafiikan ja tekstin tiedot eivät täsmänneet.

Kauniin kuvion luvut kertoivat, että yritysten varsinaisen toiminnan liikevoitto oli kasvanut toissa vuoden 24 miljardista viime vuoden 29 miljardiin euroon eli 21 prosenttia. Julkaisun teksti kuitenkin väitti, että toimintaylijäämä kasvoi vain 11 prosenttia vuodesta 2016.

Kun utelin tilastovirastolta, kumpi tieto piti kutinsa, sain tietää, että grafiikan tiedot pitivät paikkansa.

Ja niinpä virasto sitten iltapäivällä korjasi myös tämän tiedon: yritysten varsinaisen toiminnan liikevoitto kasvoi hulppeat 21 prosenttia.

Kotitalouksien käytettävissä olevan reaalitulon ja kotitalouksien oikaistun reaalitulon kehitys kymmenen viime vuoden aikana puolestaan näyttää tällaiselta:

Oikaistu tulo sisältää myös ne hyvinvointipalvelut, joita julkisyhteisöt ja järjestöt tuottavat kotitalouksille ns. yksilöllisinä palveluina. Niitä ovat ennen muuta koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelut.

Jos laskeskelin oikein, niin tuo kotitalouksien oikaistu reaalitulo on kymmenen viime vuoden aikana kasvanut noin prosentin verran vuodessa.

Vaikka vuodet 2012–2014 olivat kotitalouksille koko lailla kurjia, koko kymmenen vuoden ajanjakso on sentään poikinut kotitalouksille keskimäärin aika lailla lisää tuota oikaistun reaalitulon hyvää.

Mediakriittisen faktantarkistuksen projektin näkövinkkelistä tämän päivän pieni tilastoepisodi herättää jonkin verran huolta.

Toimittajat näyttävät uutisia kiireessä huiskiessaan luottavan jokseenkin sokeasti tiedotteiden tietoihin. Tällä tyylillä väärätkin tiedot välittyvät vikkelästi pahaa aavistamattomalle yleisölle.

Korjaus 13.7.2018:

Mediakriittisenä faktantarkistajanakin olin valitettavasti tullut huiskineeksi, kun kirjoitin 12.7. postausta. Parissa kohdassa olin väittänyt bkt:n olleen miljoonia euroja, vaikka bkt tietenkin on miljardeja euroja. Pahoittelen virheitä, jotka on nyt postaukseen korjattu.

Kantelu Tuomas Enbusken pötypuheesta törmäsi JSN:n porttikieltoon

Kansanedustaja Susanna Kosken kohupuheita ruotiessaan mediapersoona Tuomas Enbuske esitti Iltalehdessä 18.5.2018 tällaisen väitteen: "Suomessa yrittäjien keskimääräinen ansio on pienempi kuin palkansaajien." Enbusken kolumnin voi lukea tästä.

Väite oli perätön ja johti lukijoita harhaan. Kirjoittelin tapauksesta Faktavahdissa 23.5., 24.5. ja 29.5. Postaukset voi lukea tästä, tästä ja tästä. Olennaisen virheen korjaamatta jättämistä koskeva kantelu Julkisen sanan neuvostolle sisältyi 29.5. postaukseen.

Heinäkuun 3. päivänä JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström päätti, ettei neuvosto ota kantelua käsiteltäväkseen. Porttikieltoa median itsesääntelyyn ilmentävää kantelun karsintaa hän perusteli tälläkin kertaa sillä, että kantelu on tehty "testaustarkoituksessa".

Case closed. Median itsesääntelyn pyörittäjiä ei liikuta pätkääkään, vaikka lukijoille jää se väärä käsitys, että Suomessa yrittäjien keskimääräinen ansio on pienempi kuin palkansaajien.

Pötypuhe oli poliittista puhetta

Perätön väite yrittäjien ansioista oli uutta poliittista liikettä kyhäämään lähteneeltä Enbuskelta tietysti potentiaalisia kannattajia kosiskelevaa poliittista puhetta.

Vaikka en touhua uusissa enkä vanhoissa poliittisissa liikkeissä, tässä postauksessa julkaistavan taulukon ja grafiikan viestiä voi toki myös pitää poliittisena puheena.

Sytykettä siihen minulle tarjosi Tampereen yliopiston sosiologian professori Pertti Alasuutari, jonka Tasavalta-nimisen kirjan (Vastapaino, 2017) tulin lukeneeksi äskettäin jo toiseen kertaan.

Alasuutari analysoi sodan jälkeisen ajan "puheavaruuksia" eli diskursseja. Niiden kautta hän kuvaa Suomen muuttumista ensin moraalitaloudesta suunnittelutaloudeksi ja lopulta kilpailutaloudeksi.

