Faktavahti

Onko journalismin arroganssi enää vain historiaa?

London School of Economicsin maailmankuulu mediatutkija, professori Charlie Beckett väittää, että "valemedia on parasta, mitä journalismille on tapahtunut vuosiin".

Beckett perustelee monille uskoakseni yllättävää ja hämmentävää väitettään Ylen Janne Toivosen nettijutussa, joka julkaistiin 4.5. Perustelut ovat lukemisen arvoisia, joten niihin kannattaa tutustua.

Kannattaa lukea myös LSE:n sivuilla julkaistu Beckettin kirjoitus, jossa hän luonnehtii valeuutisia ikään kuin digiajan hiilikaivosten kanarialinnuiksi. Valeuutiset siis kanarialintuja?

Minua kiinnosti eniten se, mitä Janne Toivonen kertoi Charlie Beckettin sanoneen nyt journalismin arroganssista yleisöä kohtaan:

"Beckettin mukaan journalismissa on ollut havaittavissa arroganssia yleisöä kohtaan. Digimurroksen myötä arroganssiin ei ole talousmielessäkään enää varaa."

Muistin Beckettin kiinnittäneen huomiota journalismin arroganssiin jo aiemminkin. Vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessa "SuperMedia: Saving Journalism So It Can Save The World" hän totesi:

"Too often in the past journalism has been partial, inaccurate and downright false. It has been arrogant and complacent."

Siis vuonna 2008 mediatutkija arvioi, että journalismi oli "menneisyydessä" ollut liian usein puolueellista, virheellistä ja suorastaan valheellista. Se oli ollut ylimielistä ja itsetyytyväistä.

Kun hän nyt sanoo, että journalismissa "on ollut havaittavissa" arroganssia yleisöä kohtaan, niin puhuuko hän yhä vain menneestä? Onko journalismin arroganssi siis enää vain historiaa?

Beckettiä haastatelleen Janne Toivosen mukaan kärjistetty ilmaisu "arroganssin aika" viittasi nyt aikaan ennen valemediaa ja syvintä digimurrosta eli aikaan, jolloin median valta-asema oli vielä betonoitu.

Jotkut taloustutkijatkin ovat arvioineet, että digimurros vaikuttaa isosti toimittajien asemaan, ja kenties asenteisiinkin. Yllä oleva otsikko koristi Helsingin Sanomien nettilehden STT-uutista 20.11.2011.

Uutisessa Växjön Linnaeus-yliopiston liiketaloustieteen professori Saara Taalas kritisoi sitä, että sanomalehdillä on pitkään ollut "äärimmäisen arrogantti" suhde yleisöön:

"Suurin uhka liiketoiminnalle on arroganssi ja paremmin tietämisen eetos", liiketalouden tutkija arvioi ja uskoi optimistisesti, että "objektiivinen uutistyö tehdään läpinäkyvämmäksi".

Journalismin arroganssi ei ole vain historiaa

Rohkenen vähän epäillä ajatusta, että digimurros tiputtaisi toimittajat jalustalta. En usko sitäkään, että digitalisoituminen "kasvattaisi" toimittajista aiempaa nöyrempiä ja rehellisempiä suhteessa yleisöihin.

Mediabisnes toimittajineen tajuaa hyvin, etteivät kansalaiset tule toimeen ilman perinteistä mediaa ja sen journalismia. Pelkällä somella ei pitkälle pötki.

Tämän riippuvuussuhteen perinteisestä mediasta sen maksumiehetkin eli kansalaiset tiedostavat, ja nauttivat digimurroksen pyörteissä yhä ahneesti sekä printin että digin tarjoamia journalismin herkkuja.

Journalismin yleisöt eivät ole mihinkään kadonneet, vaikka kiehtova some onkin nyt olemassa. Esimerkiksi Kärkimedia mainostaa sitä, miten digilehdistä tulee printtilehdille koko ajan lisää lukijoita. Monet läpykät uhoavat, että niillä on nyt lukijoita enemmän kuin koskaan.

Kärkimedia tavoittaa kymmenillä pyydyksillään – painetuilla + digitaalisilla – joka viikko 86 % suomalaisista. Kärkimedian painetutkin lehdet tavoittavat viikoittain 3,1 miljoonaa silmäparia.

Erkon Arvopaperina aiemmin tunnettu Helsingin Sanomat yksin tavoittaa 1,8 miljoonaa alamaista viikko viikolta. Tällaiset luvut eivät minusta tue käsitystä toimittajien tiputtamisesta jalustaltaan.

Journalismista välttämättömyytenä kielivät myös tiedot sanomalehtien kysynnän hintajoustoista. Itellan (nyk. Postin) tutkimus vuosilta 1990–2013 osoitti jouston olleen –0,6. Tämä tarkoittaa, että reaalisen tilaushinnan 10 %:n nousu leikkaa 6 %:lla sanomalehtien kysyntää.

Kun jouston itseisarvo jää alle yhden, tavataan puhua joustamattomasta kysynnästä. Esimerkiksi elintarvikkeet ja joukkoliikenteen tiketit ovat joustamattoman kysynnän hyödykkeitä. Monien on pakko ostaa niitä, vaikka hinnat kuinka nousevat.

HSL:n parin vuoden takaisen tutkimuksen mukaan kausilippujen hintajoustot kaudella 2005–2013 olivat lyhyellä aikavälillä –0,36 ja pitkällä aikavälillä –0,78. Ne siis olivat sanomalehtien kysynnän hintajoustojen luokkaa.

PTT:n vuonna 2006 julkaiseman tutkimuksen mukaan alkoholin kysynnän hintajousto oli –0,59 ja leivän vastaava jousto –0,77. Nämäkin siis ovat sanomalehtien tapaisia välttämättömyystuotteita.

Koska sanomalehdet ovat joustamattoman kysynnän tavaroita, lehtiyhtiöt ovat voineet, levikkien romahdusta pelkäämättä, nostaa hintoja tavalla, jota voinee kutsua arrogantiksi.

Laskin Tilastokeskuksen kuluttajahintaindeksistä tilattavien sanomalehtien hintojen keskimääräisen vuosimuutoksen ajanjaksolla 2006–2016.

Putsasin luvusta pois arvonlisäveron vaikutuksen (9 %:n alv tuli tilausmaksuihin 2012, ja 2013 alv nousi 10 %:iin), joten luku kertoo siitä hintarallista, josta lehtimogulit ihan itse ovat päättäneet.

Sanomalehtien tilausmaksujen keskimääräinen vuosimuutos oli +4,2 %. Se oli yli 2,5-kertainen kuluttajahintojen keskimääräiseen +1,6 %:n vuosimuutokseen verrattuna. Julkeaa, etten sanoisi.

Arroganssista koko medialystin maksavaa yleisöä kohtaan kertoo sekin, että tätä lehtimoguleiden päättämää hurjaa hintarallia vallan vahtikoirat eivät lehtien sivuilla ikinä vahingossakaan hauku.

Journalismin arroganssin olemassaolosta myös digimurroksen oloissa kielivät edelleen havainnot vähän erikoisesta "JSN-testistäni", johon tämä vuosi sitten pykätty Faktavahti-blogikin liittyy.

Syksystä 2012 lähtien olen aktiivisesti tutkaillut, miten media ja sen ns. aito itsesääntely oikeasti suhtautuvat tiedon todenmukaisuuden vaateeseen, käytännössä siis asiavirheiden korjaamiseen.

Havainnot ovat ollet median yleisöjen oikeuksia ajatellen masentavia ja todistavat hämmentävän yleisestä journalismin arroganssista. Havainnot kielivät siitä, ettei journalismi piittaa, saako yleisö oikeaa vai väärää tietoa.

Sanomalehdet ja Yle eivät nimittäin läheskään aina suostu oikomaan pahojakaan virheitään, ja JSN taas varmistaa kulissien takana, etteivät toimitusten ratkaisut tule koskaan median yleisöjen tietoon.

Mainitsen tässä esimerkkeinä kaksi tapausta. Niitä kuvaamaan ei riitä Charlie Beckettin "arrogant"-ilmaisun kiltti suomennos 'ylimielinen'. Niitä kuvaamaan tarvitaan suomennokset 'röyhkeä' ja 'häikäilemätön'.

Vuoden 2013 lopussa korkein oikeus tuomitsi Ylen kaksi toimittajaa tunnetussa Lisitsyn-jutussa sakkoihin yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä.

Yksityiselämän tieto oli KKO:n tuomion mukaan se, että poliisi oli kohdistanut esitutkinnan Larisa ja Nikolai Lisitsyniin.

Helsingin Sanomien oikeustoimittaja Susanna Reinboth ruoti tuomiota 14.1.2014 ja esitti HS-analyysissään uskomattoman härskin väitteen KKO:n tuomiosta:

KKO siis muka tuomitsi syytetyt Lisitsynien yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä, vaikka levitetyt tiedot eivät edes KKO:n omasta mielestä koskeneet Lisitsynien yksityiselämää.

Reinbothin väite rikosjournalismille tärkeästä KKO:n ennakkopäätöksestä oli absurdi ja johti Helsingin Sanomien lukijoita häikäilemättömästi harhaan; perätön väite ei ollut mikään vahinko.

"Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin. Kun tietoja pyritään tahallisesti hämärtämään tai vääristelemään, puutumme siihen omissa medioissamme." 

(HS:n päätoimittaja Kaius Niemi Päätoimittajien yhdistyksen manifestissa 1.3.2016)

HS:n toimitus toimi lukijoitaan kohtaan arrogantisti eikä suostunut korjaamaan selvää ja vakavaa virhettä. Kantelin siksi virheen korjaamatta jättämisestä Julkisen sanan neuvostolle.

JSN:n silloinen puheenjohtaja Risto Uimonen toimi yhtä arrogantisti ja päätti, että kantelua ei oteta neuvoston käsiteltäväksi. Karsintaratkaisu oli luonteeltaan ei-julkinen, joten HS:n lukijat eivät ikinä saaneet tietää mitään koko tapauksesta.

Olen kuvannut tätä tapausta yksityiskohtaisemmin joukkorahoitusjournalismia tuottavan Rapportin sivuilla 23.4.2016 julkaistussa "Kulissien takana" -raportissa (s. 16–18).

Sen nettiosoite on: https://www.rapport.fi/static/attachment/Kulissien-takana.pdf. Julkaisen tässä postauksessa myös 28.1.2014 päivätyn kantelun JSN:lle.

Kantelu on yksityiskohtaisuutensa vuoksi pitkä kuin nälkävuosi, mutta palkitsevaa lukemistoa kaikille, jotka haluavat perehtyä tarkasti tähän journalismin arroganssia kuvaavaan tapaukseen.

Vuoden 2000 marraskuussa Iltalehti julkaisi Aarno Laitisen "Ilmiantajien paratiisi" -kirjoituksen. Siinä "Loka" tuli esittäneeksi valheellisen tiedon verotarkastaja Tenho Tikkasen syyllistymisestä rikokseen.

Maaliskuussa 2001 JSN antoi Iltalehdelle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta, ja kesällä 2006 korkein oikeus tuomitsi Laitisen kunnianloukkauksesta sakkorangaistukseen.

Lisäksi KKO velvoitti "Lokan" ja Iltalehteä kustantavan Kustannusosakeyhtiö Iltalehden maksamaan Tikkaselle yhteisvastuullisesti korvausta tämän kärsimyksestä.

Tammikuussa 2017 sama Iltalehti julkaisi "Naistuomarien oikeus" -kirjoituksen, jossa "Loka" levitti valheita ja väitti muun muassa, että korkeimmassa oikeudessa korvaukset "kaatuivat kokonaan".

"Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin. Kun tietoja pyritään tahallisesti hämärtämään tai vääristelemään, puutumme siihen omissa medioissamme." 

(IL:n päätoimittaja Kari Kivelä Päätoimittajien yhdistyksen manifestissa 1.3.2016)

Iltalehden toimitus teki yleisöään ajatellen arrogantin journalistisen ratkaisun ja jätti härskin valheen korjaamatta.

JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström oli Iltalehden lukijoita kohtaan yhtä häikäilemätön ja päätti 17.3.2017 olla ottamatta kantelua neuvostossa käsiteltäväksi. Hänkään ei piittannut siitä, että lehden lukijoille oli valehdeltu lehtiyhtiön ja kunniaa loukanneen kirjoittajan KKO:lta saamasta tuomiosta.

Tästä journalismin arroganssia kuvaavasta tapahtumasarjasta olen julkaissut jo kaksi postausta. Ne voi lukea tästä ja tästä.

Edellä kerrottu riittänee osoittamaan, että journalismin arroganssi ei ole vain historiaa, ei ainakaan Suomessa. LSE:n mediatutkija, professori Charlie Beckett voisi hyvin perustein kirjoittaa meidän journalismistamme nyt vaikkapa näin:

Too often today journalism is partial, inaccurate and downright false. It is arrogant and complacent.

--------------------------------------

Julkisen sanan neuvosto

Vironkatu 3 D

00170 Helsinki

Kantelu hyvän journalistisen tavan rikkomisesta

Kantelun kohde:

Helsingin Sanomissa 14.1.2014 julkaistu Susanna Reinbothin HS-analyysi “KKO sallii juorut, uutisilla tiukka seula” (leike liitteenä). HS-analyysin nettiosoite on: <http://www.hs.fi/kotimaa/a1389593064035> (tarkistettu 28.1.).

Kantelun perusteet:

HS-analyysissaan 14.1.2014 oikeustoimittaja Susanna Reinboth ruoti KKO:n 31.12.2013 antamaa Ylen toimittajien Lisitsyn-tuomiota (KKO 2013:100) ja kirjoitti:

“Toimittajat tuomittiin myös yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. KKO tosin totesi, etteivät uutisen tiedot koskeneet pariskunnan yksityiselämää.