Moraalitaloudesta suunnittelutaloudeksi isänmaa muuttui Alasuutarin mukaan 1960-luvun lopulla. Kilpailutalouden kauden alun hän ajoittaa 1980-luvun puolivälin paikkeille.

Alla olevan asetelman tiedot kuvaavat näin ollen sitä, miten eri väestöryhmien käytettävissä olevat rahatulot per kotitalous ovat kasvaneet kilpailutalouden kaudella vuodesta 1987 vuoteen 2016.

Asetelman luvut kielivät koko lailla selvästä yrittäjien irtiotosta kilpailutalouden kaudella. Sekä maatalousyrittäjien että muiden yrittäjien kotitalouksien käytettävissä olevat rahatulot kasvoivat paljon enemmän kuin muiden väestöryhmien vastaavat tulot.

Silmiinpistävää ja kilpailutaloudelle kaiketi ominaistakin on myös työttömien jälkeenjääneisyys. Työttömien kotitalouksien tulot kasvoivat 14 011 eurosta vuonna 1987 vain 17 727 euroon vuonna 2016 eli vaivaiset 3 716 euroa. Muiden yrittäjien tulot esimerkiksi kasvoivat euroina mitaten lähes 8-kertaisesti.

Aikakausien eroja kuvaa minusta jännästi ja sokeeraavasti myös alla oleva grafiikka käytettävissä olevien reaalitulojen keskimääräisestä vuosikasvusta kaudella 1966–1990 ja kaudella 1990–2012.

Grafiikka on peräisin tammikuussa 2015 julkaistusta Hyvinvointivaltio 2010-luvulla -teoksesta, jossa Marja Riihelä, Risto Sullström ja Matti Tuomala ruotivat veropolitiikkaa huipputulojen ja -varallisuuden taustalla.

Lähde: Hyvinvointivaltio 2010-luvulla, s. 159

Kuvio osoittaa, että suunnittelutalouden kaudella 1966–1990 pienituloisempien käytettävissä olevat reaalitulot kasvoivat vuosittain prosentuaalisesti eniten ja suurituloisten vastaavasti vähiten.

Kilpailutalouden kaudella 1990–2012 meno muuttui täysin päinvastaiseksi. Suurituloisten käytettävissä olevat reaalitulot kasvoivat vuosittain eniten ja pienituloisten vastaavasti vähiten.

Kiinnostavaa on se, että punaisten pylväiden kuvaamalla tavalla markkinatuloeroja kavennettiin verojen ja tulonsiirtojen kautta rapsakan talouskasvun aikana.

Jos laskin oikein, niin kaudella 1966–1990 bkt:n volyymi kasvoi vuosittain keskimäärin 3,6 prosenttia ja elintaso eli bkt/asukas noin 2,9 prosenttia per vuosi.

Kilpailutalouden kaudella kasvun hedelmät on sinisten pylväiden osoittamalla tavalla jaettu epätasaisemmin.

Kiinnostavasti kaudella 1990–2012 bkt:n volyymi kasvoi vuosittain keskimäärin "vain" 1,8 prosenttia ja elintaso "vain" 1,5 prosenttia per vuosi.

Kasvu on siis ollut kilpailutalouden kaudella paljon vähäisempää kuin tuloeroja kaventaneella suunnittelutalouden kaudella.

Mitä poliittisia johtopäätöksiä teemme tästä havainnosta? Mitä poliittista puhetta mediapersoona Tuomas Enbuske tästä havainnosta kenties kehittelee, vai noteeraako asiaa lainkaan?

"Pålitligaste medievarumärket i Finland*"

Hufvudstadsbladet mainosti 9.7.2018 kansilehdellään näyttävästi ja lievästi sanoen räväkästi lehden luotettavuutta: "Luotettavin mediatavaramerkki Suomessa".

Sokeeraavan tiedon lähteenä oli mainoksen mukaan Reuters Institute Digital News Report 2018.

HBL:n tilaajana sain aamulla tiedon asiasta myös sähköpostiini: "#1 – HBL är det pålitligaste medievarumärket i Finland".

"I en värld där konsumenterna ständigt bombaderas med nyheter och påståenden från olika håll, känns det extra fint att få ett kvitto på att våra läsare har full tillit på att det de läser i HBL är sanningsenlig information om vad som händer runtom i världen och i vårt samhälle. Enligt Reuter Institutes rapport Digital News Report 2018, är HBL, vårt lands enda sjudagarstidning på svenska, det pålitligaste medievarumärket i Finland. Fantastiskt!"