Lain mukaan rangaistavuuden edellytys on, että esitetty tieto koskee nimenomaan yksityiselämää. KKO ei perustellut, millä perusteella se tuomitsi toimittajat yksityiselämän loukkaamisesta, vaikka tiedot eivät edes sen oman tulkinnan mukaan koskeneet yksityiselämää.”

Tähän tekstiin sisältyi kaksi väärää tietoa KKO:n tuomiosta, joka on sekä yksilöiden oikeusturvan että rikos- ja oikeustoimittajien kannalta tärkeä ennakkopäätös ja oikeusohje.

Täysin väärä oli ensinnäkin tieto, että yksityiselämän loukkaamisesta annetun tuomion perusteena olleet Ylen uutisen tiedot eivät edes KKO:n oman tulkinnan mukaan koskeneet yksityiselämää.

Toinen täysin väärä tieto oli väite, jonka mukaan KKO ei perustellut, millä perusteella se tuomitsi Ylen toimittajat yksityiselämän loukkaamisesta.

Väärät tiedot olivat mielestäni Journalistin ohjeiden 20. kohdan tarkoittamia olennaisia asiavirheitä. Siksi pyysin lehteä korjaamaan ne. Kopioin 14.1. lähetetyn korjauspyynnön kanteluni kuittauksen perään.

Reinboth vastasi korjauspyyntöön samana päivänä ja kiisti sen, että analyysissä oli asiavirheitä. Toistin korjauspyynnön 15.1. sähköpostissa. Kopioin senkin tekstin kuittaukseni perään.

Koska Helsingin Sanomat ei korjannut HS-analyysin olennaisia virheitä, se toimi JO:n kohdan 20. vaatimuksen vastaisesti ja rikkoi siten hyvää journalistista tapaa.

Perustellakseni sitä, miksi Reinbothin esittämät tiedot KKO:n tuomiosta olivat vääriä, lainaan otteita tuomiosta. Siinä “A” on Ylen uutisten oikeustoimittaja Päivi Happonen-Salmi ja “B” TV1-kanavan entinen vastaava toimittaja Ari Järvinen. “X” on Larisa Lisitsyn ja “Y” hänen miehensä Nikolai Lisitsyn.

Syyte yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä (RL 24:8) perustui siihen, että Ylen uutisessa oli kerrottu poliisin Lisitsyneihin kohdistamasta esitutkinnasta niin, että he olivat olleet uutisesta tunnistettavissa. Lisitsynien yksityiselämää koskeva tieto siis oli syyttäjän mukaan se, että poliisi oli kohdistanut heihin esitutkintaa.

Korkein oikeus kuvasi syytettä kahdesta yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä seuraavasti:

“A ja B olivat edellä kerrotulla tavalla oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä esittäneet X:n yksityiselämästä tiedon ja kuvan sekä Y:n yksityiselämästä tiedon siten, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Uutisessa oli kerrottu valheellisten tietojen ja vihjausten lisäksi poliisin X:ään ja Y:hyn kohdistamasta esitutkinnasta.”

Käräjäoikeuden tuomiota yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä KKO kuvasi näin:

“Uutisessa oli tuotu esille, että poliisi oli kohdistanut X:ään ja Y:hyn esitutkintaa. Tältä osin uutiseen oli sisältynyt yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen.”

Hovioikeuden tuomiota yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä KKO kuvasi muun muassa tähän tapaan:

“Hovioikeus katsoi ensinnä, että uutisessa esitetty tieto X:ään ja Y:hyn kohdistetusta poliisin suorittamasta esitutkinnasta oli ollut heidän yksityiselämäänsä koskeva tieto, joka oli ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa ja kärsimystä X:lle ja Y:lle tai heihin kohdistuvaa halveksuntaa.”

Päivi Happonen-Salmen ja Ari Järvisen teon tahallisuutta arvioidessaan korkein oikeus esitti tuomionsa kohdassa 40 seuraavan arvion:

“A:n ja B:n on myös täytynyt tietää, että esitutkintaa koskevan tiedon esittäminen kerrotuissa olosuhteissa on ollut X:n ja Y:n yksityiselämää koskevaa ja on ollut omiaan aiheuttamaan heille vahinkoa ja kärsimystä.”

Tässä kohdassa siis KKO, joka ei Reinbothin väitteen mukaan itse pitänyt Ylen uutisen tietoja Lisitsynien yksityiselämää koskevina, kuitenkin katsoi, että Ylen toimittajien oli täytynyt tietää uutisessa esitettyjen esitutkintatietojen koskeneen Lisitsynien yksityiselämää.

Näin absurdisti KKO ei tietenkään voinut toimia eikä myöskään toiminut. Reinbothin väitteen järjettömyyden paljastaa myös KKO:n vähemmistön tulkinta Ylen uutisen esitutkintatietojen luonteesta Lisitsynien yksityiselämää koskevina tietoina.

Korkeimman oikeuden vähemmistö olisi vapauttanut toimittajat syytteistä, mutta edes se ei kiistänyt sitä, että uutisessa levitetyt tiedot esitutkinnasta koskivat rikoslain 24 luvun 8 §:n tarkoittamalla tavalla Lisitsynien yksityiselämää.

Arvioitaessa rikoslain 24 luvun 8 §:n mukaista yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä oli KKO:n vähemmistön mukaan olennaista se, onko tieto rikosepäilystä ja esitutkinnasta koskenut yksityiselämän alueelle kuuluvaa seikkaa (ks. myös KKO:n tuomion kohtaa 29). Näin vähemmistö asiaa sitten arvioi:

“Rikos tai rikosta koskeva esitutkinta ei ole edellä todetuin tavoin rikokseen syyllistyneen tai siitä epäillyn yksityisasia. Myös esitutkinnan kohteena olevalle henkilölle kuuluu oikeus elää rauhassa ja näin ollen vireillä olevasta esitutkinnasta kertominen koskee X:n ja Y:n yksityiselämää (KKO 2005:136, kohta 10).”

Ylen uutisen tieto esitutkinnasta siis koski KKO:n vähemmistönkin mukaan rikoslain 24 luvun 8 §:ssä tarkoitettua yksityiselämää. Vähemmistö viittasi tässä kohtaa ennakkopäätökseen, jonka korkeimman oikeuden vahvennettu jaosto oli tehnyt vuonna 2005.

Ennakkopäätös koski juttua, jossa oli kyse siitä, oliko rikoksesta yli vuodeksi vankeuteen tuomitun henkilön nimen julkaisemisella Alibi-lehdessä loukattu tuomitun yksityiselämää ja aiheutettu korvattavaa henkistä kärsimystä.

Vuoden 2005 ennakkopäätöksen perusteluissa KKO arvioi muun muassa sitä, mitä rikoslain 24 luvun 8 §:ssä mainittu yksityiselämä on. Vähemmistön viittaamassa kohdassa 10 korkein oikeus totesi silloin:

“Rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia. Yksityiselämään kuuluva oikeus elää rauhassa kuuluu kuitenkin lähtökohtaisesti myös rikoksesta rangaistukseen tuomitulle henkilölle. Rikokseen syyllistymistä ja siitä rangaistukseen tuomitsemista koskeva tieto kuuluu henkilötietolain mukaan niin sanottuihin arkaluonteisiin henkilötietoihin.”

Vuoden 2005 ennakkopäätöksen kohdassa 12 korkein oikeus korosti: “Rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastaminen ilman hänen lupaansa joukkoviestinnässä merkitsee siten aina jonkinasteista puuttumista asianomaisen yksityiselämään perustuslain 10 §:n 1 momentissa tarkoitetussa mielessä.”

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että KKO:n 2005 ennakkopäätöksessä ruodittuun tapaukseen otti sittemmin kantaa myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. EIT katsoi (Lappalainen v. Finland, 20.1.2009), että Alibissa kerrotut tiedot rikoksista kuuluivat tuomitun yksityiselämän piiriin.

“The Court first finds that the publication of the impugned statements relating to the applicant falls within the scope of his private life, within the meaning of Article 8 § 1 of the Convention”, EIT totesi.

Oikeustieteen tohtori Päivi Tiilikka on kiinnittänyt huomiota (OM:n Selvityksiä ja ohjeita 54/2010, sivun 40 alaviite 31) siihen, että EIT arvioi KKO:n punninneen yksityiselämän suojaa ja sananvapautta huolellisesti ennakkopäätöksessään 2005:136.

Korkein oikeus siis oli jo vuosia ennen Ylen Lisitsyn-uutisen arviointia päätynyt huolellisen harkinnan tuloksena siihen, että rikoksentekijän nimen paljastaminen tiedotusvälineessä on puuttumista yksityiselämään.

Korkeimman oikeuden kanta myös noudatti hyvin sitä lainsäätäjän tahtoa, että yksityiselämän käsitteelle tulee antaa varsin laaja sisältö. Lainsäätäjän tahto oli ilmaistu jo “Lex Hymyn” esitöissä eli neljä vuosikymmentä sitten.

Silloin hallitus totesi esityksessään (HE 84/1974) näin: “Yksityiselämän piirin ulkopuolelle jäävät vain sellaiset seikat, jotka liittyvät asianomaisen yhteiskunnalliseen vallankäyttöön.” Yksityiselämää oli hallituksen esityksen mukaan mm. “sellainen käyttäytyminen yhteiskunnallisesti merkittävässä tehtävässä, jolla ei ole merkitystä asianomaisen yhteiskunnallisen vallankäytön kannalta”.

Vaikka edellä oli kyse neljän vuosikymmenen takaisesta lainsäätäjän tahdosta, se on yhä relevantti. Päivi Tiilikka huomautti Journalistin sananvapaus -teoksessaan 2008 (sivun 127 alaviite 2), että “uuden RL 24:8:n esitöiden mukaan vanhan säännöksen esitöitä voidaan käyttää hyväksi tulkittaessa uutta säännöstä”.

Arvioidessaan sitä, kuuluivatko Ylen uutisessa levitetyt tiedot Lisitsynien yksityiselämän alueelle, korkein oikeus oli myös tietoinen (ks. KKO 2011:72) EIT:n tulkinnasta, jonka mukaan ei ollut mitään periaatteellista syytä erottaa yksityiselämän käsitteestä ammatti- tai liiketoimintaa (ks. Amann v. Switzerland, 16.2.2000, kohta 65).

Nyt puheena olevassa Ylen toimittajien jutussa KKO totesi syyksilukemisesta näin (kohta 43): “Edellä mainituilla ja myös hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A ja B ovat syyllistyneet myös syytteessä tarkoitettuun yksityiselämää koskevan tiedon levittämiseen esitutkintaa koskeneen tiedon osalta.”

Ylen uutisen tieto poliisin Lisitsyneihin kohdistamasta esitutkinnasta siis oli se rikoslain 24 luvun 8 §:n tarkoittama tieto Lisitsynien yksityiselämästä. Tästä asiasta syyttäjä, käräjäoikeus, hovioikeus sekä KKO:n enemmistö ja KKO:n vähemmistö olivat kaikki täysin yksimielisiä.

Jos KKO olisi Reinbothin väittämällä tavalla arvioinut, ettei Ylen uutisen tieto esitutkinnasta koskenut Lisitsynien yksityiselämää eli että rikoksen tunnusmerkistö ei täyttynyt, KKO olisi tietysti hylännyt syytteen ja vapauttanut Ylen toimittajat hovioikeuden tuomitsemasta rangaistuksesta.

Näin KKO ei kuitenkaan toiminut, koska se ei arvioinut rikoksen tunnusmerkistöä Reinbothin väittämällä tavalla.

Kaiken edellä esitetyn valossa on mieletöntä ja valheellista väittää, että KKO tuomitsi Ylen toimittajat yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä, “vaikka tiedot eivät edes sen oman tulkinnan mukaan koskeneet yksityiselämää”.

Auttaakseni oikean käsityksen saamista tästä kenties vähän kinkkisestä asiasta olen laatinut kantelun loppuun visuaalisen liitteen. Siinä kuvataan Reinbothin “malli” oikeusprosessin kulusta sekä se, miten oikeusprosessi tosiasiassa meni.

Valheellinen on myös se Reinbothin väite, että “KKO ei perustellut, millä perusteella se tuomitsi toimittajat yksityiselämän loukkaamisesta”. Tosiasiassa korkein oikeus perusteli tätä asiaa laajasti.

Tuomion kohdassa 28 KKO totesi, että Larisa Lisitsynin ja Nikolai Lisitsynin yksityiselämän suojaa on punnittava sananvapauden suojaa vasten. Tällöin on merkitystä annettava niille periaatteille, jotka ilmenevät Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä.

Yhtenä tällaisena periaatteena KKO oli jo kohdassa 25 maininnut sen EIT:n kannan, ettei myöskään rikoksesta epäillyn tai syytetyn henkilön yksityiselämän suoja ole vailla merkitystä, vaikka henkilö olisi ollut aikaisemmin yhteistyössä lehdistön kanssa.

EIT:n käytännöstä ilmeneviin periaatteisiin kuului KKO:n mukaan (kohta 24) sekin, että on otettava huomioon ihmisoikeussopimuksessa taattu syyttömyysolettama. Tässä yhteydessä KKO muistutti siitä, että myös toimittajilla on vastuita ja velvollisuuksia, joiden laajuus on riippuvainen kunkin tapauksen olosuhteista.