Tätä "fantastista" palkintoa juhlimaan HBL kutsui "rakkaita lukijoitaan". Myös minulle tarjottiin mahdollisuutta osallistua kilpailuun tiketistä Deep Purples -konserttiin Tammisaaressa 21.7.2018. Pitäisi vain ensin vastata kysymykseen: "Varför läser du HBL?".

Aikatauluuni kiehtova konsertti ei valitettavasti sovi, joten jätän vastaamatta kysymykseen. Sen sijaan perustelen lyhyesti, miksi pidän Pålitligaste mediavarumärket i Finland -mainoksen viestiä vähemmän luotettavana.

Mitä Digital News Report 2018 mittasi?

Raportin tiedot perustuivat kyselyihin. Suomessa kyselyyn vastanneita oli 2 012. Heille esitettiin muun muassa tällainen kysymys:

"Kuinka luotettavia sanoisit seuraavien medioiden uutisten olevan? Käytä alla olevaa asteikkoa, jolla 0 tarkoittaa 'ei lainkaan luotettava' ja 10 tarkoittaa 'erittäin luotettava'."

Tähän kysymykseen HBL:n perinteisten käyttäjien vastausten keskiarvo oli 8,57. Nettikäyttäjien vastausten keskiarvo oli 8,17, ja kuten raportin sivun 23 taulukko osoittaa, HBL oli ykkösenä:

Kysymyksellä siis mitattiin sitä, kuinka luotettavina HBL:n printtilehden käyttäjät ja nettilehden käyttäjät pitivät lehtensä uutisia.

Käyttäjien arvio luotettavuudesta on kuitenkin eri asia kuin se, kuinka luotettavia HBL:n uutiset tosiasiassa ovat.

Jos halutaan tietää, kuinka luotettavia uutiset oikeasti ovat, pitäisi kaiketi tutkia sitä, miten oikein uutiset kertovat uutisoiduista asioista, tapahtumista ja ilmiöistä. Käyttäjien arviot voivat monista syistä olla pielessä.

HBL:n kansilehden mainos on falski toisestakin syystä. Syy on se, että luotettavuutta arvioineiden vastaajien määrä oli, kuten taulukko osoittaa, HBL:n tapauksessa häviävän pieni.

Raportin sivulla 22 tästä asiasta huomautettiinkin ja todettiin, että "erityisesti Hufvudstadsbladetin käyttäjäarvioiden luotettavuutta" heikentää vastaajien pieni lukumäärä.

Painetun HBL:n luotettavuutta arvioi kyselyn 2 012 vastaajasta vain 41, kun esimerkiksi Ylen uutisten luotettavuutta arvioineiden käyttäjien määrä oli 1 269.

Oikeasti raportti ei siis taida tarjota riittävän luotettavaa tietoa edes siitä, että HBL olisi käyttäjien luotettavuusarvioiden ykkönen.

HBL:n rekordi "JSN-testissä"

Pian kuusi vuotta kestäneessä faktantarkistuksen projektissani HBL:n rekordi ei ole järin häävi, enkä senkään perusteella ehkä pitäisi lehteä luotettavimpana mediatavaramerkkinä Suomessa.

Jos olen laskenut oikein, olen joutunut tekemään Julkisen sanan neuvostolle HBL:stä kaikkiaan viisitoista kantelua hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.

Kanteluista yhdeksän otettiin Risto Uimosen puheenjohtajakaudella neuvostossa käsiteltäväksi, ja kanteluista tehtiin sekä langettavia että vapauttavia päätöksiä.

Kuusi kantelua JSN:n puheenjohtaja on karsinut. Viidestä tapauksesta olen kertonut Kulissien takana -raportissa sivuilla 9, 10, 14, 18 ja 25. Raportin voi lukea tästä.

Se kuudes tapaus onkin aivan tuore. Siinä oli kyse Juristi vastaa -palstalla julkaistusta tekstistä, joka antoi väärän kuvan kaikkien oppilaiden velvollisuudesta osallistua uskonnollisia elementtejä sisältäviin juhliin koulussa.

Kerroin tapauksesta Faktavahdissa 2.6.2018. Postauksen voi lukea tästä. 3.7.2018 Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström päätti, ettei neuvosto ota kantelua käsiteltäväkseen.

Porttikieltoa median itsesääntelyyn ilmentävän päätöksen perusteluna oli tälläkin kertaa se, että "kantelu on tehty testaustarkoituksessa".

"JSN-testin" näkövinkkelistä on kuitenkin aiheellista todeta, että HBL näyttää parantaneen hyvän journalistisen tavan juoksuaan. Havaintojeni mukaan lehti korjaa nyt virheitä aiempaa auliimmin.