Tuomionsa kohdassa 31 KKO totesi, että Ylen uutinen oli esitetty television valtakunnallisessa lähetyksessä siinä vaiheessa, kun asia oli syyttäjällä, mutta syyttäjä ei ollut vielä tehnyt ratkaisua, nostaako hän asiassa syytteen vai ei. Tällaisessa tilanteessa syyttömyysolettamalla on korostunut merkitys, KKO huomautti.

Kohdassa 37 KKO mainitsi Ylen toimittajien vedonneen siihen, että uutisessa oli käsitelty yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa. Sillä toimittajat olivat tarkoittaneet idänkauppaan, kuten Suomen ja Venäjän väliseen kauppaan, liittyvää yksityisten henkilöiden talousrikollisuutta.

Periaatteessa tällainen aihe epäilemättä omasi yleistä mielenkiintoa, ja toimittajat saattoivat KKO:n mielestä käsitellä aihetta verraten vapaasti ja jopa liioittelevaa ja provosoivaa kieltä käyttäen.

Ylen uutisessa ilmoitettuja tietoja ei KKO:n mukaan ollut kuitenkaan kytketty idänkauppaan liittyvään rikollisuuteen muutoin kuin alkujuonnon lyhyellä viittauksella. Se oli KKO:n mielestä ollut tässä suhteessa riittämätön osoittamaan aiemmin mainittua Ylen toimittajien tarkoitusta.

Ylen uutisen pääpaino oli KKO:n arvion mukaan ollut Larisa Lisitsynin henkilössä ja hänen kytkemisessään verokuningattarena uutisessa ilmoitettuihin esitutkintatietoihin. Edelleen KKO oli sitä mieltä, että väitetty uutisen yhteiskunnallinen merkitys olisi voitu tuoda esiin ilman tällaista kytkentää.

“X:ää ei pelkästään sen johdosta, että hän on ollut aikaisemmin julkisuudessa verotustietojen perusteella suuria ansiotuloja saaneena henkilönä, voida pitää sellaisena julkisuuden henkilönä, jonka yksityiselämän suoja olisi ratkaisevasti rajoittunut”, KKO huomautti.

Kun arvioidaan Reinbothin väitettä, että KKO ei perustellut, millä perusteella se tuomitsi Ylen toimittajat yksityiselämän loukkaamisesta, on muistettava, mitä KKO tuomionsa kohdassa 43 totesi:

“Edellä mainituilla ja myös hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A ja B ovat syyllistyneet myös syytteessä tarkoitettuun yksityiselämää koskevan tiedon levittämiseen esitutkintaa koskeneen tiedon osalta.”

KKO siis nimesi perusteluikseen myös hovioikeuden tuomiosta ilmenevät perusteet. Koska niillä on merkitystä arvioitaessa Reinbothin väitettä KKO:n tuomion perustelemattomuudesta, kirjoitan hovioikeuden perusteet näkyviin kokonaisuudessaan.

“Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen

A oli hovioikeudessa kertonut, että hän oli ennen uutisen toimittamista jo kahden vuoden ajan tutkinut Suomen ja Venäjän väliseen kauppaan liittynyttä kaksoislaskutusta, mikä oli ollut syynä uutisen tekemiseen. Tarkoitus oli hänen mukaansa ollut käsitellä uutisessa tätä Suomen idänkaupan ongelmiin liittyvää yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa ja välittää tietoa Venäjälle suuntautuneessa elinkeinotoiminnassa vaurastuneesta henkilöstä.

Hovioikeus katsoi ensinnä, että uutisessa esitetty tieto X:ään ja Y:hyn kohdistetusta poliisin suorittamasta esitutkinnasta oli ollut heidän yksityiselämäänsä koskeva tieto, joka oli ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä X:lle ja Y:lle tai heihin kohdistuvaa halveksuntaa.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei rikoslain 24 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan pidetty sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon esittämistä elinkeinotoiminnassa toimivasta, joka voi vaikuttaa elinkeinonharjoittajan toiminnan arviointiin tässä toiminnassa, jos esittäminen oli tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi. Syytteessä tarkoitetusta uutisesta oli käynyt ilmi, että esitutkinta oli kohdistunut X:n ja Y:n toimintaan heidän omistamassaan ja hallinnoimassaan perheyrityksessä. Asiassa oli riidatonta, että X ja Y olivat harjoittaneet liiketoimintaa osakeyhtiön kautta toimien molemmat yhtiön hallituksen jäseninä ja X yhtiön toimitusjohtajana sekä Y yhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hovioikeus katsoi siten toisin kuin käräjäoikeus, että uutisessa esitetty tieto esitutkinnasta oli koskenut elinkeinoelämässä toimineita henkilöitä. Ottaen huomioon, että uutisessa oli kerrottu X:ää ja Y:tä epäiltävän mittavista talousrikoksista heidän perheyrityksessään, tiedon esittämisen oli katsottava voineen vaikuttaa heidän toimintansa arviointiin heidän yritystoiminnassaan.

Vaikka syytteessä tarkoitetussa uutisessa oli todettu X:n ja Y:n perheyrityksen välittävän tavaraa Venäjälle muista maista, siinä ei ollut mitenkään viitattu Suomen ja Venäjän väliseen kauppaan yleisemmin liittyviin ongelmiin. Uutisessa ei ollut mainittu kaksoislaskutusta eikä yleiseltä kannalta käsitelty muitakaan Suomen idänkauppaan liittyviä ongelmia. Uutisen painopiste on ollut poliisin heihin kohdistaman esitutkinnan tuloksissa ja X:n henkilössä.

Uutisessa kerrottu tieto oli koskenut keskeneräistä esitutkintaa laajassa ja vaikeaselkoisessa asiassa, jossa syyteharkintaa ei ollut tehty. Esitutkintaa koskeneen tiedon julkaiseminen oli ollut omiaan aiheuttamaan suurta vahinkoa ja kärsimystä loukatulle. Hovioikeus katsoi sen vuoksi, että asian näin aikaisessa vaiheessa esitutkintaa koskeneen tiedon esittämistä pelkästään esimerkkinä Suomen idänkauppaa koskevista ongelmista ei voitu pitää perusteltuna. Yksittäisen perheyrityksen toimintaan kohdistunutta esitutkintaa koskeneen uutisen esittämisen, varsinkin kun esittäminen oli tapahtunut liittämättä uutista A:n kuvaaman yhteiskunnallisen asian käsittelemiseen, ei voitu siten katsoa olleen tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.”

Yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä arvioidessaan tuomioistuimen on vastattava seuraaviin kysymyksiin: Koskiko levitetty tieto lain tarkoittamaa yksityiselämää? Oliko tiedon levittäminen omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle tai häneen kohdistuvaa halveksuntaa? Oliko tietoa levitetty oikeudettomasti?

Edellä esitetty osoittaa mielestäni kiistattomasti sen, että korkein oikeus perusteli tuomiotaan yksityiselämän loukkaamisesta laajasti ja vastasi kaikkiin edellisessä kappaleessa mainittuihin kysymyksiin. Näin ollen Reinbothin väite tuomion perustelemattomuudesta oli yksiselitteisesti väärä ja johti HS:n lukijoita harhaan.

Pahin HS-analyysin asiavirheistä oli se väärä väite, että yksityiselämän loukkaamisesta annetun tuomion perusteena olleet esitutkintatiedot eivät edes KKO:n oman tulkinnan mukaan koskeneet yksityiselämää.

Jos toimittajat luottavat tähän HS:n virheelliseen tietoon ja erehtyvät sen takia levittämään esitutkintatietoja oikeudettomasti, he tulevat helposti loukanneeksi ihmisten yksityiselämää ja aiheuttaneeksi ongelmia myös itselleen ja tietojen julkaisijalle.

Tästäkin syystä virheellisen tiedon levittäminen KKO:n oikeusohjeesta oli edesvastuutonta. Edesvastuutonta oli sekin, ettei Helsingin Sanomat viipymättä korjannut ilmiselvää ja olennaista asiavirhettään.

Reinbothin menettelyä journalismin etiikan näkökulmasta arvioitaessa on syytä huomata sekin, että hän on Oikeustoimittajat ry:n varapuheenjohtaja ja Ylen Päivi Happonen-Salmi saman yhdistyksen hallituksen jäsen. Molemmat ovat toimineet yhdistyksen hallituksessa jo pitkään.

Tapausta arvioivien on edelleen hyvä tuntea sekin kytkös, että Reinboth on jo vuosia sitten osallistunut aktiivisesti Happonen-Salmen puolustamiseen tässä Ylen Lisitsyn-jutussa.

20.1.2009 Reinboth nimittäin allekirjoitti Oikeustoimittajat ry:n puolesta kantelun Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunnalle. Kantelu koski Happonen-Salmen oikeusjutun vastapuolta edustaneen asianajajan lehtikirjoitusta, jossa oli annettu ymmärtää Ylen toimittajien syyllistyneen rikokseen Lisitsyn-jutun tiedonhankinnassa.

Onkin vaikea välttyä siltä vaikutelmalta, että Reinboth on HS-analyysillään pyrkinyt suojelemaan Oikeustoimittajat ry:n hallituksessa istuvaa kollegaansa. Tällaista pyrkimystä palvelivat hyvin ne väärät tiedot, joiden avulla Reinboth uskotteli lukijoille KKO:n tuominneen Ylen toimittajat absurdisti eli jopa tuomioistuimen oman kannan vastaisesti.  

Virheelliset tiedot KKO:n tuomiosta näyttävät palvelleen myös toista tarkoitusta eli Oikeustoimittajat ry:n agendaa. Yhdistys on vaatinut (19.6.2012 lausunto OM:lle) tiedotusvälineille oikeutta “tuoda esiin rikoksesta epäiltyjen ja syytettyjen henkilötietoja omien eettisten ohjeidensa mukaan”. Kun tuomio oli tämän vaatimuksen vastainen, yhdistyksen intressissä oli, että sen varapuheenjohtaja leimaa KKO:n tuomion järjettömäksi maan ykköslehden näyttävässä jutussa.

Oikeustoimittajat ry:n lausunto OM:lle on muutenkin paljastava arvioitaessa Reinbothin toimintaa. Lausunnossa viitattiin KKO:n aiemmin mainittuun, huolella harkittuun ennakkopäätökseen 2005:136. Siinä KKO oli siis katsonut, että rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastaminen joukkotiedotusvälineessä on puuttumista yksityiselämään.

Oikeustoimittajat ry:n lausunnossa eriteltiin myös EIT:n tuomiota aiemmin mainitussa tapauksessa Lappalainen v. Finland (20.1.2009). Reinbothin allekirjoittaman lausunnon mukaan “EIT katsoi – – Alibin artikkelissa kerrottujen tapahtumien kuuluvan valittajan yksityiselämän piiriin”.

Väittäessään, että Ylen uutisen tiedot esitutkinnasta eivät KKO:n oman tulkinnan mukaan koskeneet yksityiselämää, Reinbothin siis täytyi tietää KKO:n ja EIT:n jo vuosia sitten katsoneen, että rikoksentekijän nimen paljastaminen tiedotusvälineessä on puuttumista yksityiselämään.

Tästäkään syystä ei hevin ole ajateltavissa, että Reinboth olisi päätynyt esittämään virheellisen väitteensä Helsingin Sanomissa jotenkin vahingossa.

Voidakseen leimata KKO:n menettelyn ja tuomion absurdiksi Reinboth irrotti tuomion kohdan 30 asiayhteydestä ko. kohdan viimeisen virkkeen ja antoi sille tarkoituksiaan palvelevan, tuomion kokonaisuutta ajatellen aivan mahdottoman merkityssisällön. Kohdassa 30 KKO totesi näin:

“Korkein oikeus toteaa ensiksi, että kohdassa 9 mainituin tavoin X:n ja Y:n ei ole sittemmin katsottu syyllistyneen mihinkään sellaiseen rikokseen, jota uutisessa on käsitelty. Uutisen sisältö on ollut rikoksia koskevien tietojen perusteella luonteeltaan niin leimaava, että se on ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa ja kärsimystä X:lle ja Y:lle. Uutisessa on ilmoitettu monta kertaa X:n nimi ja näytetty hänen kuvansa, ja myös Y on ollut uutisesta tunnistettavissa. Toisaalta on kuitenkin otettava huomioon, että uutisen tiedot eivät ole koskeneet heidän yksityiselämäänsä, vaan ne ovat liittyneet heidän toimintaansa yrityksessä.”

Uutisen leimaavuutta koskeneen kohdan viimeisessä virkkeessä KKO ei arvioinut, että uutisen tiedot eivät koskeneet rikoslain 24 luvun 8 §:ssä tarkoitettua yksityiselämää. Sitä vastoin KKO totesi uutisen tietojen koskeneen Lisitsynien yksityiselämän reuna-aluetta eli liittyneen heidän toimintaansa yrityksessä. Tämä oli KKO:n mielestä otettava huomioon arvioitaessa tietojen levittämisen vahingollisuutta ja oikeudettomuutta. 

Kanteluni lopuksi kiinnitän huomiota siihen, että Risto Uimonen sotkeutui Kalevan päätoimittajana Ylen Lisitsyn-tapaukseen syksyllä 2008. Kun käräjäoikeus oli tuominnut Ylen toimittajat mm. yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä, Kaleva otti 4.11. pääkirjoituksessaan vahvasti kantaa toimittajien puolesta ja leimasi tuomion sananvapauden kannalta “hämmästyttäväksi” ja “vaaralliseksi”.

Oikeustieteen tohtori Riitta Ollila puolestaan sotkeutui Ylen Lisitsyn-tapaukseen 16.1.2014 ilmestyneessä Journalisti-lehdessä. Outi Airaksisen jutussa Ollila sivalteli KKO:n tuomiota ja totesi, että siinä otettiin “suoranaisesti takapakkia” muuhun sananvapautta koskevaan käytäntöön nähden.

Samaisen Journalisti-lehden kolumnissaan Ollila väitti (nähdäkseni virheellisesti, vrt. KKO 2005:136), että korkeimman oikeuden “ennakkopäätös poikkeaa aikaisemmista tulkinnoista”.

Edellä kuvatuilla kannanotoillaan sekä JSN:n puheenjohtaja Risto Uimonen että JSN:n kolmas varapuheenjohtaja Riitta Ollila ovat kompromettoineet itsensä nyt puheena olevassa asiassa. Siksi heidän tulee jäävätä itsensä ja pysytellä tyystin sivussa tämän kantelun käsittelystä Julkisen sanan neuvostossa.

Helsinki 28.1.2014

Markku Lehtola

toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

puh. (09) 587 8386 ja 040 512 2661

markku.lehtola@welho.com

Aihe: Susanna Reinbothin 14.1. HS-analyysin asiavirheitä koskeva korjauspyyntö

                   Lähettäjä:             markku.lehtola@welho.com

                     Päiväys: 14. tammikuuta 2014 klo 19.03.49

            Vastaanottaja:             kaius.niemi@hs.fi

                         Kopio:             susanna.reinboth@hs.fi, riikka.venalainen@hs.fi, jaakko.lahteenmaa@hs.fi, antero.mukka@hs.fi, kimmo.pietinen@hs.fi, erja.ylajarvi@hs.fi, perttu.kauppinen@hs.fi, hs.kotimaa@hs.fi

vastaava päätoimittaja

Kaius Niemi

Helsingin Sanomat

Toimittaja Susanna Reinboth analysoi 14.1.2014 Helsingin Sanomien paperi- ja verkkolehdessä tähän tapaan KKO:n tuoretta Lisitsyn-tuomiota (KKO 2013:100):

"Toimittajat tuomittiin myös yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. KKO tosin totesi, etteivät uutisen tiedot koskeneet pariskunnan yksityiselämää. Lain mukaan rangaistavuuden edellytys on, että esitetty tieto koskee nimenomaan yksityiselämää. KKO ei perustellut, millä perusteella se tuomitsi toimittajat yksityiselämän loukkaamisesta, vaikka tiedot eivät edes sen oman tulkinnan mukaan koskeneet yksityiselämää."

Siteerattuun Reinbothin tekstiin sisältyi kaksi lukijoita pahasti harhaan johtanutta väärää tietoa KKO:n tuomiosta. Virheelliset tiedot olivat Journalistin ohjeiden 20. kohdan tarkoittamia olennaisia virheitä, jotka lehden tulee viipymättä korjata.

Ensimmäinen korjausta vaativista vääristä tiedoista on väite, että KKO ei perustellut, millä perusteella se tuomitsi toimittajat yksityiselämän loukkaamisesta. Toinen perätön väite on se, että yksityiselämän loukkaamisesta annetun tuomion perusteena olleet tiedot eivät edes KKO:n oman tulkinnan mukaan koskeneet yksityiselämää.

Reinbothin väitteet voi helposti osoittaa vääriksi. Riittää, kun tutkailee KKO:n julkaisemaa Ylen toimittajien saaman tuomion selostetta. Siinä oikeusjutun osapuolet on nimetty seuraavasti: toimittaja Päivi Happonen-Salmi on "A", vastaava toimittaja Ari Järvinen on "B", Larisa Lisitsyn on "X" ja Nikolai Lisitsyn "Y".

Ylen toimittajien tekojen tahallisuutta arvioidessaan KKO totesi tuomionsa kohdassa 40: "A:n ja B:n on myös täytynyt tietää, että esitutkintaa koskevan tiedon esittäminen kerrotuissa olosuhteissa on ollut X:n ja Y:n yksityiselämää loukkaavaa ja on ollut omiaan aiheuttamaan heille vahinkoa ja kärsimystä."

Tuomion kohdassa 37 KKO arvioi X:n asemaa yksityiselämän suojan näkökulmasta: "X:ää ei pelkästään sen johdosta, että hän on ollut aikaisemmin julkisuudessa verotustietojen perusteella suuria ansiotuloja saaneena henkilönä, voida pitää sellaisena julkisuuden henkilönä, jonka yksityiselämän suoja olisi ratkaisevasti rajoittunut."

Rikosten syyksilukemisen yhteydessä kohdassa 43 KKO totesi: "Edellä mainituilla ja myös hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A ja B ovat syyllistyneet myös syytteessä tarkoitettuun yksityiselämää koskevan tiedon levittämiseen esitutkintaa koskeneen tiedon osalta."

KKO siis ilmoitti perustelevansa tuomiota yksityiselämän loukkaamisesta sekä itse esittämillään että hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla. Kun hovioikeuden tuomion laajat perustelut on KKO:n tuomiossa yksityiskohtaisesti kuvattu, on valheellista väittää, että KKO ei perustellut, millä perusteella se tuomitsi toimittajat yksityiselämän loukkaamisesta.

Hovioikeuden perusteluja KKO kuvasi mm. seuraavasti: "Hovioikeus katsoi ensinnä, että uutisessa esitetty tieto X:ään ja Y:hyn kohdistetusta poliisin suorittamasta esitutkinnasta oli ollut heidän yksityiselämäänsä koskeva tieto, joka oli ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa ja kärsimystä X:lle ja Y:lle tai heihin kohdistuvaa halveksuntaa."

Tämän jälkeen KKO kuvasi laajasti ja yksityiskohtaisesti hovioikeuden tuomion perusteluja siitä, mistä syystä Ylen uutisessa esitettyä tietoa X:ään ja Y:hyn kohdistetusta poliisin esitutkinnasta ei voinut oikeuttaa rikoslain 24. luvun 8. pykälän 2. momentin nojalla.

Vastoin HS:ssa julkaistuja vääriä väitteitä KKO perusteli tosiasiassa laajasti ja yksityiskohtaisesti sitä, millä perusteella se tuomitsi toimittajat yksityiselämän loukkaamisesta ja miksi Ylen uutisen tiedot olivat rikoslain 24. luvun 8. pykälän tarkoittamia tietoja, joiden levittäminen oli Lisitsynien yksityiselämää loukkaavaa.

Journalismin etiikan kannalta HS:n julkaisemat väärät väitteet ovat erityisen ongelmallisia ja arveluttavia sen takia, että väitteiden on vaikea uskoa perustuneen toimittajan tietämättömyyteen.

Susanna Reinbothan oli toinen allekirjoittajista siinä Oikeustoimittajat ry:n 19.6.2012 oikeusministeriölle antamassa lausunnossa, jossa arvioitiin laajasti esimerkiksi sitä, onko rikos yksityiselämää.

Oikeustoimittajat ry:n lausunnossa näkyy viitatun mm. KKO:n ennakkopäätökseen 2005:136. Siinä KKO totesi, että rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastaminen joukkotiedotusvälineessä on puuttumista yksityiselämään.

Tätäkin ajatellen Reinbothin täytyi tietää ja ymmärtää, että juuri tieto poliisin Lisitsyneihin kohdistamasta esitutkinnasta oli se rikoslain tarkoittama tieto, jonka oikeudeton levittäminen johti Ylen toimittajien tuomioon ja jolla KKO perusteli ratkaisuaan.

Tervehdyksin

Markku Lehtola

toimittaja

Kivihaantie 1 E 77

00310 Helsinki

040 512 2661

markku.lehtola@welho.com

Aihe: Vastaus: Susanna Reinbothin 14.1. HS-analyysin asiavirheitä koskeva korjauspyyntö

                   Lähettäjä:             markku.lehtola@welho.com

                     Päiväys: 15. tammikuuta 2014 klo 6.29.31

            Vastaanottaja:             Susanna.Reinboth@hs.fi

                         Kopio:             kaius.niemi@hs.fi, riikka.venalainen@hs.fi, jaakko.lahteenmaa@hs.fi, antero.mukka@hs.fi, kimmo.pietinen@hs.fi, erja.ylajarvi@hs.fi, perttu.kauppinen@hs.fi, hs.kotimaa@hs.fi

Moi,

kiitän ystävällisestä vastauksestasi, jonka argumentointi ei minusta kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Esittämäsi ajatus KKO:n virhepäätelmästä on vallan mahdoton eikä auta kuiville näistä jutuista, joiden tekemisestä sinun olisi tullut ymmärtää jäävätä itsesi.

Yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevan lakipykälän konstruktio on perua jo 1970-luvun puolivälin "Lex Hymystä". Siitä lähtien lainsäätäjä on tulkinnut rikoksen tekijänsä yksityiselämänä suojattavaksi asiaksi, jos sillä ei voi katsoa olevan yhteiskunnallista merkitystä (ks. HE 84/1974).

Nyt puheena olevassa jutussa jo syyte lähti siitä, että tieto poliisin Lisitsyneihin kohdistamasta esitutkinnasta oli rikoslain 24. luvun 8. pykälän tarkoittama tieto yksityiselämästä. KKO kuvasi syytettä tähän tapaan:

"A ja B olivat edellä kerrotulla tavalla oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä esittäneet X:n yksityiselämästä tiedon ja kuvan sekä Y:n yksityiselämästä tiedon siten, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa."

Käräjäoikeus päätyi samaan tulokseen kuin syyttäjä. Näin KKO kiteytti käräjäoikeuden arvion: "Uutisessa oli tuotu esille, että poliisi oli kohdistanut X:ään ja Y:hyn esitutkintaa. Tältä osin uutiseen oli sisältynyt yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen." Hovioikeuden samansisältöisestä arviosta ja sen perusteluista mainitsin jo aiemmassa meilissäni.

Korkein oikeuskin arvioi jutussa sitä, olivatko Ylen toimittajat esittäneet nyt puheena olevan rikoksen tunnusmerkistössä edellytetyllä tavalla Lisitsynien yksityiselämästä sellaisen tiedon, että heidän tekonsa oli ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa, kärsimystä tai halveksuntaa.

Vastoin mahdotonta väitettäsi KKO ei kohdassa 30 asettunut sille kannalle, että Ylen uutisen tieto poliisin Lisitsyneihin kohdistamasta esitutkinnasta ei ollut rikoslain 24. luvun 8. pykälän tarkoittama tieto yksityiselämästä.

KKO:han vain hetkeä myöhemmin (kohdassa 40) korosti Ylen toimittajien täytyneen tietää, "että esitutkintaa koskevan tiedon esittäminen kerrotuissa olosuhteissa on ollut X:n ja Y:n yksityiselämää loukkaava ja on ollut omiaan aiheuttamaan heille vahinkoa ja kärsimystä".

Miksi ihmeessä KKO olisi korostanut toimittajien täytyneen tietää esitutkintatiedon loukkaavan yksityiselämää, jos KKO olisi ollut sitä mieltä, että esitutkintatieto ei ole rikoslain tarkoittama tieto yksityiselämästä?

Ei KKO sentään näin absurdisti toimi. Kohdan 30 huomautus näyttääkin liittyneen Ylen uutisen tietojen leimaavuuden arviointiin, josta kyseisessä kohdassa käsittääkseni on kysymys.

Ennakkopäätöksessään 2005:136 korkein oikeus korosti EIT:n ratkaisukäytäntöön ja rikoslain esitöihin viitaten, ettei yksityiselämän käsitteelle ole tarkoitettu antaa suppeaa tai tarkoin rajattua sisältöä.

Tässä hengessä syyttäjä, käräjäoikeus, hovioikeus ja korkein oikeus nyt tulivat siihen tulokseen, että tiedon levittäminen esitutkinnasta loukkasi Lisitsynien yksityiselämää.

Yllä esitetyn perusteella toistan pyyntöni HS-analyysisi asiavirheiden korjaamisesta. Koska virheet olivat vakavia ja niitä oli kaksi, korjaus olisi perusteltua toteuttaa julkaisemalla juuri päivitettyjen Journalistin ohjeiden hengessä uusi juttu, jossa väärät tiedot yksilöidään ja korjataan.

t.  Markku Lehtola

  

Liite:

OIKEUSPROSESSIN KULKU REINBOTHIN “MALLIN” MUKAAN

Syyttäjä	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tieto julkistettiin oikeudettomasti
Käräjäoikeus	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tieto julkistettiin oikeudettomasti
Hovioikeus	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tieto julkistettiin oikeudettomasti
KKO kohta 30, Reinbothin väite	Esitutkintatieto ei koskenut yksityiselämää	Tietoa ei julkistettu oikeudettomasti
KKO kohdat 29 ja 43	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tieto julkistettiin oikeudettomasti
KKO:n vähemmistö	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tietoa ei julkistettu oikeudettomasti

Jos tapahtumat olisivat menneet Reinbothin “mallin” mukaan, KKO:n olisi täytynyt arvioida, että esitutkintatieto sekä koski että ei koskenut Lisitsynien yksityiselämää.

OIKEUSPROSESSIN TOSIASIALLINEN KULKU

Syyttäjä	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tieto julkistettiin oikeudettomasti
Käräjäoikeus	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tieto julkistettiin oikeudettomasti
Hovioikeus	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tieto julkistettiin oikeudettomasti
KKO kohdat 29 ja 43	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tieto julkistettiin oikeudettomasti
KKO:n vähemmistö	Esitutkintatieto koski yksityiselämää	Tietoa ei julkistettu oikeudettomasti

Syyttäjä, käräjäoikeus, hovioikeus, KKO:n enemmistö ja KKO:n vähemmistö olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että esitutkintatieto koski Lisitsynien yksityiselämää. KKO:n vähemmistö vain arvioi, että tietoa Lisitsyneihin kohdistetusta esitutkinnasta ei julkistettu oikeudettomasti.